JOTENKIN

Jotenkin taas kiristää, puristaa, ahdistaa ja pelottaa. Mistä moiset seikat kumpuavatkin alitajuntaan, napaten mukaansa. Toisaalta nämähän ovat monien seikkojen summia, jotka paakuuntuvat vain... Kyllähän minä sen tiedän. Nääs kun tuo alitajunta itsekseen jotenkin niitä asioita rullailee. Jotenkin todella selkeää, jotenkin raivostuttavaa. Jotenkin senkin tiedän, mutta ja kun. Jotenkin.
Reetan asiat ovat loistavasti, kerrassaan aurinkoisesti. Ei siis sen suhteen hätäpäivää. Neiti opiskelee luokkakavereiden kanssa parhaillaan Skypen kautta. Olotila on hyvä, iho on hyvä, ruokahalu on hyvä. Luonne on mikä on, hyvä kun on luonnetta.
Minua vain jotenkin rassaa tuleva ja aluillaan oleva viikko. Ensi viikkokin ja sitten sitä seuraavatkin. On taas sen sata muistettavaa asiaa, jotenkin tuntuu, etten voi millään kaikkea muistaa ja saada jotensakaan hoidettua. Keskiviikkona on Oulun keikka tulossa, sekin aiheuttaa alitajuntaan paakkuja. Ensi viikolla on taas Helsingin keikka. Lyp ja muuta hienosäätöä. Ainahan ne lypin tulokset pelottaa, pistää jännittämään. Niitähän taas sitten odotellaan pikkuhiljaa ja pätkittäin seuraavat viikot. Jotenkin olen niin tuohon kännykän kyttäämissen ja odottamiseen väsynyt. Jotenkin hermostunut. Jotenkin ahdistunut. Aina napsahtaa jokin uusi pelko, jostain alitajunnasta. En haluaisi muistella enää koko mennyttä kantasolusiirtoa, en tosiaankaan jaksaisi tämän paniikin ja jännittämisen kanssa useita vuosia. Se on inhottavaa kaivaa moinen tunne aina uudelleen esiin. Pistää pinteeseen ja odottelemaan. Jotenkin olen siihen pelon tunteeseen niin kyllästynyt, väsynyt. Kuulin muutama viikko sitten, että kontrolleja jatketaan kymmenisen vuotta siirrosta. Sitten onkin jo kaikki hormoonihoidot meneillään ja niin edespäin.
Haluaisin niin jo päästä leijumaan pysyvästi huojentuneeseen olotilaani, ilman akuuttia pelkoa ja jännitystä. Sillä olemme siihenkin pikkuhiljaa päässeet leijumaan, elämään osittain huojennusta todeksi. Jotenkin sitten tämä toinen todellisuus vain puskee leijunnan sekaan. Puuduttaen, sekoittaen, hämmentäen ja pelottaen.
Eilen en saanut unta illalla, ei minua sinänsä mikään erityinen valvotuttanut. Ei vain uni ottanut mukaansa. Aamulla nousin lukemaan 04.22, en niinkään pirteänä, mutta luinpahan kuitenkin. Minua ärsyttää olla uneton, vaikka luulisi että väsyttää. Olen viime aikoina nimittäin nukkunut kuin normaali ihminen. Siis niinkuin minä yleensä normaalisti nukun, siitä itseni normaaliudesta en mene takuuseen.
Olen siis aamun kireydessäni kippuroinut, kireää naamaa peilistä peilaillut. Olen lentolippuasioita sähköpostitse ja netissä hoidellut. Koulunkäyntiä tällä viikolla suunnitellut. Monista asioista erinäisiä tahoja informoinut, selitellyt, organisoinut. Muiden puolesta jännittänyt, toisten puolesta pelännyt. Kun olotila lähtee lipsumaan, niin sitä kovin helposti nappaa muidenkin reppuja kantaakseen. Toisaalta onhan meidänkin repuilla ollut kantajia, miksikäs ei. Olen myös esikoiseni (kuulemma) esimurkkuikää kuunnellut, kapinointia katsellut. Ei paljon lohduta, kun kireys on rajuimmillaan, tieto siitä että se onkin vasta esikoisen esimurkkuikä. Sillä sehän kerrotaan neljällä tulevina vuosina. Voi vitsi, kuinka voin kuvitellakaan sen kireysmomentin, jossa silloin vingumme. Aaaah!
Nyt Reetta kokkaa lounasta, mutta uhmakkaana kippuroi. Iskä on muutama viikko sitten kyseenalaistanut kanafilesuikaleiden kypsyysasteen... Nälissään neiti veti jälleen siitä narusta, haukkuu minua ja papattaa. Ei pitäisi minulle kuulua, muuta kun kuuluu ja tuntuu, paukkuu, räiskyy ja natisee. Eilenkin neiti pulttasi järkyttävällä raivolla, mutta kummasti mieli muuttui kun suostui syömään. Täydellä vatsalla pystyi asialle jo nauramaan.
Reettaa on myös itkettänyt jotenkin turhan usein. Teatraalisesti volisututtanut. Pitäisikö olla huolissaan, antaa periksi aina vain enemmän, pitää itse pintansa, ottaa kainaloon ja antaa itkeä jos itkettää. Mutta miksi itkulla yritetään saada asiat haluamalleen tolalle. Sympatioihin kieritettyä. Vaan enkö minä omassa kipristelyssäni tajua itkun tehoa. Itkun syytä, aiheuttajaa. Onko edes selkeää syytä olemassa, vai onko se jotenkin lapsen huomionhakuisuutta. Jotenkin tuo on jälleen vaikea saada selville. Syyt ja seuraukset. Mikä johtuu mistäkin ja miksi. Olen yrittänyt asiaa kysyä, mutta draamakuningatar katsoo jotenkin hitaasti ja jättää vastaamatta. Mitäpäs jos itsekin vetäisin tuosta itkuvivusta, sillä enhän ole pitkiin aikoihin vuolaasti volissut. Josko jotenkin omatkin patoutumat avautuisivat ja vyöryisivät sitä kautta viemäreihin. Tai ainakin kauluksiin.
Jotenkin nyt alkaa tuntumaan, että voisin vaihtaa levyä, kääntää positiivisemman pyörimään. Ajattelin päästellä heti kaikki paakut aamutuimaan, sielua kaivertamasta. Jotenkin taas moisen vuodatuksen jälkeen tuntuu paremmalta. Jotenkin tuo aurinkokin paistaa kirkkaammin, hivuttautuen alitajunnan rakosesta, sielun sopukoihin...
Jotenkin vaikuttaa, että tässä päivässä on paljon hyvääkin. (Syvä huokaus).