KATEUTTA

Löydän jatkuvasti uusia ärsyttäviä piirteitä itsestäni, sellaisia joita en haluaisi tunnustaa. Osan niistä olen jopa sanoiksi pukenut, näyttänyt ja oivaltanut. Järkyttävää on todeta, että löydän itsestäni maalliseen liittyviä piirteitä. Ihan tyhjänpäiväiseen, raukkamaisuuteen liittyviä asioita. Olen säälittävä. Enkö todellakaan ole syvällistynyt tässä savotassa, vaan pinnallisuus pulpahtaa odottamatta. Olen ärsyyntynyt itseeni. Tällainenko minä todellisuudessa olenkin, täys...sanonko mikä.
Voinko olla näin pinnallinen, että voin ihan kippuroimalla kadehtia ystäväni tunikaa. Kyllä, sen olen tehnyt. Siis tunika oli minun näköiseni ja se löytyi ystävän kaapista. Silloin iski valtava kateudenkouristus ylleni, se sieppasi otteeseensa. Seuraavalla viikolla samanlaisen pakonomaisesti itselleni halusin, mutta en minä sen autuaammaksi muuttunut. Päinvastoin, pisti taas kelaamaan, että materiaalinen rättikö minut onnellistaisi.
Vuosi sitten olin kade terveistä lapsista, muiden ihmisten. Kyllä minä yhä niitä kadehdin, mutten enää jokaista ohikulkijaa ja jokaista lasta. Onhan pinnan alla monia asioita, joista ei päällepäin tiedä, mitäpä sillon kadehtimaan. Saattaahan ihanan kuoren alla olla keskittymishäiriötä, liikuntarajoitteisuutta, paniikkihäiriötä, diabetesta, syömishäiriötä, koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia. Mikäli siis kadehdin jotakin lasta, niin silloinhan siihen pakettiin saattaa kuulua muitakin lieveilmiöitä.
Sama on parisuhteissa, avioliitoissa, yhteiselossa. Kyllähän noita upeita kulisseja on täydellisyyksineen nähtävissä, mutta nekin saattavat romahtaa. Mitäpä niitäkään kadehtimaan. Mitä niidenkin pinnan alla on, sitä on paha ulkopuolisen mennä sanomaan. Kulisseissakin saattaa elellä enemmän ja vähemmän onnettomia ihmisiä.
Reetta kadehtii, kun muut pääsevät kouluun, uimaan, kevereille ja saavat elää niinkuin lapset pääsääntöisesti elävät. Sen kateuden minä taas täysin allekirjoitan, hyväksyn ja ymmärrän. Reetalla on täysi oikeus näitä asioita kadehtia, antaa välillä siepata otteeseensa. Mutta tärkeintä on, ettei siihen jäädä kippuroimaan ja makaamaan.
Minuun on kohdistettu kateutta, kun vain saan olla kotona. Minulle on sanottu, että tämähän savotta on sama kuin olisi lomalla. En ainakaan joka päivä tätä lomaksi ole tuntenut, en tosiaankaan... Tai sitten minulla on täysin erilainen käsitys lomasta ja sen tuomasta tunteesta.
Olen saanut kuulla, että en ota asioita vakavasti, olen liian huoleton, kevytkenkäinenkin. En kuulemma tajua elämän syvimpiä syntyjä, koska voin meidän tilanteessamme nauraa ja olla eloisa. Herätän paheksuntaa, synkkiä katseita ja seläntakana kuiskuttelua (jopa isoon ääneen puhuttua). Miten tuo äiti voi olla täällä ja tässä tilanteessa, vaikka lapsi on vakavasti sairastanut ja tilanne on yhä vakava. Onpas siinä vastuuton äiti, kun tanssii silmät kiiluen, vaikka lapsi on toipilas. Onpas siinä huono äiti, joka käy lenkillä yksin koirien kanssa, vaikka kotona on muu perhe, joista yksi on toipilas. En kuulemma tiedä oikeasta elämästä ja vaikeuksista mitään, sillä minullahan on ollut helppo elämä, viimeiset puolitoista vuotta olen saanut vain hengailla. Mikäs se on jatkuvasti Helsingissäkin käydessä, kun pääsee oikein lentäen. Yllättävän moni luulee, että ne reissutkin ovat mieluisia ja siellä vaan shoppailemme ja nautiskelemme Reetan kanssa. Joo, niinhän me toki aina tehdäänkin, sillä eikait samat eristyssäännöt koske pääkaupunkiseutua, siellähän on varmasti vähemmän ihmisiä ja tarttumaton pöpökanta.
Saa kai sitä minuakin kadehtia, jos siihen tuntee tarvetta olevan. Mutta olen onnellinen, etten ainakaan joka päivä ole muille kade tai katkeritunut. Tekeekö sellainen kenellekään hyvää, siinähän pian elämän positiivinen syke katoaa. Eilen juuri kaverin kanssa nauroimmekin, hörisimme isosti. Kuinka paljon olemmekaan viime päivinä hörisseet, kyllä on tullut muutama lisävuosi nauramalla. Kuinka tärkeää on löytää arjesta kuplintaa vaikeuksissakin. Sitähän on pian sitten kiikkustuloissa katkera ja inhottava ihminen. Tavoitteena olisi vetää rollaattorilla naama virneessä ja pitää hauskaa. Jostain syystä minulla on mielikuva, että minulla on viimeistään silloin punaiset rastat päässä. En tiedä mikä moinen aivoitus on, mutta haluan että lapsenlapsilla on olemassa yhä mummu, joka rikkooo rajoja. Ei suostu mummumuottiinkaan vikisemättä.
Olen liikkunut mielestäni paljon, kroppa voi hyvin, on yhteistyökykyinen ja sopeutuva. Olen kuitenkin kateellinen ihmisille, joilla moinen näkyy olemuksessa. Mutta minulla ei, tankki olen ja tankkina pysyn, vaikka kuinka vispaan. Tästä meinasi kateuspiikkejä putkahdella upeiden vartaloiden ihmisille, mutta sitten ajattelin senkin olevan turhaa. Olen myös tullut vahvasti siihen tulokseen, että trauma on yhä syvällä nupissani. Trauman aikana erittäin useat ihmiset reagoivat painollaan. Osa laihtuu, kuihtuu tahtomattaan. Minä ja muutama muukin henkilö on kerännyt suojapanssaria. Se panssari nähtävästi pysyy niin kauan kuin nuppi on traumatisoitunut. Siihen en ole liikunnalla, terveillä elämäntavoilla ja ruokavaliolla pystynyt vaikuttamaan. Liikun keskimäärin viitenä päivänä viikossa. Esimerkiksi eilen lähdin muiden nukkuessa punttisalille. Palasin herättämään lauman ja kun homma oli hallinnassa ja saatu kouluun lähdin koirien kanssa lenkille. Päivällä menin vesijumppaan, silloin saapui Reetalle opettaja ja Verna tuli kaveriksi. Sen jälkeen uin vielä kilometrin, se mahdollistui koska Reetan ei tarvinnut olla yksin. Ihmiset, jotka kadehtivat nähdesään minut yksin jossakin, siihenkään ei ole syytä. Jokainen irtiotto ja poistuminen vaatii järjestelyä ja ajantajua. En voi noin vaan heittäytyä tuntikausiksi huuhaaksi, vaikka saatan siltä vaikuttaakin. Huuhaanakin olen jollakin tavalla läsnä, vaikkei sitä ulospäin arvaakaan. Vaikka nauran, silmät vilkkuu ja olen muualla, niin todellisuus on aina mukana. Toivottavasti olet osannut ainakin rivien välistä hahmottaa, että on tässä muutama kauhuntaivalkin matkalla ollut. Muutama pimeä hetki, muutama kouristava pelko, muutama itketty kyynel, muutama nielty tuska, muutama huudettu tuska, muutama piinaava odottaminen... Muutama on vielä edessä, kokematta. Mutta siitä huolimatta haluan löytää tästäkin päivästä kuplivan ilon. Kunhan saan huushollin kuntoon, ajatukset kateudesta ulkoistettua. Kirjoitettua pahat ajatukset muiden kadehdittavaksi (?). Kunhan osaan taas tänäänkin olla kiitollinen siitä, että Reetan tilanne on hyvä. Ja siitä, että kykenen tuntemaan, jopa sitä kateuttakin. Se on vain osoitus itselle, että kauhein huolikramppi on hiukan löysännyt, jos voin maallisiinkin asioihin kiinnittää huomiota. On hyvä tunnistaa ja tuntea itsensä. Saat kadehtia minua tänäänkin, jos siihen on aihetta ja tarvetta.

P.S. Nyt minulle iski kauhea tunne, jos olenkin piilokatkera ihminen, mutta en vain tajua sitä itse. Voikohan se olla mahdollista? Siis olenko minä? Tuo ajatus tulla jysähti samalla kun tiskasin, touhusin ja vähän ajattelin. Hitsi, taas pitää asioita miettiä Reetan kanssa pyöräillessä. Analysoida hiukan, kauhea jos olenkin, mitenkähän siihen pitää sitten suhtautua... Nyt minun on pakko päästä ulos, ulkoilemaan ja aurinkoon. Ettei ala paha kiertää nupissa...