Olipa viikonloppu ja nyt on jälleen arkipäivä, huomenna taas Itsenäisyyspäivä ja sitten taas arkipäivä. Arki on monimutkaista ja kiemuraista. Jotenkin ahdisti jälleen nousta todellisuuteen, sitä kun ei koskaan tiedä mitä arkipäivät tuovat tullessaan. Vaikka niitä puheluita sairaalasta, sairaalakäyntejä, toimistorumbaa ja jatkuvia organisointeja. Tällekin päivää on sovittu minuuttiaikatauluja ja tapaamisia, millä muistikapasiteetilla kaiken muistan. Viime viikolla kirjoittelin jopa jotakin lapulle, mutta nyt en muista missä se lappu on! Sellainen muisti joissakin asioissa.
Lauantai meni myyjäisissä. Ihan positiivinen kokemus loppujen lopuksi. Välillä pistää mietityttämään ihmisten kyräily, sulkeutuneisuus. Mielestäni ei ole keneltäkään pois jos tervehtii, uskaltaa jopa katsoa kohti, keskustella. Mutta onko tämä elämä mennyt yhä enemmän sellaiseksi oman navan ympärillä kuplassa pyörimiseksi. Ei osata yhtään poistua sieltä turvalliselta mukaavuusalueelta. Tuollaisissa myyjäisissähän on ideana kerätä joululahjaideoita ja katsella. Ostopakkoa ei ole kenelläkään. Sitten kierretään kädet tiukasti toppatakin kanssa rinnalla puuskassa ja kurkitaan olan yli takavasemmalle. Hassua, eihän sen luulisi olevan keneltäkään pois jos ottaisi vähän rennommin. Tai mikä minä olen sanomaan, eihän sitä tiedä kuinka paljosta joku joutuu luopumaan jos erehtyy tervehtimään tai vaikka hymyilemään. Jollekin se saattaa olla enemmän kuin paljon.
Entisenä seisomatyöläisenä tuotti tuskaa paikallaan seisominen resuilla jaloilla. Ärsyttää tällainen raihnaisuus. Mutta illalla kummasti alkoi taas kulkemaan. Päädyimme systereiden ja ukkokullan kanssa syömään ja kaupungille. Sellaista ei ole tapahtunut vuosikausiin. Lapsemme sijoitimme tädille ja mummulaan. Reetta oli todella täpinöissään yökyläilystä. Fannylla tosin iski itkupaniikki, kun ei olisi halunnut lähteä kotoa minnekkään. Koskaan ei näköjään osaa tehdä kaikkia miellyttäviä ratkaisuja. Tämä on sitä vanhemmuuden ainaista ristiriitaa ja kompromissien tekoa.
Eilinen oli päivänä jotenkin kapinallinen. Sain kuulla olevani "idiootti äiti" sen kymmenen kertaa, puheeni menivät kuuroille korville. Ärsytti niin kovasti sanoa samoista asioista monta kertaa ja tehdä lopulta raivottarena itse. Sitten vastaus kuuluu, ethän ole edes sanonut, miksi aina pitää raivota... Todellisuudessa minulle tuntui kerääntyvän koko päivän raivolasti. Kävin yhden kanssa kaupassa, sielläkin oli tylsää, meni liian kauan ja paleli. Kauppareissulla sain myös viisi puhelua, minua ohjelmoitiin puhelimitse ja yksi mökötti mukana, potki naama rutussa ostoskoria. Raahasin lapseni itse joulupukin juttusille, käskin keskustella asiasta. Auttoi kassajonon mitan verran, autossa alkoi taas naama ruttaantuun ja kiukku. Tämä riittämättömyyden tunne on välillä rasittavaa ja raastavaa.
Jälleen minulta kysytään saammeko olla joulun kotona. En itse ole edes asiaa miettinyt, koska emme siihen voi itse vaikuttaa. Sama kysely oli viime vuonna. Varsinkin syöpähoitojen aikana sitä mennään täysin hoitokaavion ja infektioiden mukaan. Joulu tehdään ja koetaan siellä missä ollaan, pääasia että perhe voi olla samassa paikassa. Mikäli lapsen hoidot sitä vaativat, niin ollaan sairaalassa. Tärkeämpää on, että kunto antaa jatkaa hoitoja ja arvot riittävät niiden toteuttamiseen. Viime jouluna yksi äiti sanoi, että he joutuivat olemaan joulun kotona kun arvot eivät antaneet lupaa hoidoille. Se vasta ahdistavaa onkin, mieluummin olisivat olleet suunnitellusti hoidossa ja taistelleet syöpää vastaan. Eli mikäli emme ole kotona, niin silloinhan Reetan kohdalla on kyse jostakin infektiosta tai arvojen kohoamisesta. Silloin kaikki asiat eivät ole hyvin, argh, pitikin mennä miettimään moista. Nyt ahdistaa...
Ovikello soi, vaikkei sen pitänyt soida. Jälleen infokatko aamussa ja koko päivän ohjelmissa... Voi tätä arkea, käynnistyi jälleen hampaat kireänä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti