Sängystämme kuului aamulla iloinen kätkätys, Vernahan se siellä päästeli ilokaasuja ja nauroi mukana. Siis juuri niitä mitä epäiletkin, pikku pieruja, vinkuvia, makeita, äänettömiä, todella äänekkäitä, mauttomia, kuvottavia, naurattavia, hauskoja, pöriseviä tai maukkaita. Ihan millaisia ne milloinkin ovat. Reetta tuon ilokaasu-termin lanseerasi, mutta se on nyt muidenkin käytössä, tajunnassa ja arjessamme. Loistava juttu, mikäs tässä päivää on aloitellessa, kun ilokaasuja on tupa pullollaan. Leijuu kaikkialla, ohuena ilokaasu-usvana, himmeän sinisenä kaasuna. Ulkona paukuttelee yhä pakkanen ja kurkuissa on karheutta, joten ei passaa kaasuja pihallekaan tuuletella. Siinäpähän leijukoot ilostuttamassa.
Kuinka paljon voisinkaaan kertoa tarinaa erilaisista pieruista, pierutekniikoista, koostumuksista, kokemuksista, mutta jos nyt kuitenkin sen verran tajuaisin sensuroida, etten kirjoita koko laajudelta. Siis ei mitään häpeänkynnystäkö, no jonkinlainen sentään. Mutta moniko aloittaa aamunsa analysoimalla pieruja. Tai moniko kehtaa tunnustaa että piereskelee. Eli olemmeko todella poikkeavia ja ainutlaatuisia yksilöitä tässä asiassa. Tuskin, tuskin, olen minä muuallakin ilokaasuja havainnut, nenälläni vaistonnut. PRUUT!
Reetta tosin ei ole niitä ilokaasuja tänä aamuna saanut sieluunsa, ainakaan ne eivät ole tehonneet. Aika monimutkainen päivän aloitus on meneillään, haastetta piisaa... Onko asiaa, josta ei voi kapinoida. No ei oikeastaan, kaikesta löytyy pientä natinaa. Voi kunpa saisi neiti itsestään kaiken tuon kuonan taas puristettua ulos, jotta ilokaasutkin alkaisivat virrata. Sillä mikäli kuonaa on liikaa, se levittäytyy ja valloittaa muutkin. Löydän itsestäni ärsyttäviä piirteitä, kun alkaa korvissa kohista, kun jokin asia ei vain toteudu. Meinaa ääni nousta, silmiin tulla salamoita, pulssi tihentyä jne. Näitä asioita on vaihteeksi olleet lääkkeet, siskot, koulu, epäreiluus, vaatekaappi, vaatteet, aamupala, äidin tyhmyys, läksyjen kiertäminen ja synttäristressi. Oravanpyörä, toinen lietsoo toista.
Nyt neiti yrittää keskeyttää minut skypettämällä keittiöstä. Siis yrittää sekoittaa ajatukseni ja vetämällä huomion vain ja täysin itseensä. Mikäs siinä huomiossa, mutta kun se tulee negatiivisuuden kautta. En halua enää, että minua skypen kautta haukutaan, kyllä se riittää ihan muutenkin. En siis lapselleni vastannut, vaan seuraan avonaisesta ovesta kymmenen metrin päähän, kuinka tästäkin asiasta vedettiin herneet ja suututtiin.
Ilokaasuista vielä sen verran, että olen kerran niitä synnytyksessä tarvinnut. Muuten olen puskenut lapset maailmaan ilman mitään mömmöjä, mutta tuplien kanssa vedin muutamat huurut. Ihana aine, sellainen kaasutin pitäisi olla kotonakin, niin saisi tarvittaessa kunnon pöllyt. En suostunut maskia pois antamaan, kun sen tehon lopulta tajusin ja ihan turhaan yrittivät. Se siitä muistelosta...
Viime talvena muutaman samanlaisen (siis minunlaisiani on muitakin) äidin kanssa mietimme lasten syöpäosastolle sellaista ilokaasuautomaattia. Silloin kun vanhemmilla alkaa nuppi käydä liika kireänä, huolet vyörymään ylitse, eristys sieppomaan, pelot hallitsemaan kaikkea, jatkuvasti itkettämään, stressaamaan, vapisuttamaan ja tulemaan muita yhtä hurjia tuntemuksia. Tunteita joiden herraksi ei tahdo järjen voimalla itse päästä. Silloin olisi hyvä ottaa ilokaasusta sellainen relaksantti henkäys. Helpottaa nupin sisäisiä paineita edes hetkeksi, jotta sinne pääsisi valonsädekin vilahtamaan. Kaasulla saataisiin lamautettua stressielin sadasosaminuutiksikaan (paljonkohan se muuten on), jotta sinne voisi saada ripauksen iloa ja valoa sekaan. Toimisikohan se, onkohan sellaista työnnettävää ja liikuteltavaa ilokaasupumppua olemassa.
Reetta skypettää nyt kavereidensa kanssa. Minäkin sain puhelun ystävältä. Päädyin sitä saunanlauteille puhumaan, jotten häiritse Reettaa. Kaino opetteli siinä samalla kiipeämään lauteille, askel ja porras kerrallaan mamman kainaloon. Kaino kun ei ole saunakoira. Reino kateellisena katseli selän takana ja lopulta kiipesi Kainon ohitse ja yliste aina ylälauteille saakka. Minä istuin siis alalauteilla. Reino nuuski paplareitani ja sain ne irtoamaan päästä. Ihanat kylmätväreet meni niskassa ja nauratti kauhiasti. Reinon kiharoissa korvissa roikkui sitten paplareita ja niitä piti irroitella. Taisin siis saada jostakin ilokaasuhenkäyksen, sillä tilanne oli relaksantin liikuttava ja ainutlaatuisen hölömö. Mutta tällaista sitä päiviinsä tarvitsee, ilostuttamaan.
Sain eilen myös aivan upean, siis ihan minunnäköiseni (siis upean), käsintehdyn vihkon. Ystäväni oli sen minulle hankkinut ja lähetti. Kuulemma tärkeille sanoille ja ajatuksille, kirjoittamisen vimman johdosta. Vihko oli sopivan rouhea ja erittäin yksilöllinen. Piti silitellä, haistella, selata ja märistä. Kuinka ystävä voikaan minut noin hyvin tuntea, lämmin ainutlaatuinen kiitos, ainutlaatuiselle ystävälle.
Olen myös saanut ja ottanut reilusti omaa tilaa. Keskiviikkona olin pelaamassa sulkapalloa ja pullistelemassa punttisalilla. Olen käynyt maanantain lisäksi eilenkin vesijuoksussa ja -jumpassa. Kauhoin jälleen kilometrin matkan. Illalla pääsin vielä hierojalle nollaamaan, rentoutumaan ja tajuamaan asioita. Vitsi kuinka hyvää tekee löytää ja huolehtia itsestään itsekkäästi. Se on kuin ilokaasua imisi, silmiin alkaa nousta pilkettä ja virnuilututtamaan.
Tuplat täyttävät pian yhdeksän vuotta, maanantaina. Saavutetut, taistellut, odotetut, ansaitut ja mitä kaikkea ne voivatkaan olla. Noiden synttäreiden merkitys on todella suuri, siis ei todellakaan itsestäänselvyys. Sitä ei aina tajuakaan, kuinka hyvin asiat ovat, kunnes palauttaa viimeisen vuoden kokemukset mieleensä. Hyökyy sellainen kiitollisuusaalto päästä varpaisiin. Miksi kaiken tämän kiitollisuudenkin seassa pitää ja kuuluu taistella. Tapella ihan yksinkertaisista, päivänselvistä ja pakollisisita asioista. Voi miksi. Eikö voisi vain leijua siinä ilokaasussaan onnellisena. Lempeänä ja laupiaana. Iloisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti