LEUKEMIAELÄMÄÄ

Aamukierrolla saimme pitkään odotetun vastauksen lääkäreiltä. Asia koski ulkoilua ja pipo-ostoksia. Pitkän harkinnan tuloksena saimme jalkautua kaupungille. Hyvin puettuna, omalla autolla, hengityssuojaimilla ja käsineillä varustettuna. Kauppahallin sisällekin saimme näillä ehdoilla hetkeksi mennä. Mehän lähdimme kuin hauki rannasta kun saimme luvan, nälissään ja puolijuoksua. Ruokakärryt tulivat vastaan, mutta me vaan mentiin. Voi sitä puheripulin ja innostuksen määrää, ihan tutisimme. Kaupungilla törmäsimme idiootteihin, jotka tölläsivät ja osoittelivat. Lasta hengityssuojaimissa pidettiin kummajaisena. Tuli Reetan puolesta valtavan paha olo. Elämämme on siis erittäin tarkkaan harkittavaa, suojattua ja rajoitettua. Kaikki mahdollisuudet on huomioitava ja kierrettävä ihmiset kaukaa. Emme voi noin vain poiketa mihinkään tai tehdä yhtäkkisiä ratkaisuja. Monilta tahoilta kuuluu pikaisen paranemisen toivotuksia. No mikä on pikaista? Hoidot kestävät kaksi ja puoli vuotta. Tietenkin mikäli tuon ajan suhteuttaa vanhuusikään eli noin seitsemäänkymmeneen, niin kyllähän tämä on pikaista. Eli tällä diagnoosilla ja hoidoilla ei ole oikotietä. Hoidot on lusittava yksi kerrallaan ja viikko kerrallaan. On pysyttävä erossa infektioista, jotta hoitoja voidaan jatkaa. Viime perjantaisesta verenmyrkytyksestä johtuen tämän viikon syöpähoidot piti siirtää viikolla. Parempi vain lusia täällä osastolla, jotta vältymme infektioilta.

Mutta nyt siihen piposhoppailuun, Reetta valitsi aivan ihania pipoja. Ei saa sitten tytöille kertoa! Onneksi kaikille löytyi itsensä näköiset. Samalla Reetta osteli poroa, hirveä, lohta, muikkuja ja lohiherkkuja. Osastolle tulimme kreikkalaisen ravintolan kautta. Lapselle olis pitänyt olla Pommakkia, lasten shampanjaa sillä elämä tuntui juhlalta. Minä taas itkeä tuhersin, kun tuo pieni on niin urhea ja reipas. Äidinrakkaus satuttaa ja on niin ihanaa. Tämä tuska toisen puolesta välillä niin raastaa, tuntuu palana kurkussa ja puristaa. Tätäkö elämämme on, veitsenterällä kiikkumista päivästä toiseen. Ulkomaailma tuntuu niin vaaralliselta ja pelottavalta paikalta. Täällä osastolla olemme omassa pienessä turvallisessa kolossamme. Meillä ei ole kiire minnekään. Moni miettii ihan turhaan tulevaa joulunaikaa. Meille joulu tulee tavallaan ja ajallaan. Paas kattoo sitten missä olemme ja mitä teemme. Ei minkäänlaisia materialistisia paineita suuntaan eikä toiseen. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Tärkeintä on että sairaus on hallinnassa, hoidot etenee ja perhe voi olla yhdessä.