TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

perjantai 2. joulukuuta 2011

SITTEN SE ISKU SELKÄÄN

Siinäpäs se, nyt sain napakan iskun selkään. Ajelimme eläinlääkäristä kotiin, kun sain puhelun Helsingistä. Tuntui aika terävältä puukolta, tuli taas niin puskasta, etten ollut yhtään valmistautunut moiseen. Seuraavalla kerralla tammikuun alussa Reetalle tehdään samalla reissulla ylimääräinen lyppi. Nyt oli loppujakin vastauksia edellisestä lypistä tullut ja jossain oli jotakin outoa. Kuulemma outo yhtälö, koska tarkemmissa tutkimukissa ei ole ollut mitään kahteen kertaan, mutta sitten jossakin viivellä valmistuvassa onkin jotain outoa. Kuulemma ei syytä paniikkiin... Minähän olin autonratissa ja sain melkein laakin. Hyvä kun osasin vipuja enää autossa käyttää, kait se oli taas sellainen shokkireaktio. Reetalle selitin asian järkevästi ja ukkokullalle märisin. Samalla paniikilla ja märinällä lähdin sitten juoksevia asioita hoitamaan. Enpä muistanut puoliakaan ja parkkipaikalla oli jälleen autokin hukassa. Veti jälleen hatun niin tyhjäksi. Mutta mitä minun alitajuntani pari tuntia aikaisemmin viestittelikään. Minullahan olikin niin kepeä olo, alitajuntani epäili jo jotakin. Paskat koko alitajunta, hittojako se aina hämmentelee. Voi kunpa asiat olisivat joskus mustavalkoisen yksinkertaisia ja selviä. Sellaisia pohojalaisia, joko tai.
Se eläinlääkärireissukin oli pelätyn lainen. Pidin mammanpoikaa sylissä ja kiinni tunnin verran. Raukka vapisi, tärisi, kuolasi ja nojasi mun kaulaani koko ajan. Hikinen ja karvainen savotta, sanon minä. Reinon korvissa kuhisi sauvabakteereja, kunnon tulehdus. Jälleen uutta antibioottia, viljelyjä, tippoja, huuhteluja, maitohappobakteereja ja korvien tuuletusta. Koirapolo on ollut kahdelle lääkeelle jo allerginen, toivottavasti tämä lääke sopii ja tepsii. Sinne upposi parisensataa euroa, ei ole koirilla nääs Kelaa.
Mutta näillä mennään, onneksi tälle päivälle ei ollut mitään todella tärkeää tekemistä, sillä en olisi paniikiltani jälleen mihinkään järjelliseen kyennyt. Se sisällä piilevä paniikki on erittäin liipaisuherkässä näköjään. Yksi puhelu ja jalat alta. Ja ei kuulemma syytä paniikkiin. Kuinkahan vuosi sitten olenkaan käyttäytynyt, kun on ollut syytä paniikkiin.
Mutta nyt odottaa jälleen velvollisuudet ja nälkäiset lapset...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti