RÄTKÄTYSTÄ

Aamulla pihalta kuului rätkätystä, ihan siis rätkien rätkätystä. Niitä oli lauma, eiku siis parvi, rätkäparvi. Mistä ne tuohon meidän pihalle tulivat, mitä hakemaan. Meillä ei ole marjapensaita, pihlajanmarjat ja marja-aroniat ovat raakoja. Syökö ne sitten siemeniä, onko meillä jotenkin muita enemmän siemeniä. No varmaan on, mutta nekin siementävät kasvit ovat lähinnä takapihalla, nämähän parveilivat etupihalla. Onko se syksyn merkki, no on, mutta nytkö jo. Päättömästi ja uhkarohkeasti lentelivät tämänkesäiset. Kauheita matalalentosyökyjä, kisailua ja rätkätystä. Ja niitä oli paljon. Toisaalta kaunisryhtisiä lintuja, miltähän se tuntuu olla vihattu. Vaikka kuinka laulaa, niin sitä pidetään rätkätyksenä. Minkäpä se rätkäkään lauluäänelleen voi.
   Kävimme liikenteessä ja kyllähän noita rätkiä oli paljon muuallakin, sekä muita parvia. Ihan niinkuin muuttolintuparvia, jo. Jotenkin tämä aikakapseli on nyt sukkuloinut niin, etten ole mukana pysynyt. Olen kyllä tajunnut, että öisin on pimeää, pihlajat punastuu, kasvit lakastuu, sienet putkahtelee, vilja kypsyy. Nauhukset ovat loistossaan, mutta eipä niissä totuttuun tapaan perhosia näy. Siis liian kylmää ja kosteaa perhosille, paskat perhoskelit. Pasin ja Reinon kanssa lähdimme sieneen. Meidän salainen kanttarellipaikkamme oli möyritty, hakattu sileäksi. Pasi oli mökkireissullaan löytänyt moisia ja tietty pistellyt perheensä kanssa ne suihinsa. Ajoimme uuteen metsään, niukka oli saalis sielläkin. Mutta saimme ihanaa sienimuhennosta pihvin päälle, toimi muuten Fannyn leipomien sämpylöidenkin päällä. Nyt olen saanut purkillisen suolasieniäkin säilöttyä. Ne ovat minun juttu, meillä uppoaa sienisalaattia aika ajoin paljon. Meidän sielunmaisemia ovat metsät, aakeet ja laakeet. Niin ja Lappiinkin voisin haluta... Miksei sieniäkään ole niinkuin muina syksyinä, tuskin nyt kuivuudesta on kyse. Että tämä maailma on mennyt oudoksi, pitää ihmetellä kaikkea jatkuvasti.

   Nyt kuuluu rätkätystä pihalta, ihan muksuista lähtevää. On todella hauskat leikit meneillään, kun naurua riittää koko ajan. Ei muuten haittaa yhtään, naurunrätkätys meinaan. Tuossa ruokapöydässä saimme jälleen ääneen nauraa totuuden torvien lausahduksia. Kyllä nämä ovat aika ainutlaatuisia "penikoita". Ihania ja rätkättäviä. Ei ole paljon asioita, joista emme perheenä puhuisi. Onneksi ette olleet kuuntelemassa, olisitte pian rätkättäneet ja punastelleet samalla. Kainollakin oli kauheasti asiaa, kun saapui kotiin. Käveli perässä ja tupisi juttujaan, taukoamatta. Sekin on aika omalaatuinen olento. Itse asiassa meillä olikin aika rauhallista, kun tuo Kaino oli yön pois. Oliko Reino sitten masentunut vai näyttikö parhaat puolensa, jotta mamma palvoisi yksilönä. Kaino osaa lukea kelloa. Katsoo kappikellosta, että seitsemän, ruoka-aika. On se nälissään muutaman kerran luullut aamuseitsemääkin ruoka-ajaksi. Seitsemältä Kaino nostaa kiljahtelevan vaativan haukun, tepertää paikallaan tai perruuttaa kohti kuppeja. Jos ei henkilökunnalla eväkään värähdä, niin Kaino tulee ja nipistää hampaillaan vaativasti kiljahduksien välissä. Sitä ei kuuntele kovin pitkään, se nostaa sellaisen metelin vaatiessaan ruokaa. Hassu elikko. Tajusimme tässä muutama viikko sitten, että käytännössä Kaino ja Vieno ovat toistensa kaimoja. Siis nimethän tarkoittavat suurinpiirtein samaa, ujoutta. Niin, ovatko ne sitten nimensä veroisia. Ei ne nyt kauhean ujoja ole kumpikaan, ehkäpä painvastoin.
   Loppupäivän olen nautiskellut olostani, sillä sain levottomuuteni purettua kun siitä kirjoitin. Kummasti jälleen jäsentely auttoi. Nyt menossa on muikkujen savustus, askartelutuokio ja iltapuhteet. Taidanpas osallistua niihinkin rätkättäen, samalla tuikkaan solumyrkyt tuon yhden rätkättäjän suuhun. Siis tuosta vain ja ohimennen...

"Kun elämä on vaikeaa ole kiltti itsellesi." Sain nimpparipäivänä ihanan kortin, jossa tällainen muistutus. Yritän sitä soveltaa käytäntöön. Päivittäin, uudestaan ja uudestaan, välillä rätkättäen. Siis tuohan on taivaan tosi, kunpa sen aina muistaisi ja käytäntöön toisi.