Miten meitä muuttaa sairaus, lapsen sairaus. Olen aina ollut monessa asiassa kova. Kova tekemään töitä, kova tarttumaan asioihin, kova kävelemään, kova pyöräilemään, kova organisoimaan, kova ottamaan ohjia, kova inspiroitumaan, kova innostumaan ja innostamaan, kova touhottamaan. Nyt olen kova itkemään ja huolestumaan. Tämä on kovaa aikaa parisuhteelle, perheelle koko yhtälölle.
Toisaalta tämä on myös löysempää kovuutta, suorastaan pehmoilua välillä. Kova koulu tämä on. Kova elämänkoulu, kovat oppirahat. Osaan ottaa joitakin asioita löysemmin, en enää ole niin tiukkapipoinen. Viis nyt muutamasta kissanhiekkapallerosta, karvatollerosta, joita pyörii lattialla. Myös kurin suhteen olen löysempi, mutta en mielestäni kuitenkaan täysi pehmo. Oman itsekurin suhteen olen löysäillyt ja olen todella pehmo, lyllerö. Mutta en jaksa olla itsellekään kova, sillä joitakin pehmeitäkin arvoja elämässä täytyy olla. Kovaa tämä on itselle muutenkin, saati sitten mikäli koko ajan itseäni ruoskisin. Olen nimittäin suhteellisen hakattu henkiseltä puolelta. Välillä kroppa viestittelee kovasta käytöstä myös fyysiselläkin puolella. Elämme kovassa maailmassa, kovien hoitojen kanssa. Meillä on oikeus olla tunteellisia pehmiksiä välillä, ettemme kovettuisi liikaa. Toisaalta onhan kevät ja pehmikset kuuluvat pian katukuvaan, suuhun, kielelle. Välillä on syytä löysätä ahdistustaan, jotta kykenemme havainnoimaan kauniita pehmeitä asioita ja arvoja ympärillämme. On kiva välillä kovasti rutistaa, halata, pussailla, rakastaa ja olla niin niin pehmo. Siis täysin löysä ja lälly, imelä pehmis. Tästäpä tulikin ajatus, etten viitsi kovasti löysäileviä sohvaperunoita nyt läksyttää, vaan pehmoilen laumani sekaan. Eli tässä kovassa elämänkoulussa kovisäiti opettelee löysempiä tapoja suhtautua asioihin ja pehmeämpää armollisuutta itseään kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti