PELKOKERROIN

Illalla kun hattu tyhjänä kämpille raahauduin, ajattelin pelkoa. Kuinka valtava tuntemamme pelkokerroin on. Pelko on mukanamme, läsnä, se ei karise teet mitä hyvänsä. Pelkoa emme pääse pakoon, se ei irrota. Välillä se Luojan kiitos hellittää otettaan. Muutenhan pelko kykenisi voimallaan hirttämään meidät. Mutta se pitää meitä koko ajan vähintäänkin löysässä narussa. Otteessaan. Mutta meidän on vain kohdattava pelkomme päivittäin, se on meidän elämäämme. Mietinkin jotakin pelko-kurssia. Miten saisimme voimavaroja pelon käsittelyyn, kohtaamiseen sen kanssa elämiseen. Onko siihen mitään poppaskonsteja, apuja. Toki taas mietin erilaisia pelkoja. Monethan hakevat pelkoa tietoisesti elämäänsä, omia rajojaan, pelkokertoimia. Mutta moniko haluaisi jäädä siihen olotilaan pysyvästi. Pelkoa voi tuntea esiintymisestä, mutta se on hetkellistä. Pelkoa voi tuntea benjihypyssä, mutta sen jälkeen tulee mielettömän hyvä olo. Pelkoa voi tuntea pimeässä, mutta aamulla nousee aurinko. Pelkoa voi tuntea synnyttäessä, mutta lapsi saadaan yleensä jotenkin ulos. Miten me saisimme oman pelkomme pois, kun lapsi sairastaa. Voiko pelokurssin vetää sellainen, jolla ei ole käsitystä syvästä huolipelosta. Voiko kukaan muu käsittää mistä tässä on kyse, kuin se joka on itse kokenut avuttomuuden kautta oman pelkonsa. Mielestäni olen yrittänyt lukeakin kirjaa aiheesta, mutta kun sitä käsitellään eri perspektiivistä en löydä siitä avaimia omaan pelkooni. Tulin siinä illalla raahustaessani siihen tulokseen, ettei tätä pelkoa auta peittää piilotella, se on vain elettävä. Parempi kohdata omat pelkonsa ja pyrkiä ne käsittelemään omin avuin. Varmasti olisi olemassa jos minkälaisia mömmöjä, joilla näitä pelkoja voisi pehmentää. Mutta ne eivät poistu peittelemällä, sumentamalla tai turruttamalla. Mutta harras toiveeni olisi, ettei pelko sumenna muilta tunteilta ja hallitse liikaa elämää. Pelko saa olla elämässämme, sillä tällä hetkellä se siihen kuuluukin. Mutta haluan elää sopusoinnussa pelkoni kanssa, ettei minun tarvitse pelkoani pelätä.