JAARITUS

Olen jälleen miettinyt, syyllisenä oivaltanut asioita. En saa pitää liika pitkiä taukoja omista purkauksiatani, koska niistä tulee pelottavia. Luotaantyöntäviä. Vihaisia. Parempi olisi avata mietteensä lähes päivittäin, jotta jokin valoisa johtolanka niissä säilyisi. Olettekin varmaan sen huomanneet myös. Kun olen paukuttanut kovilla, niin se kolahtaa omaan nilkaan. Ihmiset eivät uskalla kohdata, avata suutaan, toivottaa mitään. Moni mieluummin moikkailee jo kauempaa, moni katsoo parhaaksi vaihtaa kadun toiselle puolelle. Osa jättää kohtaamatta.
Minulta on kysytty, kuinka suhtaudun omiin ajatuksiini jälkeen päin. Voinko olla sanojeni takana, muutanko mieleni. Mieleni saa muuttua, jos sille on perusteita. Miksi jäädä kippuroimaan negatiiviseen ajatukseen, kun sille voi jo nauraa hetken kuluttua kun sen on saatu käsiteltyä. Helppoa, onneksi ajatukset muuttuvat, laajenevat ja saavat uusia näkökantoja. Monta kertaa pitkään itsellä ollut ajatus avautuu aivan uudella tavalla, kun keskustelee uuden ihmisen kanssa. Miksi en itse tajunnut ajatella tuolla tavalla, loistava oivallus.
Pehmennän hieman. Toki voimia saa toivotella, kunhan ajattelee mitä toivottaa. Ei pidä niitä turhina fraaseina heitellä. Se mitä voimista kirjoitin oli monen muunkin rankassa tilanteessa elävän vanhemman ajatuskulkua. Sitä käy niin herkillä, että saattaa ylireagoida niin yllättäviin asioihin, yksittäisiin sanoihin. Kun on ollut viikkoja ja kuukausia voimiensa ja jaksamisensa äärirajoilla, ei voimia huutelu auta. Niitä tarvittaisiin oikeasti. Joillekin sana jaksamista tai jaksuja on samanlainen ärsyke. Samoin tsemppiä. Tosin itsekin toivottelin Helsingistä lähtiessäni tsemppiä, jaksuja ja raivoisaa asennetta taisteluun. Vieläpä isoin kirjaimin isolle paperille ja vieläpä punaisella tekstattuna. Saattoi loukata, ärsyttää monia. Ei asenne aina riitä, vaikka kuinka asennoituisi.
Onnekseni en koko aikaa ole raivoisien sanojeni ja tekstieni peilikuva. Ainakin luulen niin. Nimittäin kun saan asian rykäistyä ulos niin johan helpottaa. Olen jälleen oma ihana, kauhean herttainen ja positiivinen itseni! Kannataa kysäistä ukkokullaltakin... Olen aidosti kiinnostunut muidenkin elämästä, asioista ja aikaansaannoksista. En halua todellakaan kieriskellä omissa syvissä tunnoissani taukoamatta. Näen pääsääntöisesti ihania värejä ja positiivisia asioita ympärilläni.
Monen maailma on hiukan "järkkynyt", kun olen avannut teksteillä lapsen sairastamista ja äidin tuntoja. Eihän kukaan meistä haluaisi tietää tällaisesta ja tuntea näin. On pelottavaa tajuta mitä se on, kun seuraa mukana. En minäkään vuosi sitten voinut kuvitellakaan, saati sitten tajuta kuinka rankkaa tulee olemaan. Onneksi en tiennyt tästä maailmasta mitään. Olin saanut elää pumpulissa, naukua yöitkuista ja korvatulehduksista. Kokea, että on kauheaa, jos tulee kuumetta ja valvotuttaa. Jälkeenpäin ajateltuna ne ovat niin pientä ja helppoa.
Olen ymmärtänyt, että joillekin sanani jäävät puristamaan pidemmäksi aikaa. Tehkää kuten minä, antakaa sen sitten löysätä, eihän sitä jatkuvaa puristusta kukaan jaksa. En minäkään ole koko aikaa prässissä. Toki prässissä ollessani usein kirjoitan, mutta olen nopea kirjoittaja ja ajatukset vielä nopeammat... Vartti ja se on ulos rykäisty ja aika katsoa eteenpäin. Ensin siis kieriskelen syyllisyydessäni, kauhussani, peloissani. Sitten naps vaan saan ne paketoitua ja voinkin keskittyä koirankarvoihin, pyykkeihin, tiskeihin ja muihin vähemmän oleellisiin asioihin kuten luovuuteen ja sen tuskaan... Toki luovuudentuskassakin kieriskelystä voisin muutaman sanasen avata, mutta en halua moisella kauheasti rasittaa. Se on sellaista ideoiden sarjatulta, tykitystä ja kutinaa. Pakahduttavaa ulospääsyn tunnetta...