VAHVA, HEIKKO, VAHVA, HEIKKO.....

Näinä viikkoina on tullut tarkasteltua myös omaa olemistaan. Joku päivä hoidan kaikkia juoksevia asioita erittäin jouhevasti; muistan kaikkien sosiaalitunnukset, tilinumerot, puhelinnumerot, päivämäärät jne. Mutta kun pitää allekirjoittaa lappu, minulla ei ole pienintäkään hajua siitä kuka minä olen. Eli olen siis unohtanut itseni ja nollannut omat asiani täysin. Tyypillistä, huolehdin muista mutta unohdan itseni. Tuo pikkasen säpsäytti ja pyrin joka päivä kuuntelemaan kuinka voin ja mitä minulle kuuluu. En halua kutreilleni mitään sädekehää kuinka paljon olen uhrannut. Tottakai lapsen ehdoillahan täällä mennään, mutta revin itseäni muihinkin ympyröihin. Haen itselleni apua ammattilaisilta. Haluan purkaa tätä vyyhteä koko ajan määrätietoisesti, ettei se tule liika kireäksi. Pyrin elämään sairaalan ulkopuolistakin elämää. Olen ulkoillut, saunonut, käynyt tanssimassa, uimassa, hierojalla, psykiatrilla... Puhun ja kirjoitan ajatuksiani. Niinpä tämä blogikin on osa selviytymistarinaamme, sillä tässä on selkeästi suunta kohti tulevaisuutta ja paranemista. Mikäli oma usko horjuu, niin silloin olemme heikoilla. Mutta sitten kun iskee itselle voimattomuus ja paha olo, se tulee yllättäin ja rajuna. On järkyttävää kuinka se hyökkää päälle, jalat eivät kanna, itku ravistelee,  oksettaa, puristaa, vapisuttaa. Paha olo ja avuttomuus on sanoin kuvaamatonta. Mitään ei niin toivoisi kuin tämän painajaisen loppumista. Olemme oikealla tiellä, mutta monia mutkia on vielä matkassa. Kunpa hoitoja voisi jatkaa infektioista huolimatta. En koskaan pienessä mielessäkään kuvitellut lähes asuvani lapseni kanssa syöpäosastolla. Aina vähän kauhulla olen katsellut kyseisiä ohjelmia, säälinyt ihmisiä joita tämä koettelee ja elänyt herran kukkarossa siinä luulossa ettei asia koskaan kosketa meitä. Mutta niinpä on vain napsahtanut tällainen tonneja painava kireä pallo omaankin nilkkaan.