Nukuin yöni mielestäni levollisesti. Kunnes heräsin valtavaan ihmisen ikävään.Tessa halusi vuorostaan nukkua vieressäni. Eilinen meni kaappeja siivotessa ja turhaa karsiessa. Sain valtavan kuorman aikaiseksi kaatopaikalle. Onneksi suurin osa oli sentään puutarhajätettä. Eilen minulla kilahti esikoisen kanssa heti aamusta. 6.5. on synttärit tulossa, lahjatoivelistoja alkaa ilmestymään yhä isommille papereille kirjoitettuna. Ja toiveet sen kun kasvaa ja kallistuu. Tarpeita on aivan valtavasti, mitä emme todella edes tienneet olevan olemassakaan. Jos en heti lupaa jotain, niin sitten kantapäät paukkuu, ovet paukkuu ja jokapuolella paukkuu. Koulun jälkeen pyysin typyjä avuksi kuorman tekoon. Justiin silloin muistuikin Tessalle mieleen, että ehkä koulussa joku potkaisi ja ehkä jalka on kipeä. Eli polvihan petti täysin alta, piti tehdä töitä potkulaudalla, kun ei pystynyt kävelemään. Ja taas kilahti. Todella teatraalista. Näin kuitenkin saimme pihan tyhjäksi ja jätteet lajiteltua kaatopaikalla.
Hommien jälkeen vein muksut syömään, sillä en ollut panostanut siihen puoleen pätkääkään. Nauroimmekin muiden tyttöjen kanssa, kuinka Tessa unohti kipeän jalkansa, kun oli hänelle mieluista tarjolla eli roskaruokaa. Aikamme sitä keskenämme naureskelimme, kunnes kerroimme Tessalle. Fanny tuumaskin, ettei se kehtaa sillä tavalla julkisella paikalla raahautua, kuin kotipihalla. Meinas pokka pettää neidillä itselläänkin, kun huomasi kauhean kivun unohtuneen. Ota noista aina selvä!
Nousin tänään ylös säpsähtäen. Kello oli puoli seitsemän. Ensimmäisenä ajattelin, että olen nukkunut liika hyvin. Morkkis moisesta. Olenko mennyt kaikki huoleni unohtamaan, jos kerran uni on ollut levollista ja syvää. Olenko mennyt Reetan unohtamaan? En todellakaan, mutta morkkis hetkellisestä herpaantumisesta sai silmät rävähtäen auki. Sydämen raskaaksi ja huokaukset syviksi. Se on sitä ikävää ja huolta se. Ihmisen ikävä toisen luo.
On ollut ihana olla pitkästä aikaa kotona. Sillain oikeasti kotona, kotiutua ja tehä kotitöitä. Tänään suunnitelmissa on pihapuuhia ja pyykinkuivatuksia kevättuulessa. Saa nähdä mitä lopulta saan tehdyksi, vaiko olisinko vaan tekemättä. On pakko pitää itsensä liikkeessä ja puuhassa koko ajan, muuten ihmisen ikävä käy sietämättömäksi. Ikävä ottaa pian ylivallan. Tiedän, että he pärjäävät Oulussa hyvin, mutta kuitenkin.
Nyt aamukahvi tippumaan ja odottelen Reetan aamupuhelua. Josko vaikka olisin taas vessakaverina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti