Nousin itse ylös pitkästi ennen kuutta. Mikä hiljaisuus, mikä tunne, mikä nautinto. Join aamukaffeeni lueskellen. Kävin saunassa pitkän kaavan mukaan, nautiskellen, fiilistellen ja hitaasti höyryten. Saunan jälkeen tajusin, kuinka upea sininen hetki ulkona vallitsee. Kauhea into kuvaamaan, mutta en uskaltautunut vettä valuvana ja pyyhkeessä ulkoiluttaa itseäni. Niinpä tyydyin räpsimään ikkunan läpi. Eihän ne ihan siltä näytä kuin kuvittelin, mutta sieluni silmin voin kokea sen yhä.
Reino uneksi sohvassa, kuorsasi ja vikisi. Ukkokulta vikisi ja kuorsasti myös kuola poskella. Tytöt ja Kaino tuhisivat söpöinä. Kaappikello äänteli tasaisesti taivaltaessaan minuutteja.
Sitten kello tuli 09.32. Siitä alkoi potkunyrkkeily ja raivo. Kas kummaa Reettamme nousi todellakin p...e edellä ylös. Järkyttävä meteli, asenne ja raivo. Pasi tuossa kyseleekin, onko neiti kortissonikuurilla ja lähteekö vielä isompi ääni. Kauheaa! Siinä ropisi fantasia rauhasta, nautinnosta ja hiljaisuudesta. Mikä päivästä tuleekaan, kun se käynnistyy näin rajusti. Mikä moisen laukaisi. Ennen kaikkea kuinka sen saa katkeamaan.
Apua, ihmiset apua, kuinka tuollaisesta saa taas jonkin positiivisuuden kaivettua. Neiti on suorastaan raivotar, puree, potkii, nyrkkeilee, itkee ja huutaa. Kuulemma olisi halunnut vielä nukkua, vaikka takana on yli 11 tuntia nukuttua unta. Onko se nälkä, jano, jokin oire jostakin. Vai alkaako tämä sisällä kyyröttäminen jo riittää. Paukkuuko energiatasot nyt äärilaidoilla. Entä tuo katse, kuinka siitäkin puskee raivo ulos. Saanko nauraa moiselle ilmeelle, vai kuuluuko äidin pelätä raivotarlastaan. Nauroin, se ei ollut oikea veto se...
Pakkanen paukkuu yhä kolmessakympissä. Kaunista on, mutta liika kylmää ulkoilulle. Meidän sakissa vähän jokainen torisee ja röhisee. Eilen minuakin paleli, varpaista ja nokasta. Saunoin keskellä päivää, sulattelin itseäni. Kaivauduin sohvalle, vilttien alle. Join kuumaa ja nukuin. Kyllä olikin pitkä päivä lusittavaksi. Kaivauduin yöpuulle hyvissä ajoin ja nukuin jälleen. Minulle riitti vielä 10 tuntia unta yöksi. Aamulla tunsin olevani lämmin ja pirteä. Eli ei siis mennyt uni hukkaan. Onneksi olen nukkunut hyvin ja elämäni vireessä, silloinhan jaksan paremmin ottaa vastaa nuo potkunyrkkeilytkin. Sitäköhän varten olenkin niin latautunut, alitajuntako käski tsempata jotta jaksaa.
Tiedä taas tuota, mutta en lähde raivoon mukaan. Olen vain paplarit keikkuen levollinen ihana itseni, joka päästää mölyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Annan viheltää vain läpi. Ei paakuunnu, ei. Aamulla laskeselin harmaita hiuksiani, poimuja silmien ympärillä. Vaikka kuinka laskin, niin yhteissummaa en saanut. Niitä on aika paljon. Onko ne huoliryppyjä, ikäryppyjä, naurunryppyjä vai elettyä elämää. Niinpä otin putkilon huulikiillettä ja vedin sitä kunnon kerroksen. Kas kummaa paplarit, kiiltävät herkulliset huulet ja pilke silmissä, enkä enää koko ryppyarsenaalia huomannut. Mitäpä noista laskemaan, siinäpä ovat.
Tessa tuossa ehdotteli, josko tänään pidettäisiin pyjama- ja koirapäivä. Kuulemma hellisimme nelijalkaisiamme, pesisimme ja kuivaisimme. Olisimme niiden kanssa vielä enemmän. Siis paljonko onkaan vielä enemmän, sillä ainakin minulla ne ovat joka askareessa läsnä. Unelmakollimme Väinö on myös tempaissut hoitopaikassaan. Pappahan tunnetusti eläytyy kissanaoloon, makoilee, rapsuttaa ja nautiskelee kollin kanssa. Äiti nauroikin, että iskä on ihmetellyt kuinka polvet kuluvat. Siis housunpolvet ja muutenkin polvissa tuntuu. Selitys löytyy siitä, että isä konttaa ympäri huushollia kissan perässä. Lauantaina isä oli sitten kollia yrittänyt väkisellä viereensä nukkumaan. Siitä Väinö ei ollut tykännyt, vaan oli sivaltanut takaapäin. Niinpä isän lahosta pyjamasta oli lähtenyt palkeenkieli ja pakarassa on kynnenjäljet. Mutta on ne siitä huolimatta yhä väleissä ja nukkuvat jälleen sylikkäin.
Olen aikoinani harrastanut kuntonyrkkeilyä, vielä viimevuosinakin ajoittain. Saisinkohan johonkin väliin ujutettua vielä sellaisenkin oman tilan. Siinä eivät aggressiot pääse paakkuuntumaan, kun hakkaa säkkiä hiki roiskuen kaikkensa antaen.
Mieletön se tunne, kun on saanut aikansa paukutettua. Sitäköhän Reettakin kaipaa, omaa säkkiä aamuunsa, jotta ei pääse paakuuntumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti