KELIVARA

Kun asumme näillä lakeuksilla ja etäisyyksillä pyrimme asioita ennakoimaan. Ottamaan niin sanotusti kelivaran. Suomeksi sanottuna lähtemään ajoissa, jottei tule turhaa kiirettä tai myöhästymisiä. Kelivaraa käytän arjessakin ja koko perhe olemme aina ajoissa joka paikassa. Tessa on myöhästynyt kerran koulusta vitkuteltuaan ja tilasin opettajalta välittömästi jälki-istuntoa, koska moinen piirre pitää karsia alkuunsa. Jälki-istuntoa ei tullut, mutta lapsi oppi kerralla. Työnanatajana olen ollut myös tässä asiassa tiukka, silloin kun työt alkaa niin pitää olla valmiudessa, niin ettei tarvitse odotella.

   Kun perjantaina kokoonnuimme äitikurssin kanssa mietimme milloin kukakin on tullut. Moni oli lähtenyt suoraan töistä ja tuli hengästyneenä. Minä olin hengaillut pääkaupunkiseudulla tiistaista saakka. Kerskuin ottaneeni kelivaran, etten ainakaan myöhästy. Sitten kun lähden niin lähden perusteellisesti... Joopa joo.
   Keskiviikkona sain tutustua livenä yhteen ahkeraan lukijaani ja sähköpostiystävääni. Yhteisiä jaettavia asioita ja kokemuksia on vaikka kuinka. Pasi lenteli Reetan kanssa takaisin ja minä jäin pyörimään ja turhuuden markkinoita hämmästelemään. Sovimme sokkotreffit rautatieasemalle, sillä suuntasimme samaan suuntaan ja samaan junaan. Siinä odotellessa keskustelin Fannyn kanssa, sanoin odottavani ihmistä jota en ole koskaan nähnyt. Miten siis tunnistaa? En tiennyt ikää, väriä, kokoa tai tyyliä... Fanny kysäisi: "Tiedätkö sitten edes onko sokkotreffit miehen vai naisen kanssa?" No, sen verran kyllä tiesin. Sieltä se vain väkitungoksesta hengenheimolainen tupsahti ja juttu lähti heti luistamaan. Oli muuten kiva junamatka, olisimme voineet varmaan junailla pidempäänkin. Kivaa, kiitos!
   Samaa hengenheimolaisuutta sai kokea äitikurssilla. Lauantaina, minulle kahden tuntemattoman äidin kanssa, kävelimme Suomenlinnan lautalle. Puhuimme niin syviä ja hyviä, että kävelimme ohi. Siis vedimme siinä keskustellessa liian pitkäksi ja se lautta meni. Siis minä myöhästyin lautasta. Onneksi seuraava lähti heti perään. Emme siis myöhästyneet muusta ohjelmasta. Kuinka hyvää tekee olla seurassa, jossa muut puhuvat samaa kieltä.
   Sain olla ja lorvia kaverin luona. Ostella saippuoita, haistella, syödä, nautiskella ja kyläillä. Tuliaisia tarvitsivat tietenkin kaikki ja Tollo vietti myös 1-vuotissynttäreitään. Tytöt muistuttelivat siis synttärilahjasta. Kummi osti tytöillemme polkupyöriin peruutuspeilit. Vernasta tämä oli niin hauska juttu jo puhelimessakin, että piti hirnua. Itselle kulkeutui pari tunikaa, sillä kummasti matkalaukullinen kamaa alkaa nyppimään kun niitä muutaman päivän pitää ja pyörittää.
   Osasin siis lorvia ja nautin lomastani. Siis minulla ei ollut pätkääkään ikävä. Päiväni olivat täynnä ohjelmaa ja touhua. Ilman aikatauluja, ihan spontaania sellaista. Vapauttavaa. Ilmatkin sattuivat olemaan loistavat, joten kävelin todella paljon. Latauduin myymälöissä, näyttelyissä, Seurasaaressa, ystävien kera, salaateilla, auringolla ja turhuudella. Toki Reetan tilanne antoi minulle luvankin nauttia ja hengailla löysemmällä mielellä. Näin, koin ja sain paljon vajaan viikon aikana.

   Torstaina jouduin tosin "elvyttämään" Vieno-kissan ja Tessan puhelimitse. Tessa oli elikoiden kanssa yksin kotona koulun jälkeen. Reetta hengaili mummun luona kokaten ja ommellen kaksi päivää. Vieno menee siis ja härppii Reinoa turhankin rohkeasti. Reino murisee ja varoittaa, mutta kuuro ei kuule, vaan jatkaa härppimistään. Nyt sitten Reino oli napannut kiinni Vienon etutassuun. Ei verta, kolmijalkaisuutta lähinnä. Tässä vaiheessa Tessa soittaa hysteerisen puhelun. Oli soittanut isällekin, mutta isä ei päässyt hätiin. Huutoa, itkua ja kauhua. Yritä siinä sitten saada kiinni ja selvää mitä todellisuudessa oli tapahtunut ja kuinka vakavaa. Lopulta kehotin ottamaan kylmän kääreen ja laittamaan sen Vienon tassuun ja toisen samanlaisen Tessan otsalle. Sitten lohturuokaa molemmille, äitin ja isän sänkyyn ja vierihoitoa. Tessa oli sitten syönyt kauhuunsa kaksi lihapiirakka ja kolme suklaapatukkaa, luulisi lohduttavan. Vienolle oli annettu makkaraa ja herkkuja. Sanoin kaverilleni, että hyvä ettei minun isä ole siellä, sillä tiedän kyllä isän ehdotuksen. Sehän on tyypillinen aina ja joka paikkaan.... saunan taakse ja henki pois, ettei jää kitumaan. No Pasipa olikin nokkelana soittanut papan tänne hätiin Reetan kanssa. Pappa oli tuumannut: "Amputaatio tai tapetaan pois!" Että sellainen lohduttaja! Siinä vaiheessa pelkäsin, että eläinrakkaat lapsemme käyvät jo pappa paran kimppuun ja seuraavana tarvii elvytystä ja paikkausta pappa. Lopulta oli Pasikin ehtinyt paikalle. Ottanut Vienon syliin tarkastanut, hellinyt, puhunut pehmoisia ja pussaillut. Eli kissa jäi henkiin. Juoksee entiseen malliin, mutta jospa se osaisi nyt lukea koirien elekieltäkin, ihan niinkuin omaksi parhaakseen. Jättää sellaisen sopivan kelivaran koiriin ja muiden omaan reviiriin.

   Eilen sitten oli aika kotiutua. Kaverin kanssa suuntasimme kentälle hyvissä ajoin. Siis rauhassa, nautiskellen, rupatellen ja sopivaa aikataulua kehuen. Meidän koneemme lähtivät vartin välein. Tai siis näinhän me luulimme ja oletimme. Kun saavuin omalle portille siinä ei näkynyt ristin sielua. Valotaulussa luki kyllä Oulu ja kello 16.00. Siis se mun kone meni jo ja minä kökötin portilla. Siis minä jäin koneesta, ihminen jolla on joka paikassa hyvä kelivara. Hikosin, vapisin, melkein itkin, olin hiukan suutuksissakin ja kaikkea siltä väliltä. Siinä vaiheessa pulpahti myös suunnaton koti-ikävä. Minä halusin justiin ja nyt kotiin. Jotaki Tiinaa kyllä kuulutettiin, muttei Piippoa. Pasi tuossa piilovittuilikin: "Milläköhän nimellä se rouva on reissannut jos ei itsekään muista." Olenhan välillä unohtanut kokonaan nimeni ja miehenikin nimen... "Miten tuo nyt on mahdollista...?" Huokauksia, voivotteluja ja kuulin pään puistamiset ja toivottomuuden puhelimessa. Mitäpä sitten. Oulun kentällä minulla oli sovittu kyyti yhden toisen miehen kanssa, sitäkin sitten perumaan. Sitten tunika hölskyen paniikissa selvittämään tilannetta. Jäänkö iki ajoiksi sinne? Virkailija luki vain iltapäivälehteä kiirettömänä, kun minulla oli paniikki, Nähtävä, kuultava ja haistettava. Raahasin terminaalissa päästä päähän koko omaisuuttani puolijuoksulla. Kaipasin suunnattomasti vipin adjutantteja viemään ja hoitelemaan minut johonkin mihin kuulun. Siinä tilanteessa se olisi varmaan ollut joku ikkunaton ja pehmustettu... "Ihan itsekö myöhästyitte?", kysyi virkailija. Mitä tuohon kuuluu vastata? Olen kyllä ollut paikalla aika päiviä, mutta en siinä koneessa. "Ite ja ite, kun en ehtinyt koneeseen, kun se tunneli oli jo tyhjä, kun olin jo siellä, kun olin muka ajoissa, kun mua ei ainakaan kuulutettu ja olin kyllä missä minun kuuluikin olla, ja nyt avaa se kone (saakeli), sulje se lehti (saakeli) ja hoida minut pois täältä, palvele mua ja heti!!!" Sitten juoksin taas pöllönhölökkää luukulta toiselle, lentoyhtiöltä toiselle... Pankkikortti ei käynyt maksuvälineenä ja taas tunika ja matkatavarat sai kyytiä kun hinasin itseni pankkiautomaatille ja takaisin. Tuli muuten kalliiksi, maksoin siis kalliit oppirahat. Mutta niistäpä ei huudella. Luulisi minunkin siis oppivan kelivaran merkityksen, paraskin kasvattaja. Sitten jälleen uuden turvatarkastuksen kautta ja hakemaan oikeaa porttia. Naama oli punainen, meinasi kyllä jo naurattaakin, niin ja itkettääkin uudelleen ja suututti vietävästi.
   Onneksi siinä vaiheessa oli kaksi miestä kenelle soittaa, toinen torui ja marmatti ja toinen organisoi rauhallisesti. Mietit varmaan kumpi niistä oli aviomieheni. Menin vessaan rauhoittuman, pesin naaman, otin kaulahuivin pois kaulasta (siksiköhän niin hikosinkin), hain sen oikean portin, tarkistin aikani ja paikkani ainakin kolmekymmentäkahdeksan kertaa. Portille tuli kone hyvissä ajoin, ajattelin kiilata heti sisään, etten myöhästy. Onneksi tsekkasin taulun, sillä se menikin Malagaan... Sitten olisinkin saattanut olla vielä enemmän hukassa, koska minun tuurillani olisin varmaan siihen koneeseen jotenkin päässyt...Tunsin olevani hiivatin tyhjäpää ja olin todella raivoissani itselleni. Itsetuntoni sai valtavan kolauksen, ei minulle nyt tällaista kuulu sattua. Minulle, joka en myöhästy mistään ja koskaan, paitsi lauantaina lautasta. Mikä ihme minulle on tullut? Lähetin tekstareita kavereille, jotka kotiutuivat samalta kurssilta. Sain osakseni sympatiaa, naurua, voivottelua, kelivara-huomautteluja ja taas naurua. Niin minkäpä sille muun voi kuin nauraa, toivoton. Lähtiessäkin lapset jo sanoivat: "Ootko nyt varma että ossaat takasi?" Siis minähän teen näitä keikkoja ihan alaikäisten kanssa, olen muka luotettava ja tunnollinen ja osaan pitää kelivaran. Siis olenko ihan huuhaaksi muuttunut täysin älyvapaa ja yhteiskuntakelvoton jo? Kaverit olivat keskenään kuulemma nauraneet, että tämä voi sattua vain minulle... Millaisena minua pidetään, minähän olen vastuullinen kasvattaja, äiti lapsilleni ja syntymävuoden perusteella aikuinen. Jotenkin toivoton olo, mutta kaikesta huolimatta naurattaa.

   Illalla kun sitten toisen miehen kyytillä kotiuduin oli ikävää havaittavissa lapsista. Verna lähes puhumatta pyysi päästä viereen. Katsoi silleen tiukasti, näin ikävän, jota ei voinut myöntää, yritin oikolukea lastani ja sain selvän. Reetta taas rutisti suunnattomasti ja silmät kertoivat ikävästä. Sellaiset spanielin sellaiset ja alta kulmien. Isommat pussailivat lukemattomia kertoja. Kissoilla oli tarinaa ja sylipulaa. Koirat hyppivät, nuolivat varvasvälitkin. Ukkokulta esitti lapsille äidin huuhailua ja oletettua toimintaa turhuuden markkinoilla. Olisin kuulemma unohtunut jonnekin kippoja hiplaamaan, rättejä puristelemaan tai ihan vain taivastelemaan kaikkea. Ehei, olin aistikas rauhallinen nainen raikkaassa tunikassa, joka määrätietoisesti osti ainostaan suklaata tuliaisiksi ja luki ohjeita mihin mennä ja mihin aikaan. Se aistikkuus vain jotenkin floppasi ja katosi jossakin. Minä itse olen kyllä ihan syytön, mielestäni yhä ja kyllä. Se vaan sattui minulle. Kaveri lähetti aamulla tarkistukset oman kännykän tapahtumista, ihmetys on siis hänelläkin suuri, miksen muka ehtinyt...
   Nyt juoksen siis näitä juostavia asioita, toimitan lippua ja lappua eri paikkoihin. Kynsin välillä korvallistani, mietin kaikkea tapahtunutta. Pyykkään haisevaa pyykkiäni. Niin ja yritän latautua kurssin jäljiltä äidiksi ja havainnoida kaiken kotona tekeillä olevan. Punoa arjen juonia kelivaroineen, jotta kaikki luistaisi niin kuin pitääkin. Niin ja lapset tappelevat todella kotoisasti.