Tänään on jälleen päivä, jolloin tunnen pakokauhua. Koko yöni oli täynnä "liskoja". Heräsin sisäiseen pakokauhuun, epätoivoon, itkuun, paniikkiin ja vapinaan. Välillä epätoivo meinaa ottaa vallan. Osastolla koetaan ja jaetaan muiden vanhempien kanssa kovia kohtaloita. Mietimme arpaonnea, miten ne arvat on nakeltu. Kuinka oman lapsen kohdalle pitääkin osua niin mahtava tuuri, ettei siihen kenties löydy hoitoa. Onko se aina sitten loppujen lopuksi syöpä, joka vie lapsen? No ei. Sehän voi olla vaikka infektio, sieni tai keuhkonkuume. Yksi äiti onkin sanonut, ettei uskalla hengittää syvään kaikilla lihaksilla. Aina on jokin peikko selän takana ja tilanne riistäytyy käsistä. Milloin oman lapsensa hyvästelee viimeistä kertaa? Kuinka monet jäähyväiset samalle lapselle annamme? Mikä tuo porteilta takaisin? Miksi annetaan ripaus toivoa, kun se seuraavana päivänä otetaan pois? Milloin tehdään päätös hoitojen lopettamisesta? Kuka sen tekee? Viedäkö lapsi kotiin vai ollako sairaalassa? Joudumme taistelemaan näiden lukuisten kysymyksien kanssa, joihin ei ole vastauksia. Turha on kysellä, miksi, sillä näillä mennään mitä on annettu. Mutta pitääkö samalle pikku potilaalle antaa kahamalokaupalla, eikös tuo pienenmpikin ropponen riittäisi. Vittu, Vittu! Tämä saa raivon partaalle ja olon niin voimattomaksi. Kunpa kyseessä olisikin vain rotavirus tai käsi poikki! Olisin nesteytyksessä oksennustaudin vuoksi mielelläni vaikka kolme viikkoa putkeen, sillä kyllähän se menee ohi.
Ja kipsikin lähtee aikanaan. Tässä kyseessä on ihan oikeasti elinkautinen painajainen. Vaikka hoidot ovat huippuluokkaa, ei kukaan voi luvata 100% paranemista. Mutta on uskottava ja jaksettava! Ei muuta voi! Tänään Reettakin on vaisumpi, kipuilee ja on huono olo. Avuttomuus ja pakokauhuni sen kuin saa uutta pontta. Vapisen ja panikoin. Mutta enhän minä sitä lapselleni näytä, sillä minähän olen äiti joka löytää ratkaisut ja puolustaa lastaan leijonaemon lailla. Minuun lapsi turvaa ja uskoo. Kyllä äiti hoitaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti