ETUILUA

Mitä ihmettä elämä kummenee etuilemalla, kiilaamalla tai turhaan ohittelemalla. Kyllä itsekin liikenteessä hitaampia ohitan, sikäli mikäli siitä on ajallisesti matkan teon kannalta hyötyä. Sen pitää olla nautinnollista, hauskaa, hyödyllistä, eikä kireää ja vihaista. Mutta mitä auttaa kiilaaminen jonoissa, muka tärkeämpänä saada etuoikeus moiseen. Ei lapsiakaan sen paremmin tai tehokkaammin hoideta vaikka vanhemmat kuinka kiilaisivat. Kaikki hoidetaan ajallaan ja vuorollaan. Vaikka kuinka tekisi mieli kiilata minun tärkeämpi lapsi sinun minulle vähemmän tärkeän lapsen ohitse. Ei auta, kaikki olemme samalla viivalla. Kaikki olemme yhtä tärkeitä. Onneksi.

   Muutama vuosi sitten kirpparilla Fanny tökötti kiltisti vuoroaan jonossa. Takaa tuli vanhempi nainen, joka röyhkeästi kiilasi jonottavan lapsen ohi. Silloin Fannyn pokka piti ja hän yskäisi erittäin kuuluvasti, röyhisti ryhtiään ja piti paikkansa. Mummeli meni nöyrästi sinne jonon hännille, minne kuuluikin. Vierestä polleena seurasin arkajalkamme napakkuutta, hyvin piti puolensa.

   Aamupäivällä lähdimme kiireellä ostamaan penaaleja, kiireellä siksi koska iskän ruokkis painoi päälle. Ja kiireellä siksi koska värkit ja kokit olivat vielä kaupassa. Eihän meillä joutilailla ihmisillä muuten olisi kiire mihinkään ollut. Mihinkäpä meillä, valmiissa maailmassa, tässä kun ei hötkyilyt auta. Komensin kaikki neljä lastani valmiiksi jonoon, kun itse kävelin kempparihyllyn kautta. Siinä neljä neitoa peräkkäin jonossa, kunnes iski kiilaava harmaahapsi. Siis se vaari kiilasi ja etuili kaikkia neljää, tunki ohitse. Silloin minulla kilahti, savusin kauheasti ja leukaperät kiristyi. Toki eläkeläisillä on tunnetusti kiire, olla joutilaana eläkkeellä. Puhisin ja ääneen sivalsin: "Kuinka monta noita pitäisi olla, jottei niitä ohitettaisi, eikö neljä lasta riitä tajuamaan, että he jonottavat!" Typyt menivät sen verran hämilleen, että väistivät, kun tämä papparainen kiilasi heidän ohitseen kapeassa välikössä. Sitten kilahdin lapsipoloilleni autossa, kuinka he voivat neljästään antaa yhden papparaisen kiilata ja etuilla. Sen verran pitäsi tyttölapsillakin olla munaa, jotta sanoisivat, että jonon hännille papparainen me olemme tässä... Sitten minua raivostutti, kun moisesta kilahdin. Siis kilahdin julkisesti ja vielä uudelleen lapsilleni. Pohjimmiltaan syyllinen oli se pappa, joka kiilasi. Tai sitten minä äiti, mitäs panin lapset jonoon, kun itse haahuilin deoranttia hakemaan. Sitten minua ärsytti oma aiheuttamani kiireellisyys, oliko pakko lähteä viime tipassa, kiireellä hosumaan. Paniikilla poukkoilemaan. Paniikkia ja syyllisyyttä aiheutti myös se, että lupasin Reetankin kauppaan sisälle. Enkö tajua leppoistaa moistakin. Olisinhan voinut kohteliaammin, niskalenkillä vaikka, nakata sen papan jonon hännille, puolustaa lapsiani, enkä alentua moiseen sanalliseen sivaltamiseen, savuamiseen ja tulkutukseen. Loppupeleissä olin todella tyytymätön omaan kilahdukseeni ja sen aiheuttamaan tunteeseen. Miksi alennuin etuilijan tasolle, miksi en voinut kohteliaasti toivottaa kiireetöntä loppupäivää, jos meinaa etuiluttaa. Ei sen puoleen, minulla tahtoo kyllä tuo sanainen ruoska räpätä helposti, silloin kun kilahtaa... Eihän uskoisi? Enkö osaa itseäni hillitä, käyttäytyä hillitymmin, oppia mistään yhtikäs mitään. Kauhea morkkis ollut moisesta koko päivän. Kaikesta huolimatta ruoka oli ajoissa, kait minä sen puolikypsäksi jo kiukullani savustin kotimatkalla. Ala-arvoista käytöstä, myönnetään. Mutta joskus tällainen kärsivällisyysvyyhti ei tarvitse kovinkaan kummoista ärsykettä pamahtaakseen. Ja nyt se paukahti julkisesti. Kyllähän sitä kotona voi alentua moiseen paukahteluun ja ottaa kylmän suihkun, sillähän se jäähyllä korjaantuu. Luulisi minun olevan vietetyistä synttäreistä johtuen vuoden verran fiksumpi, luulisi minun tajuavan että olen esimerkki lapsilleni. Mutta kun ei, minun mottoni koko savuamisessa oli: "Pitäkää puolenne, elämässä ei pärjää, jos nöyristelee, väistelee, jää jalkoihin ja antaa muiden etuilla. Antakaa näkyä ja kuulua olemassaolonne, teillä on siihen oikeus!" Niin ja minun mielestäni myös velvollisuus... Muutenhan minun metodini valuvat kuin vesi kaivoon. Onpas ollut rankka päivä nuppiparalle, analysoida moista. Varmaan se etuillut pappa tyytyväisenä sitä kesäperunapussiaan keittelee ja silliä syö. Eikä edes koe morkkista moisesta, ja minä olen siinä päivän vellonut. Nyt etuilen koko sakkia ja menen saunaan kyllä ennen kaikkia muita, varsinkin ennen Reinoa, jotta saan makuupaikan.

P.S. Pohjimmiltaan kireyttä saattaa aiheuttaa yhä tukkoinen olo, en ihan aikataulussa ole kyennyt nujertamaan flunssaa. Sekös ottaa nupista myös. Mutta takarajana olikin perjantai-ilta, sitähän on vielä jäljellä...