Hou, hou, täällä joulupukinmuori! Jälleen yksi vuorokausi lusittu, selätetty, organisoitu ja purkitettu. Olemme torstaissa, jälleen viikko hiipii loppua kohti. Fanny tuossa vieressä seuraa aloitustani, pikkaisen näyttää taas kysyvältä...
Mitä ilmeisemmin sain jälleen eilisellä vuodatuksellani hämminkiä lukijoihin. Ainakin kävijämäärät tuplaantuivat. Eikös se ole kiva peilata omaa elämää ja verrata meidän elämään. Tajuta kuinka helppoa moni asia onkaan, selkeää, kivaa ja mutkatonta. Toki monella vilahtaa mielessä, onkos se ihan tosissaan, voiko noinkin tuntea. Joo, joo ja joo. Tosissaan ollaan, eikä sitäkään pidetä omana tietona. Pistäkääpä kohdalleen kulunut vuosi, paineineen, sairaalajaksoineen, epävarmuuksineen ja erillään asumisineen. Voiko kaiken nollata tuosta vain ja olla herttaisesti kotona ilman paineita. Kenties joltakin onnistuu, mutta ei minulta. Eikä meidän pesueelta. Tärkeää on, että paineet tulee ulos, mutta välillä olisi kiva kokea positiivisienkin paineiden kautta asioita. Mutta tämähän on se tyypillinen kaavio myös työelämästä, kyllä kritiikki ja haukut muistetaan sanoa ja ääneen luukuttaa. Mutta kuinka vaikea on antaa kiitosta, taputtaa olalle tai kehua. Olisihan se kiva muiltakin perheenjäseniltä kuulla kuinka kivaa on kun kaikki on kotona, eikä sitä että on "idiootti-äiti" joka määrää ja säätää. On äiti, joka hakee paikkaansa, rooliansa ja itseänsä. Yrittää normalisoitua yhteiskuntakelpoiseksi. Voi vitsi, itseltäkin pääsi huokaus, tuosta tavoitteesta olen aika kaukana vielä. Toki mietityttää myös tämän vuoden opetus, mikä se on. Tajuanko vieläkään, otanko opikseni, olenko niinkuin mitään ei olisi ollutkaan. Vain pitkä musta aukko aikakirjassa.
Olen saanut yllättävän monilta äideiltä sähköpostia, kiitos niistä. Niin moni tuntee samoin, ihanaa että tunnette samoin. Minä kerron sen sanoin, on hämmentävää törmätä toiseen ihmiseen, jolla on yhtä monimutkaiset ja sekavat ajatuskuviot. Mutta oisko se meidän äitien kukkakaalilonkeroaivot, jotka työstävät asioita samoilla tavoilla. Harvemmin isät minulle kommentoivat, mutta moni on kuitenkin löytänyt itsensä ja omat ajatuksensa sanoistani. Eli onko miehilläkin piilokukkakaalit, joita harvemmin käytetään? Monien ajatuksista paistaa se, että monet hurjatkin kokemukset saavat ajan mittaan pehmeyttä. Onneksi aika kultaa monia asioita. Mutta juuri sillä hetkellä ja juuri siinä tilanteessa olen tuntenut juuri niin kuin olen kirjoittanut. Kulunut vuosi tuntuu menneen hujauksessa, mutta vuoden aikana olemme olleet piinapenkissä. Jokin tietty ajanjakso on ollut yhtä painajaista, mutta kas kummaa nyt voin jo ajatella, olikohan se nyt niin kauheaa. Tapasin juuri henkilön, jolla oli takana puoli vuotta kestänyt syöpähoito. Tällä hetkellä kaikki on niinkuin mitään ei olisi ollutkaan. Siis noin niinkuin päällepäin. Mutta totesimme, että siinä on ollut sellainen mustanpuhuva vuosi välissä, joka on myös jälkensä jättänyt.
Vaikka natisen näissä omissa liitoksissani, en kuitenkaan ole unohtanut Reetan todellisuutta. Kaikki ei todellakaan ole vielä pelkkää laakereilla lepäilyä. Puolapuissa on hämmentävän paljon portaita kiivettäväksi. Tai olisiko ne narutikkaat, kun tuntuu että ne välillä huojuvat ja heiluvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti