TUNNEKARUSELLI

Pyöritys jatkuu monissa asioissa, lähinnä tunnepuolella. Siis olen kokenut tunnekarusellin, joka välillä hidastaa vauhtiaan, välillä pyörii vinhasti. Kyydissä olen, mihinkäpä tästä hyppäisi. Saati sitten, että pääsisin hyppäämään vaikka haluaisikin.

   Viimeisen viikon aikana olen saanut kokea valtavasti erilaisia tunnetiloja. Valtava huojennuksen helpotus Reetan tilanteesta. Siis sellainen akuutti siirtopaniikki löysäsi. Mutta nyt se paniikki on viritetty niinkuin kuminauha pidemmäksi jälleen, välillä se löysää, välillä se kiristyy. Se on toisaalta erittäin elastinen ja muuttuu nopeasti suuntaan jos toiseenkin.
   Kun lorvailin Helsingissä ja lähiseuduilla muutaman päivän, tunsin jopa kevyttä leijuntaa. Nostalgiaa, kierrellessäni tutuissa kaupungeissa ja tavatessa ihmisiä menneisyydestä. Moni asia on ja pysyy tismalleen samana, vaikka vuodet vierii ja kokemukset muuttuu. Elämäntilanteista puhumattakaan. Mutta jokin oli aina niin kuin ennenkin. Oliko se henkilökemia, tunnelma, saunanlaude, nauru, halaus vai marjapensas. Omenahyvä on myös sellainen yhdistävä muisto ja tekijä, sellaisen teimme aamupalaksi. Tunnelma oli ajaton, kiireetön, aikatauluton, kiva, leppoisa ja avoin. Juuri sitä mitä tarvitsinkin. Samalla myös spontaani ja kupliva. Tavoitin jopa sen vapauden tunteen, johon ei suurperheen arjessa kykene. Ei ollut jokaisesta asiastaan tilivelvollinen, vaan voi hypätä junaan ja katsoa mihin se vie.
   Perjantai-iltana pääsimme äitikurssille. Olin sitäkin odottanut ja latautumista kaivannut. Ajattelin, että sieltä saisin uusia paukkuja ja eväitä arkeen, silleen uusia ajatuksia ja kuplia. Minulla olikin yllättävän paljon ennestään tuttuja ihmisiä joukossa, siis myös Helsingin keikalta mukana kulkevia. Myös täysin tuntemattomia. Mutta siinä joukossa oli kuitenkin erittäin helppoa olla ja puhua samaa kieltä. Oikeastaan kenen vaan kanssa voi keskustella mistä vaan. Sitä on ehkä vaikea ulkopuolisen käsittää, mutta lapsen syöpä on vahva yhdistävä tekijä. Vertaistuen voima on käsittämätön. Se myös kannattelee.
   Lauantain elämäntaidetta odotin mielenkiinnolla, sillä sehän on sitä taideterapiaa, jonka puolesta jaksan luukuttaa. Havaitsin myös, ettei se todellakaan kaikille ole luontaista tai helppoa. Sellaisenkin pitäisi lähteä omasta itsestään, ei aikatauluttamalla tai pakottamalla. Ja ennen kaikkea se tarvitsisi paljon aikaa; aistimiseen, kokemiseen, purkamiseen, tuntemiseen ja analysointiin... Meillä oli käytössä pienehkö huone, yli kaksikymmentä ihmistä ja valtavasti tunteita. Aloitimme valitsemalla kuvan, joka kuvastaa sitä tunnetilaa joka oli lapsen sairauden varmistuttua. Toinen kuva kertoi tämän hetken tunnetilasta. Sitten piirsimme, maalasimme, askartelimme "kehystetyn" kuvan omasta tunteesta, miltä tuntuu elää tilanteessa tai jotain sinne päin. Lopuksi piirsimme voimakuvan itselle, siis tavoitteen ja voimaannuttavan asian. Kaikki nämä kuvat avasimme kertomalla tunnelmista, sairaudesta ja tilanteestamme. Siis yli kaksikymmentä raastavaa, koskettavaa ja kipeää tarinaa. Siihen kun lisätään hysteeriset itkukohtaukset, jotka tarttuvat. Niin ei se helppoa ollut. Minä olen yleensä sellainen ihminen, että kun käyn montussa, niin pian pitää saada nokka pinnalle, muutenhan sitä hukkuu ja tukehtuu. Nyt tunsin, että minua pidettiin siellä montussa oikeastaan kokonainen päivä. Tunsin olevani paljon heikommilla jäillä kuin todellisuudessa koen olevani. Saavutetusta tasapainosta ei tietoakaan. Kahden vuoden aikana on ollut pakko jo tiettyjä asioita paketoida muistoihin, nyt ne revittiin jälleen auki. Toisaalta kyllähän niihin itsekin palaa, mutta minä en halua jäädä siihen lokakuun tunnetilaan kahden vuoden taakse. Sen jälkeen minulla on ollut muutama muukin tunnetila ja monttu. Vastaan on tullut muutama muukin mutka. Ne on ollut vain koettava ja elettävä ja porskutettava siitä huolimatta eteenpäin nokka kohti vastatuulta... Päivä loppui toisaalta kesken, sillä siinä vaiheessa tunsin tarvitsevani oikeastaan jo kriisiapua, kun taideterapia loppui. Olin todella huonolla hapella, päänsärkykin palasi. Särky josta olen vapautunut heinäkuussa, se iski valtavalla voimalla. Sitä en todellakaan ole kaivannut. Olo oli tyhjiin pumpattu, hämmentynyt, vihainen, voimaton ja outo. Reppu oli jälleen täynnä tuskaa, omaa ja muiden. Se reppu vain laitettiin selkään, kysymättä jaksaako kantaa. Tätähän tämä. Toisaalta havaitsin taideterapian mahdollisuudet, valtavat voimat ja tajusin kuinka herkille sillä pystytään viemään. Sen kanssa pitää olla myös varuillaan ja osata lukea kohdetta, valmiuksia ja halukkuutta.
   Onneksi sunnuntaina sain taas tuntea positiivista aivotoimintaa, kuplintaa ja nähdä paljon mahdollisuuksia. Mutta kaiken kokemani jälkeen olin kuitenkin voimaton ja hakattu. Olisin niin kaivannut sellaista lataamista. Pelkää puhetta ja hörinää vahvoilla kokemuskilla jaettuna. Vaikka jotain hemmottelua, sellaista silmät kiinni hierottavana oloa, kurkut silmillä. Sur rur sur rur surinaa, aivotonta lataustoimintaa, sur rur... Uskon että moni muukin koki samoja tunteita, mutta tämähän on vain minun tarkka kokemukseni aiheesta. Toki kaikkia näitä kokemuksia tarvitaan, sillä ne rikastuttavat. Mutta arkemme lastemme omaishoitajina ja äiteinä on vastuuta, ajatustyötä, pelkoa, aikatuluja ja muiden määräysvallassa olemista. Mielestäni sillekin todellista vastapainoa olisi hyvä saada. Pelkkä valmis ruoka ei ehkä riitä, vaikka antaakin positiivisen sysäyksen, saa istua valmiille ja nautiskella rauhassa. Isäkursseilla kuulemma saunotaan ja saunotaan ja jauhetaan sitä kautta. Miksei siis äideilläkin voisi olla niin alkukantaista, kuten saunomista ja turvetta.

    Nyt kotona olen ollut todella poikki, siis minuun ihan sattuu. Olen fyysisestikin hakatun oloinen, hartiat lysyssä. En ole montussa, vaan poikki. Saattaahan tuohon kropan kipuiluun olla syynä myös lentokentällä hölökätty maratoni matkalaukkujen kanssa. Toki olinhan liki viikon pois saatavilta, joten tunteet ovat vahvat senkin puolesta. Etenkin, yksi nimeltä mainitsematon, on valtavassa äitikaipauksessa yhä. Syyllistäen, itkeskellen, vaatien, roikkuen, takertuen, salaten ja raivoten. Sitä vyyhteä on raskas purkaa ja kantaa. Illalla tunsin jopa kuristuvani, sillä olin sellaisessa liekassa. Toisaalta ymmärrän, mutta jokin kohtuus hei. Illalla nukahdin todella uupuneena yhdeksän jälkeen. Reetta olisi halunnut herättää minut yhä uudelleen ja uudelleen. Pasi ei ollut antanut tehdä sitä, koska oli itse läsnä. Sehän ei neidille ollut riittänyt, vaan hän oli muuttunut hysteeriseksi ja raivonnut. Nukahtaminen oli mennyt todella myöhään, paniikin puolelle ja ikäviä asioita kirjoittaen. Hysteria lietsoo väsyn kanssa kauheampaa hysteriaa. Toisaalta onhan Reetta pärjännyt liki viikon ilman minua ihan hyvin, mutta nyt se kärjistyi potenssiin kymmenen. Kyllä me tästä taas selviämme, kunhan saisin jonkin johtolangan, mistä lähteä purkamaan. Silloin kun Reetan hysteria ottaa vallan, häneen ei saa koskea, ei puhua, ei lähestyä. Neiti on kuin alkuihminen, joka hyppii seinille huutaen. Mutta tänä aamuna nousi jälleen hymytyttö. Aamupalaksi neiti on paistanut pihvejä hyvällä kastikkeella ja perunamuusiilla. Loistavia makuelämyksiä kehuen. Päästin Reetan eilen luokkansa kanssa urheilukentälle liikuntatunnilla. Sehän toki oli myös sellainen mieletön kokemus, joka varmasti uuvutti sekä henkisesti, että fyysisesti. Käydä normaaliuden rajalla, mutta palata tähän todellisuuteen. Onneksi ulkona on syksyisen kaunista. Lähdemme pyöräilemään, josko neidin lukot siinä samalla pyöräillessä aukeaisivat. Saisimme olla kahdestaan, mutta kumpikin oman pyörän selässä, niin ettemme ole ihan nipussa. Saisimme liikuntaa, aurinkoa ja hyvää mieltä päiväämme. Eiköhän tämä tunnekaruselli löydä jonkin sopivan pyörimisnopeuden, jotta siitä voi nauttia.

P.S.  Nautinnon tavoittelu päättyikin hysteriaan jälleen. Ensinnäki Reetta luuli tulleensa hulluksi, kun niin kiukutti, itketti, pelotti ja ajattelutti kaikki. Se saatiin asettumaan, balanssi löytymään. Hymy nousemaan huulille ja hengitys tasaantumaan.
Nyt minä puolestani luulen saavuttavani hulluuden, sillä sain muutaman puhelun.
Ensiksi Helsingistä, yhä värähtää. Parjantaiksi Ouluun immunologian tukemispistokset aloitetaan silloin siellä. Samaan aikaan soittikin jo Oulu ja sanoo, että huomenna aloitetaan, lääkettä kaapissa. Eli huomenna aamulla labraan seitsemäksi, jotta maksa- ym arvot saadaan ennen aloitusta. Ope tulee 8.30 ja sen jälkeen "lentäen" Ouluun ja osastolle. Kuulemma takaraja on kello 14.00. Onneksi labrassa pääsemme käymään täällä, sillä silloin ope voi käydä aamulla kotona. Minulla on yhä se näyttely meneillään, kun se sai jatkoajan elokuun loppuun. Olen sopinut purkamisesta perjantaina aamusta, mutta nyt se pitääkin pistää pakettiin jo tänään. Siis jos saan heidät kiinni ja pääsen sinne. Samaan aikaan iskee murkku, väsyt, itkut, potkut ja raivarit. Samaan aikaan itse yritän junailla asiat, pitää Ukkokullan ajan tasalla. Tajuta, että taas pitää pakata, johan nuo olivatkin narulla hetken nuo ryysyt. Toinen matkalaukku ei ole ehtinyt edes varastoon. Kaikki itkee jotakin, ilimanaikoista ja toiset vakavaa. Olen voimaton, sillä nyt pyörii taas tämä karuselli niin helevetisti...