TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

perjantai 9. joulukuuta 2011

HYRÄILYÄ

Olemme jälleen kotona, vuorokausi siinä hupsahti huomaamatta. Reetta otti Vernan kaverikseen keikalle. Onneksi. Ennen lähtöä Reetta oli erittäin kiukkuinen ja vastahakoinen lähtemään, tuplasiskon mukaantulo sai hymyn huulille ja laulun raikaamaan. Eilen sitten shoppailimme joulutunikoita ja muuta pientä. Verna kysyikin, olisko tämäkin Oulun reissu jäänyt tekemättä ilman Reetan syöpää ja nykyistä tilannetta.. Olisihan se. Tuskin olisimme keskellä viikkoa lähteneet Ouluun. Viimeisen vuoden aikana ilman syöpää olisi moni muukin asia jäänyt tajuamatta, oppimatta ja havaitsematta. Tuskin olisimme sellaisia kuin nyt olemme. Olemme oppimassa koko ajan uusia asioita, oppimassa itseämme.
Viime yö meni jälleen harakoille. Illalla Reetan oli vaikea saada unenpäästä kiinni, kysyi sen kymmenen kertaa nukunko. Nukuinhan minä, mutta sitten taas heräsin sattuneesta syystä. Tuplat nukkuivat samassa sängyssä, puhuivat unissaan ja potkivat seinää. Itse nousin valvomaan 02.18, siinäpä sekin yö. Ajatukset kun tahtovat öiseen aikaan mennä menojaan, niin hyviin kuin pahoihin asioihin. Onneksi koko yö ei kuitenkaan mennyt ihan todellisuusahdistuksen piikkin, jopa pilkettä on havaittavissa.
Aamulla meinasimme myöhästyä polilta. Siis tämähän on se tyypillinen yhtälö, läheltä ei kerkiä, mutta kaukaa olisi ollut hyvissä ajoin. Pikainen verikokeiden ja perusmittauksien teko ja sitten magneettikuvaukseen juoksujalkaa. Kun pääsimme kuvantamishuoneeseen, sattui taas pieni haaveri minulle. Aineksia olisi ollut paljon pahempaankin, mutta onnekseni siinä tilanteessa toimi refleksit. Jotenkin unohdin käteni ovenpieleen ja sitten painava lyijyovi tuli suoraan sormille. Räpyläni jäivät väliin, pikkasen säikäytti koko henkilökuntaa. Mitä teki meikä; näki tähtiä ja nauraa hörisi. Ei olleskaan uutta, mutta miten se alkaa jo käsihin nousta tuo koheltaminen. Henkilökunta olisi kuvannut samalla keikalla sormenikin, mutta ei onneksi tullut pahempaa vahinkoa.
Kuvantamisesta juosten takaisin osastolle.
Lääkärintutkimuksissa kaikki näytti olevan hyvin ja hallinnassa. Verikokeiden tulokset olivat todella hyvällä mallilla. Keuhkokuvien tulkinnat saapuivat onneksi samalle istumalle; pahkurat ennallaan. Sain kaksi puhelua lähdön jälkeen sairaalasta, aina uudelleen ohjelmointia. Viimeisin ohjeistus on, että käänteishyljintälääkkeen purkaminen aloitetaan huomenna. Pahkuroista ei paniikkia, jatkamme samoilla sienilääkityksillä toistaiseksi. Pahkurathan ovat siis todella pieniä, kenties jopa arpia.
Kysyin siitä viimeviikkoisesta puhelustakin, edelleenkään ei kuulemma syytä paniikkiin. No hyvä on, en panikoi, kunhan vähän. 4.1. Reetalla on siis se uusi lyppi Helsingissä. Samalla kuulemma otetaan toinenkin cvk pois, mikäli emme itse sitä ehdottomasti aikaisemmin halua. Eli tästä vedettäköön johtopäätös, ettei se tuleva lyppi nyt kauhean mutkistava tekijä ole, jos cvk:n poistoa ehdotellaan. Olisihan se mieletön saavutus, mutta emmepäs nuolaise vielä, sillä matkaahan on vielä pitkästi ennen sitä päivää. Reetta kiljui riemusta, kun kuvitteli pääsevänsä saunaan ehkä tammikuussa.
Näimme osastolla hyviä ystäviä ja vaihdoimme kuulumisia. Moneen kertaan tuli todettua, kuinka hyvä on jutella kaikenlaisista asioista vastaavassa tilanteessa olevien kanssa. Kuinka toinen ymmärtää omia aivoituksia todella helposti. Myös sellaisia, joista ei ole ääneen puhunut saati sitten kirjoittanut. Tiedoksi vaan, en minäkään ihan kaikkea ajatusvirtaani julkisesti luukuta, se onkin sitten toinen blogi joskus... On huojentavaa keskutella eri henkilöiden kanssa, vertaistuen merkitys korostui jälleen valtavasti.
Kotimatkalla haimme kissaserkun kyytiin ja minä piipahdin metsästämässä niitä hajonneita laseja, tuloksetta. Liikkeen aulassa oli sellainen myyntikoju, jossa myytiin hilloja, sinappeja, valkosipuleja jne. Tottakai siitä muutaman purkin chilivalkosipulia ja muita tujuja mömmöjä valitsin. Siihen myyjä minulle sanoi: onpa ihanaa kuunnella kun hyräilen valkosipuleja valitessani, niin harva ihminen on enää hyväntuulinen. Siis hoilasinko minä itsekseni, mitä ilmeisemmin. Toisaalta saamani palaute tuntui todella hyvältä, sillä minulla oli hyvä olla. Eli viimeviikkoiseen myyjäiskokemukseen palatakseni, nykyihmiset ovat jotenkin kauhean nyrpeitä umpioita. Tästä kohtamisesta näytti jäävän myyjällekin hyvä mieli, niin minullekin, ihana asia.
Paluumatkan taas veisasin kurkku suorana joululauluja. Tuplat nukkuivat ja kissaserkku naukui mukana. Eli olen saavuttamassa joulutunnelman, tunnelma kohoaa. Annanko sen kohota, nautinko. Tosin kotona iski jo hiukan sellainen paluu todellisuuteen. Nyrpeää naamaa, itkuraivareita ja kauheaa vaatimustasoa. Eikä sitä hetkenkään rauhaa. Mutta sainpas hetkeni!

Laskeskelin, että tänään on päivä +113. Olemme siitä onnellisen huojentuneen otettuja. Ostin tuplille eilen pullollisen glitteriä hiuksiin. Neidit sitä jo aamulla hiuksiinsa suihkuttelivat. Sitten kun menimme sinne kuvantamisiin, juolahti mieleen, entäs jos ne ovatkin metallihippuja. Entäs jos koneet tilttaavat ohuesta glitteristä ja ajattelematon äiti saa tuntea nahoissaan... Onneksi ei kauheita ylimääräisiä kilinöitä kuulunut ja Reetta saapui yhtä sädehtivänä takaisin. Paljettitoppi ja t-paita piti kuitenkin riisua ennen operaatiota. Kynsiä ei voinut tarkistaa tällä kertaa, koska niissä oli pinkki lakkakerros. Melkoisia bilehileitä, ikää alle 9 vuotta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti