VITSI, MIKÄ PÄIVÄ

Itsekkäänä ihmisenä haluan hehkuttaa omaa onnistunutta eilistäni. Sanoilla, eleillä, käsillä, ilmeillä, innolla, laululla, koko olemuksella. Vitsi, mikä päivä! Soisin niin meille ja teille kaikille joskus koettavaksi päivän, joka nostaa pilviin. Leijuttaa, kietoo ja keinuttaa. Antaa paljon oivalluksia, räjäyttää tajunnanvirran. Inspiroi!
Kelloni piti herättää seitsemän jälkeen, jotta ehdin nautiskella kaikesta tulevasta, latautua ja fiilistellä. Sillä minulla olivat odotukset jo niin korkealla valmiiksi. No, se aamuni ei nyt ihan putkeen mennyt, koska olin ohjelmoinut kännykkäni herättämään arkipäivisin... Eilinenhän oli lauantai. Niinpä säntäsin pystyyn tukka sekaisin, silmät huurussa. Piti tehdä nopea startti, keskittyä olennaiseen. Minulla oli aikaa vain puoli tuntia. Aikaa mihin. Siihen, kun kirjoittajakurssi alkaa.
Suihkuun, kahvia tippumaan, eväät mukaan, paplareita keikkumaan, maalia naamaan ja päälle mitä käteen osuu. Mutta niin vain olin ajoissa, oikeassa paikassa. Vitsi, kuinka se tuntuukin oikealta paikalta. Pelkäsin pilaavani kauan odotetun päiväni mokaamalla noissa aikatauluissa. Onnekseni pulssi tasaantui ja sain koottua itseni, jotta pystyin nauttimaan. Oppimaan, aistimaan ja kirjoittamaan.
On aivan mieletöntä kuunnella tekstejä toisten lukemana, omia ja muiden. Maalailla mielikuvia kuullusta, avata, makustella. Olen niin innoissani, koska sain sinne loistavan ja lahjakkaan ystäväni mukaan. Toivon hartaasti, että hänkin sai samoja kiksejä kuin minä. Kirjoittajina, ihmisinä ja persoonina olemme vastakohdat, mutta tiedämme sen tunteen kun sanat vievät ja koukuttavat. Voi vitsi taas, olen niin ylpeä meistä molemmista ja koko kurssista. Haa!!!!
Samalla latauksella jatkui koko loppupäiväni. Kotona jo minua kauhunsekaisena katselivat. Oli nääs mammalla inspiraatio. Keikuin jossakin purppurapöpperöpilvissä. Ehdin käydä kahdessa kylässäkin, pikkaisen piti niissäkin hehkuttaa omia oivalluksia ja latausta. Sori vaan kanssaihmiset... Sama lataus jatkui saunanlauteilla, keittiössä, autonratissa, vessastakin huutelin. Saunan jälkeen paplarit jälleen keikkuivat, sillä tarkoituksena oli jalkauttaa inspiroitunut sieluni tanssilattialle. Sekin meni ihan nappiin. Ei sen puoleen, ei mua kukaan hakenut tanssimaan, siis ei varmaan kerennyt. Mutta kun musiikki vie, niin se on mentävä. Näinpä sitten hytkyimme kavereiden kanssa milloin tanssilavalla, milloin diskoteekissa. Minun tapani on tanssia välillä "humppaa ilmakitarana". Tämän tavan olen lanseerannut nelisen vuotta sitten. Kun tanssituttaa, niin silloin tanssitaan. Ainahan viejää ei siihen paikkaan satu, joten pakko keksiä ratkaisu mielikuvituksen kautta. Eli tanssiasento ja antaa musiikin viedä. Soitetaanhan kitaraakin ilmakitarana ilman kitaraa eläytyen, näinpä minä tanssin ilman viejää, silleen eläytyen. Onhan siinä sekin etu, että harvemmin menee askeleet sekaisin tai tallaa varpaille.
Yö enteili pyryä, mutta niin vain sain autoni tiellä pidettyä. Kyllähän se välillä sieppoi ja mutkitteli. Mutta en antanut kauhun sieluani salvata, sillä penkat näyttivät pehmosilta. Paluumatkan lauloimme nupit kaakossa. On kuulkaas mammoilla jälleen äänet hiukan käheänä, joku saattais luulla että se johtuu paheista. Ei se johtuu täysin hyveistä. Hyvistä fiiliksistä ja naurusta.
Suihkun kautta nukkumaan aamu kolmelta ja ylös kahdeksalta. Olen aamuni kahvitellut, lukenut runojani, avannut tekstejäni. En nyt tarkkaan osaa sanoa, onko muu perhe yhtä inspiroitunut aiheesta. Tuplatkin kommentoi riimittelyjäni, onko niissä tarvittavia riimipareja. Väliäkö tuolla, kun sanoja vain pulppuaa. Pulpahtelee. Nyt en toisaalta tiedä, kuinka jakautuisin. Sillä olen tehnyt niin monia lukuisia oivalluksia. Ideaa pukkaa, voi kuinka sitä pukkaa.
Ukkolullaltani asiaa eilen kyselin, haittaakse? Siis haittaako tämmöinen, ei kuulemma haittaa. Siis saan olla ihan sellainen kuin olen, vitsi kuinka tuntuukaan hyvältä. Oishan se kauheaa laittaa kansi päälle, vaikka kuinka kuplisi. Siitähän olisi seurauksena kauhea siivo ja yli kiehuminen. Kuvittele nyt perunakattila täydellä liekillä, kansi kiinni. Sehän tulee jossakin vaiheessa yli, romisten, sihisten ja paukkuen, kuin tulivuori. Ja mikä sotku. Jopas taas vertauksen nakkasin, toisaalta mikäs tässä on ollessa perunakattilana, kunhan kansi saa olla raollaan tai antaa porista reilusti ilman kantta.

Mitäs muille? On meillä muitakin kuin itsekeskeinen äiti. Kyllä minä muistan velvollisuuteni hoidella. Olemme viettäneet Väinönpäivää, Kainonpäivää ja Reetan asiat ovat balanssissa. Mitä nyt neidin luonne keikkuu äärilaidasta toiseen, joten eiköhän keskiarvo ole silloin balanssi.
Meillähän on muut muksut sairastelleet ja köhineen vuoronperään, paitsi Reetta. Torstaina Fanny totesi kurkkunsa turpoavan. Näinpä päädyimme nieluviljelyyn. Perjantain testitulos näytti positiivista. Eli meille jalkautui angiina. Näinpä saman puhelun aikana organisoin koko muun sakin myös nieluviljelyjä antamaan. Tottakai vasta laboratorion sulkeuduttua. Tämä tieto ei aiheuttanut kovinkaan positiivisia huudahduksia. Koska tyhmä äiti, idiootti sellainen, keksii vaikka mitä kidutusmuotoja.
Vein Reettaa luokkakavereiden kanssa hiihtämään, samalla juoksin muita lapsia koulusta kiinni. Ohjelmoin Ukkokullan ruokatunnin aikatauluttamista ja muutama muukin pieni säätö. Tottakai minun piti nollata kaikki omat asiani, jotka olisi pitänyt juosta Reetan hiihdon aikana. Palasin kotiin todetakseni, että valmiiksi tehty ruoka olikin kadonnut parempiin suihin. Ilmeestä päätellen Reino-poika oli syyllinen. Sinne meni valmiit ruokatunnin sapuskat, hellalla odotti vain hyvin nuoleskeltu pannu. Mitäs jätin hellalle jähtymään, oma vika.
Kun lapsiamme hiihtoladuilta ja koulusta haimme, sain osakseni kiukkuisia ilmeitä ja jotakin ihmeellisiä käsimerkkejä. Tessa ei voinut edes samaan autoon näin tyhmän äidin kanssa tulla... Niinpä minä vain lapselleni ikkunasta huiskuttelin ja kauhean leveästi hymyilin. Sekös kuulemma ärsytti entisestään, ei kenelläkään muulla ole noin tyhmää äitiä. Eikö ihan oikeasti ole? Olisiko minun pitänyt alentua samanlaiseen ruttuturpaisuuteen, vaikeisiin käsimerkkeihin ja kapinalliseen olemukseen. Minähän vain nautin tilanteesta, sen mitä nieluviljelyyn vietävästä laumasta voi nauttia. Nöyränä kävimme sitten viljelymme antamassa, tikut kurkussa yökkäilemässä. Tulimme siihen tulokseen, että iskä yökkäilee eniten. Jo valmiiksi, vaikkei tikut ole odes kiduksissa. Vähä meitä meinasi paniikissa naurattaakin, mutta eihän sitäkään voi tehdä julkisesti. Sillä äitihän on tyhmä, jos ajattelee, että muutkin nauraa. Aina en tosin tajuakkaan, missä kaikessa voin ollakin näin tyhmä. Tyhmyys on todella mittaamattoman laaja käsite kohdallani, samoin idiotismi. Ja minä vain keikun laulellen ja naurellen. Että voikin olla tyhmä äiti, ei kenelläkään muulla ole noin tyhmää... Olokaa onnellisia, te muut äidit, ette ainakaan ole niitä kaikista tyhmimpiä. Mutta kun minä olen tuostakin saavutuksesta ja tittelistä aivan otettu, olenhan lasteni silmissä ainutkertainen. Ainutkertaisen tyhmä ja ainutkertainen idiootti, vähäkö hieno oivallus lapsilta.
Vauhdissa soittelin myös osastolle ja kerroin tekemäni ratkaisut. Eikai siinä muuta voi kuin odottaa Reetankin tuloksia maanantaihin. Sen jälkeen soittelen uudelleen, josko vaikka pitää lääkitä. Välillä sitä tekee ja organisoi, sitten vasta miettii. Mutta ihme kyllä tuo logiikka on yleensä aika oikea. Vaikka saattais luulla, että tempaisen aivan hatusta. Miten se tuo hattu osaakin nuo asiat niin oikein loksautella. Aivoittaa aivan itsekseen. Jännä tajuta, kuinka tyhmässä ja idiootissa hatussa onkin paljon oivalluksia ja johtolankoja.
Kello on kymmenen, ulkona alkaa olla todella takkuinen keli. Tuulee ja pyryyttää. Nyt minä en lähde autonrattiin, minun ei tarvitse lähteä mihinkään. Ei yhtikäs mihinkään. Tänään pyörin kotona inspiraatioitteni vietävänä. Antaa ulkona pyryyttää niin paljon kuin ikinä, viskoa viimaa, peittää tiet ja valkaista pienimmätkin luonnon sopukat. Kyllähän maailmaan lunta mahtuu ja pyryäkin seuraa aina upeat nietokset. Taulua pukkaa, tekstiä pukkaa ja oivalluksia pukkaa. Vitsi, mikä päivä tästä tuleekaan!