PELOTTOMIA

Vieno-kissamme on umpikuuro. Ei haittaa ei, ei sitten pätkääkään normaalissa arjessa. Mietin itsekin, josko olisin välillä umpikuuro, jolloin olisi kuulemisen kautta monikin pelko vähempänä. Kun ei siis kaikkea kuulemaansa tarvitsisi pelätä, ihan syystä ettei tiedä niistä mitään. Vieno ei pelkää imuria, vaikka se on kuinka isoääninen. Yleensähän kissat pakenevat kun käynnistää imurin. Mitä tekee Vieno, tutkii ja kokee sen mielenkiintoisena. Härppii tassuillaan suutinta, testailee ilmavirtoja ja keikkuu letkun päällä. On aidon utelias ja kokeilunhaluinen. Mitä tekee kuuleva kissa saunassa tai suihkussa, pakenee sihinää ja vedenlorinaa. Vieno puolestaan näkee mielenkiintoisia asioita. Näkee veden leikin ja vaahdon lattialla. Niillähän on kiva leikkiä ja härppiä. Saunassa puolestaan vesihöyryt ja lämpöaallot aiheuttavat pään keikuttelua. Metallinen löylykiulu ja -kauha yleensä kolisevat isosti. Eivät Vienolle, sillä kiulu on mieluisa leikkipaikka. Siellä voi olla vaikka kuinka päin ja keikkua reunoilla. Samoin televisio, sitä voi katsoa nokka kiinni ruudussa. Nähdä tekstien liikkeet, kuvien vaihtelut ja valot. Ei haittaa ääniefektit, eivät rytinät. Toisaalta öisin Vieno herättää Reinon ihanuudellaan. Menee kiinni nukkuvan koiran kuonoon, keikistelee ja kiepuu ollen maailmankaikkeuden suloisin kissalapsi. Mitä tekee Reino, herää moiseen. Katsoo totisena etutukka sekaisin ja murisee, haluaisi kissaneidin menevän kauemmas. Mitä tekee Vieno, ei kuule murinaa vaikka koira jyrisee ukkosen tavoin. Ei peräänny, kunhan kieppuu ihanana ja odottaa leikkikaveria. Niin kissathan ovat aamuvirkkuja, vähän yövirkkujakin ja Reinolla olisi aamuisin loistavat unenlahjat. Siinä sitten koira tuijottaa ja kissa on ihana oma itsensä. Nykyisin moinen päättyy jo niin, ettei Reino välitä enää edes murista, sillä sillä pelottavalla asialla ei ole vaikutusta. Reino siirtyy itse tai vaihtaa kuononsa asentoa, syvään huokaisten. "Siinäpä keikut ihanuudessasi blondi kissaneiti, jos et kerran pelkää edes minua, minä jatkan unia..." Vieno aistii heräämiseni, jostakin aina ilmestyy perääni, vaikkei sitä voi kuullakkaan. Mitä ilmeisemmin tanner tömisee sen verran rankasti, kun mamma vessaan astelee, että kissa herää. Vieno ei osaa käyttää ääntään kohtuudella, raukalla välillä on ääni ihan painuksissa. Kissaneiti puhuu äänekkäästi, vaatii ruokaa niin että kuuluu. Keskustelee kaiken isosti, no ei sekään haittaa, sillä tuleepahan kuulluksi. Tollo komppaa mukana, siis on moinessa asiassa se kuulo toiselle, loistava parivaljakko. Naukulassamme on verkko kattoon saakka. Vieno kirmaa pitkin verkkoa ylös asti verkko volisten, ei haittaa ääni, vaikka muuten sitä säikähtäisi. Se verkon volina kuuluu sisälle saakka ja Tollo ei sitä hommaa harrasta. Kaikki elikkomme ovat sopeutuneet loistavasti yhteiseloon. Tollo antaa tulla jo koirien ihan iholle, makaa vain tyynenä paikallaan perääntymättä. Kaino vetää Vienon kanssa huushollia ympäriinsä rullaten mattoja ja juosten huoneesta toiseen. Loistavia yksilöitä, jotenkin meille niin sopivia. Sellaisia pelottomia, huumorintajuisia  ja huuhaa höppänöitä.

Vieno Tyttis Lumipallo Lempi Lempeä

   Maanantaina lääkärikin sanoi, että eläimet ja lisähankinnat ovat erittäin tervetulleita. Niillä on paljon annettavaa. Sain kuulla myös, että ihmisen puremassa on paljon enemmän bakteereja ja se on vaikeampi hoitaa kuin kissan tai koiran purema. Israelissa kuulemma sairaaloissa on erilaisia eläimiä tekemässä hoitotyötä. Sängyssä potilaiden kanssa... En tiedä onko ne kissoja, koiria, sisäsikoja, matelijoita vai mitä. Mutta me olemme hysteerisessa ja bakteerikammoisessa yhteiskunnassamme vielä valovuoden päässä moisesta. Mutta hyvältä tuntuu paijata ja silittää, tai tulla paijatuksi ja silitetyksi. Se on fakta.

Neiti Peloton ja yleiskunto

   Mitäpä meidän neiti peloton? Olen jälleen hämmästellyt rohkeutta, oivalluksia, puheita ja tekoja. Vitsi kuinka rohkea ja peloton pimu. Reetta ei pelkää hammaslääkäriä: "En ymmärrä miksi toiset hammaslääkäriä pelkäävät, sehän on kiva. Enkä ole pelännyt ketään muutakaan lääkäriä, nehän auttaa..." Leikkuriin mennessä kämmenselkiin laitettiin puudutetta, tällä kertaa. Kuulemma: "Yhtä tyhjän kanssa, nyt sitten suonet pakenivat. Olenhan ennenkin vetänyt ilman, ei se tunnu ja ne suonetkin löytyvät helpommin..." Eli jatkossakaan neiti ei niitä turhaan aikonut ottaa. Verikokeet otetaan myös helposti, enempi pelottaa se puolukan napsautus sormenpäästä. "Pelottaako nukutus?" Näin oli erikoissairaanhoitaja Reetalta kysellyt. "Mitä sitä pelkäämään, silloinhan nukun!" Se on kuulemma niin nopeaa se nukahtaminen ja se herääminen. Sellainen aikahyppäys, jolloin ei tajua ajankulusta mitään. Esilääkettä Reetta ei halua, sillä sillä menee pää sekaisin. Voihan sitä olla muuten vaan rentona ilman lääkettäkin. Odottaa ja makoilla. Hoitajat nauroivatkin leikkuriin lykätessään, että neiti on kuin aineissa, letkeä ja rento. Puhuu ja pulputtaa. Nukutuksessa Reetalta poistettiin samalla kaksi irtoamassa olevaa maitohammasta ja paikattiin samalla alkava reikä. Lääkäri sanoi, että: "Selitä varovasti ennen nukutusta mitä tapahtuu, ettei säikähdä kadonneita hampaita." Kerroin siis suoraan mitä tehdään, vastaus kuului: "Jes! Hienoa, sittenpä ei tarvitse niitä itse nitkuttaa irti." Enemmänkin Reetan voimakkaat pelot koskevat koettuja eristyksiä, yksinäisyyttä, erilaisuutta ja vaikeita asioita jotka ovat olleet matkan varrella. Ei Reetta mitään erityistä kipua pelkää, ei piikkejä, ei tutkimuksia, ei lääkkeitä. Mutta neiti pelkää yksinoloa sairaalassa, pitkiä hiljaisia yön tunteja, turvattomuutta, jolloin äiti ei ole paikalla. Tai aika kuluu hitaasti, tai kuuluu ääniä, tai herää kesken yöunen. Reetan pelot ovat laajempia, eivät mitään selkeästi selitettäviä. Hänen elämänsä elämä on kokemuksineen pelottavaa, niin normaalilapseudesta poikkeavaa, raskasta lusimista ja hurjia tilanteita. Toisaalta viime syksyn Helsingin keikasta pahimmat muistot jäivät eristyksistä ja nieluviljelyn otosta. Vaikka välillä kivut olivat kovat ja minkä tilanteen jouduimme läpikäymään, elämän uudelleen tankkauksen. Onneksi nämä pelot hellittivät ja jäivät taka-alalle, kun tilanne helpotti. Eilisestä lypistäkin Reetta oli huoleton, ei tarvitse jännittää. Niinpä nukuimme todella leppoisan ja hyvän yön.
   Mutta osaanko minä olla peloton? Voi pojat, en ihan. Pelko kierrättää ja pyörittää välillä kuin karuselli. Mutta enhän minäkään voi peloilleni antaa valtaa. Pelon tunteminen ja kauhu kuuluvat tähän prosessiin, mutta sekin menee aaltoliikkeinä. Miksi sitä itse koko ajan lietsoisin, sillä päätähti on peloton. Miksi siis emme ota Reetasta esimerkkiä. Yhtenä iltana Reetta taas hämmensi kommentillaan: "Minusta tuntuu, että kuoleman jälkeen sielu tulee takaisin. Voisiko sellainen olla mahdollista? Minä tunnen olevani jotenkin niin vanha sielu..." Mitäpä tähän äidillä on sanottavaa, kyllähän neidin elämänkokemus päihittää monen aikuisenkin. Tämä oli jälleen lapsen oma oivallus, jota hän oli pitkään miettinyt. En suinkaan ole lastani aivopessyt, näitä asioita vain pulpahtelee neiti pelottomalta.
   Autossa Reetta laulaa kurkku suorana kappaletta, jossa kerrotaan jotenkin näin: "Kivinen on tie, joka eteenpäin vie... on kaikki kohdallaan" Niin, aika kivikkoinen on lapseni polku ja mutkainen. "Vastatuuleen tottunut oon kulkemaan..., tämä elämäntie on niin tuulinen...Kun mustat pilvet väistyy nään taas auringon:.." Tällaisia sanoituksia Reetta kertailee ja laulaa kirkkaasti. Minusta ne kuvaavat aika hyvin lapsemme elämää. Onhan tuota vastatuulta, kivikkoja, synkkiäkin pilviä ja sitten sitä myötätuulta ja aurinkoa. Annan siis laulaa ja kailotan mukana. Meillä automatkat ovat hauskoja, nauramme ja laulamme paljon. Emme pelkää liikenteessä, sillä viihdymme autossa. Viihdyn ratissa ja liikeessä. Vaikka olen kyllästynyt matkalaukkuelämään, niin pyrin pitämään itseni muuten liikkeessä. Olen kyllästynyt tonkimaan samaa laukkua ja nukkumaan uusissa sängyissä, mutta matkan tekoon en ole kyllätynyt. Se on aina matka kohti jotain.
   Tästä esimerkkinä lauantaina saatu inspiraatio kolmen aikaan iltapäivällä. Päätimme Pasin kanssa lähteä Lapulle kavereiden luokse. Lapset ja koirat menivät mummulaan. Olimme siis Lapualla jo kuudelta. Olen siis saanut olla noin tuhat kilometriä viikon aikana auton ratissa, se rentouttaa ja lataa minun akkujani. Tosin lähes koko ajan on satanut oikein kunnolla, mutta sateessa ajaminen ei ole pelottanut. Autonratissa on hyvä ajatella, oivaltaa jopa keskustella. Päädyimme Lapualla perinteisille Paukun-festareille. Oli vapauttavaa jammailla yksin, ilman syyttäviä katseita. Pasi meni kaverinsa kanssa menojaan, minä annoin musiikin ja rytmin viedä. Lavalla esiintyivät Juha Tapio, Jorma Kääriäinen ja Riku Niemen Orkesteri. Sain siis hytkyä monta tuntia, olla itsekseni. Ei tarvinnut selittää kenellekkään mitään, vastata uteluihin ja kysymyksiin. Kukaan ei tuntenut tai ajatellut, että täällä se vain rouva yksinään hytkyy, liekö todellisuuden unohtanut tai velvollisuuteni laiminlyönyt... Teki niin hyvää.
   Oulussa nukuimme parvekkeen ovet auki. Yöllä heräsin, kun minua paleli. Tänään torisee nenä ja kurkkua kiristää. Sainko siis kesäflunssan. Mitä ilmeisemmin sain. Torisee meillä Fanny ja Vernakin. Aamulla pelkäsin, että olen sairastunut turnausväsymykseen, sillä olen ladannut niin valtavasti taas paukkuja eiliseen ja sairaalakeikkaan. Pelkäsin yöllä kurkun karheutta tunnustellessani, että olen voimaton kaikkeni antanut ja siitä syystä kipeytymässä. Onhan siinä sitäkin, mutta flunssaa on liikenteessä voimakkaammillakin ihmisillä. Miksi ei siis minulla, monessa liemessä keitetyllä ja itsensä likoon laittaneella. Olenhan kuitenkin pohjimmiltani ihan tavallinen taablaaja, miksi minä en flunssaan sairastuisi. Aamulla asian sitten oivalsin ja hyväksyin. Ei siis ole kysymys itseni laiminlyönnistä, siitä että olisin jotenkin huonompi tai lannistuneempi. Tämä on vain hetken inhimillinen notkahdus, en ole minäkään ikiliikkuja ja robotti.
   Nyt sitten taas muutaman päivä ja viikon odottelen pelonsekaisena ja vapisevana lypin tuloksia. Puheluita. Mutta välillä laitan pelon narikkaan, suunnittelen kaason hommia, olen äiti lapsilleni, fiilistelen elämän positiivisista asioista, suunnittelen loppuviikon ruokia ja organisoin ohjelmia. Pyöritän byrokratian rattaita, täytän lappusia ja todistelen yhteiskunnalle olemassaoloani ja tilannettamme. Paplarit keikkuu ja vettä sataa, mutta en pelkää tätä päivää. Ei meillä pelkää kukaan muukaan, aamumme on alkanut positiivisella sykkeellä ja naurulla. Näin siis jatkukoon!