Nyt on aistittavissa levottomuutta sielussani. Tuliko jotenkin yllätyksenä, minähän olen aina yleensä niin tasapainoinen. Hah! Tarvitsisin korvienvälituuletusta, nollausta, hiljaisuutta, selkeyttä, lepoa ja rauhaa. Esimerkiksi joogaleiri tai hiljaisuusretriitti luostarissa. Kerralla oikein kunnolla pitkän kaavan mukaan. Tällä hetkellä oleminen kotona turhauttaa, mutta se on ehdotonta ja ainoa mahdollisuus tilanteessamme. Mutta jotenkin kuitenkin, silleen vipatuttaa. Olen jotenkin tässä tilanteessa nalkissa, en uskalla suunnitella vielä yhtään mitään. Tuleva perjantainen käynti osastolla ja keuhkokuvissa aiheuttaa levottomuutta. Kunpa jo olisimme taas siellä perjantaissa ja paluumatkalla, silloinhan painaisi myös viikonloppu päälle ja silloinhan osaan paremmin relata. Toisaalta haluan oppia elämään ja pyrinkin elämään enemmän tässä hetkessä, ilman haikailua.
Kävin eilen koirien kanssa pitkällä lenkillä, teki älyttömän hyvää. Kun olin lähdössä, niin Reetta tuumasi kuinka pärjäänkään sen ajan ilman sinua... Siinäpä se, lieka on tunnepuolellakin aivan älytön. Vaikka kaikki muut jäävät kaveriksi, niin tuntuu ettei pärjätä. Minä raukka kun tarvisin myös sitä omaa tilaa. Nytkin neiti ruokapöydässä suunnitelli uloslähtöä. Sanoin naputtelevani tämän ajatuksen loppuun. Ensiksi siitäkin vedettiin pultit, kun en sillä sekunnilla ollut ulos lähdössä. Sitten kuitenkin sain luvan.. Kuuluuko minun saada lapsiltani lupa omille teoilleni, pitääkö joka asiassa perheparlamentin istua. Enkö vain voisi tehdä jotain ihan omasta nupista juolahtavalla ajatuksella, eikä siitä myöskään jälkeenpäin naputettaisi.
Tunnen riittämättömyyttä ja levottomuutta. Koko ajan tuntuu että moni asia pitäisi tehdä toisin. Onko se ulkopuolelta tulevaa vai sisäsyntyistä, kuka ne paineet asettaa. Alan kotonakin niuhottaa jostakin tavanomaisista matonhapsuista ja koirankarvoista, vaikka elämässä pitäisi olla muitakin arvoja. Olenko muuttumassa tai jo kenties ihan muuttunut mökkihöppänäksi. Maailma on ollut vuoden niin kovin suppea, reviiri pieni, tässäkö olemme. Osaammeko enää sitä laajentaakaan, kun siihen joskus viimein luvan saamme. Uskaltaako ja osaako ihmiset enää palata meidän reviirillemme. Vai onko tämä lopullista erakoitumista.
Reetalla kävi aamusta opettaja, sain sen ajan juosta asioilla. En suinkaan koko 45 minuuttia hubbaillut, kävin pankissa, ruokakaupassa, apteekissa ja vakuutusyhtiössä. Jäi minulla vartti omaakin aikaa; suuntasin saippuaostoksille ja kurkkasin vaatekauppaan. Sitten sainkin Reetalta pitkän alekkainlaskuopetuspuhelun. Lapseni neuvoi myös, että älä sitten autossa istu sen puhelimen päälle, niin kuulet jos yritän soittaa. Muutaman kerran on ollut puhelin niin syvällä...jossain... ettei pärinää erota. Yleensä minulla on hukassa jotkut silmälaseistani, puhelin, avaimet tai rahapussi. Lapset sanovatkin jokaiseen etsiskelyyn; soita siihen. Näin joulun alla olisi hyvä lahjaidea rahapussi joka pärrää, mikäli omistaja on eksynyt siitä. Tai sellainen tunnistin sellaiseen tavaraan, jolla on tapana hukkua. Äiti on aikonut isälle joskus ostaa sellaisen tutkapannan, jotta näkisi missä ukko tarpoo metsässä jos joutuu hukkaan tai ihan eksyy. Kerran äiti kävi sydämen rasituskokeessa, isä ihmetteli miksi hänen piti lähteä mukaan. Minä tietenkin päättelin, että pitäähän äidillä se rasitekin olla mukana, jotta oikeat koetulokset saadaan. Silloin isän mielestä olin pahasuinen penikka...
Tessalla on vaihteeksi ranne paketissa. Maanantaina jalkapalloharkoissa jäänyt pari kertaa käsi alle kaatuessa. Ei se turvonnut ole, mutta särkee. Siispä paketoimme sen itse. Eilen siinä oli puupaistinlasta lastana, mutta ei kehannut ottaa moista viritystä kouluun. Päivystykseen, mennäkkö vaiko eikö mennä. Aamulla piti itkut tirauttaa, kun käsi ei meinannut mahtua hihansuusta. Mutta tällä hetkellä niin moni asia tuntuu menevän huomionhakuisuudenkin piikkiin, ilmeisesti itkulla ja vaivoilla luullaan vedettävän pisteet kotiin. Tunnen olevani vaivaistalon emäntä, kaikki kertovat päivän päätteeksi omat narinansa. Välillä olisi kiva kuulla kivojakin tarinoita, ettei aina kivusta ja särystä. Onneksi minua ei itseä tänään noin niinkuin ruumiillisesti säre tai kolota juuri mistään. Sielunnarinoita en juuri ääneen puhele lapsille, mutta kait ne aistii kun käsken viedä pyykkejä, petata, siivota ja nyplätä tarkemmin asioita.
Maanantaina teimme joulun; ikkunoidenpesut, verhonvaihdot ja siivoiluja. Kaikki tämä viimeisteltiin jouluisilla valoilla, koristeilla ja kukilla. Tuli aika kivuttomasti, suit sait sukkelaan, valmista. Tänään nauroin omalle lukihäiriölleni. Luin mainoksessa hiillostetut torttuaihiot, mietin jo vähän aikaa. Sitten tavasin uudelleen... hillotetut torttuaihiot. Silloin ymmärsin paremmin mistä oli kyse. Nyt sitten mietin kuinka pitkän kaavan mukaan kaiken teen, vai päädymmekö valmiiksihiillostettuihin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti