NAAMAPANIIKKI

Tänään on tärkeä päivä, niin monellakin tapaa. Kävin juuri yksin aamusaunassa. Ikkunasta siivilöityi ihana auringonnousu ja katselin vesihöyryn leikkiä valossa. Oven takaa kuului vikinää ja raapimista, ilmeisesti olisi ollut kavereitakin tulossa. Mutta minä vaan makoilin ja hikoilin ja annoin valon leikkiä. Samalla annoin ajatusten kulkea polkujaan, mutta millaiset polut tälle aamulle olivat tarjolla. Jotenkin itseäkin huippaa, paljonko ajatuksia lyhyeen hetkeen mahtuu. Silloin kun niille antaa tilaisuuden virrata. Ajatusten monet säikeet, rajattomat ulottuvuudet ja lukuisat tunnelmat.

   Viikko on ollut hektinen, sinkoilua tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Olisin tarvinnut jo aikaisemmin hetken kirjoittamiselle, mutta en muka sitä löytänyt. Nyt ajattelin, että se on pakko löytää, jotta saan ajatusmaailmani jäsenneltyä. Edes jollekin tolalle. Tälle viikolle olisi ollut neljät eri kutsutkin tarjolla, mutta olen kaikkiin vastannut kieltävästi. Olen saanut ensi viikoksi organiositua lentolippu-, asunto-, matka-, yms hommelit. Aikatauluttanut arkemme. Olemme olleet päivän Oulussa kaikkine lieveilmiöineen. Se on aina rankka kokemus kaikkiaan. Reetta voi hyvin, siitä ei ole kysymys. Mutta kun on määrätön määrä avoimia asioita ja kysymyksiä. Nyt on syyskuun kalenterikin naputettu aikatauluja kontrolleineen, sitä pitääkö ne, ei tiedä ennen keskiviikon Helsingin keikkaa.

   Tietenkin voisin lyhyesti infota noista Reetan tuloksista, siis mitä vastauksia nyt saimme. Ensinnäkin hämmensi, ettei sairaaloiden välillä ole siirtynyt tieto kesäkuun alun jälkeen, siitä mitkä ovat Helsingin kontrollit, suunnitelmat ja aikataulut. Eli Oulu ei elokuun 15. tiennyt mitä kesäkuun 7. päivä Helsingissä on sovittu. Argh! Onneksi on äiti ja muisti, niin ja muistiinpanot... Mutta kauhia paikka sentään, jos ei pelitäkkään vaikkapa tämä muisti. No, kyllä se pelittää... Niihin tiedonmurusiin... 15.8. pieni verenkuva vaikuttaa hyvältä. Hb 119. trompparit 312, leukkarit juuri halutulla tasolla 2,5 sekä neutrofiilit 1,3. Tein johtopäätöksen nousseista neutrofiileistä, joten Reetta lähtee myös tänään häihin. Pimu tarvii bileet, siinä missä me muutkin. Sitten niihin lyppivastauksiin, joka otettiin 7. elokuuta. Eli Oulun testien mukaan heinäkuussa arvo oli se 0,018, nyt 0,001 tuntumassa. Turun virtaustestien mukaan heinäkuussa 0,06 nyt 0,003 tuntumassa. Eli häivähdys positiivisella aivan raja-arvoissa, mutta suunta loistava. Sitten faktoihin, tieto lisää tuskaa, myös huippuosaajilla. Kymmenisen vuotta sitten nämä syövänmuruset eivät olisi mittausteknisesti vielä jääneet kiinni, joten nykyään ne saadaan kauhean aikaisin haaviin. Sehän on hyvä, mutta se taas kertoo, että liian aikaisin siirtoon nähden näitä nousee. Kymmenen vuotta sitten olisi puhtaaksi julistettu ja annettu ajan kulua kuukausia eteenpäin, seuraaviin kontrolleihin saakka. Lääkärin sanoin ennen pistettiin kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja vain odotettiin ja odotettiin.  Mikäli syöpää olisi löytynyt, siihen olisi puututtu vasta noin 3-5% kohdalla. Eli silloin olisi syöpäsoluja ollut määrältään jo huomattavasti paljon enemmän tämän hetkiseen muruseen suhteutettuna. Eli meidän lapsemme kannalta itse koen, että onneksi ne jäivät kiinni nyt eivätkä puolen vuoden päästä.
   Reetta on kuulemma "sissi", veti jälleen sytostaatit suoraan ilman puudutteita. Samaan aikaan tehtiin myös kromimittaukset, nekin piikitykset ilman puudutteita muiden touhujen lomassa. Labrantätikin ihmetteli, kuinka helppoa, käsi vain suoraksi ja menoksi. Nyt siis menee jälleen kortisonit, sehän aiheuttaa tunnepuolelle vuoristorataa. Muutenkin lääkemäärät ovat hulppeat aina suonensisäisen jälkeen. Ne aiheuttavat itkupaniikkia ja lapsemme noituu kuin lappalainen, ei ole ässä- eikä ärrävikaa niissä sanoissa. Kiukkua, taistelua, käämien palamista vähän kaikilta ja lopulta tabletit niellään kuitenkin, koska ei ole vaihtoehtoa. Mutta se on rankkaa, äänekästä ja uuvuttavaa. Onneksi huomisen jälkeen taas vähenee lääkemäärät.

   Tämän viikon olen sitten ollut kaiken liikenevän ajan floristi ja kaaso. Kivaa, mutta vie voimia ja valtavasti aikaa. Onneksi saamme tänään viettää näitä kauan odotettuja häitä. Mieletöntä saada pari naimisiin, siis ihan oikeasti. Siis siinä mielessä, että pääsevät viimeinkin ihan oikeasti naimisiin ja saavat toisensa virallisesti. Heille on tulossa ihanat juhlat, kaikki on upeaa, mutta floristeilevana kaasona olen todella poikki. On jotenkin todella uuvuttavaa ollut jakautua moneksi useiden kuukausien ajan. Varsinkin nyt viimeisen kuukauden. Sillä vaikka kuinka olen floristi ja kaaso, niin meidän todellisuus kulkee aina mukana. Mitä enemmän tälläkin viikolla olen ollut pois, sitä rankempaa kaikin puolin on sitten olla kotona. On pitänyt muistaa kaikki lääkkeet, hoitaa Reetan olemiset ja ruokailut. Minulla on kauhea morkkis, sillä en eilen aamulla ehtinyt jääkaappiakaan desinfioida, ennenkuin sen lastasin täyteen sapuskaa ja menin taas. Eilinen ilta oli aika helevetillinen lasten vaatepaniikeiden ja tekemättömien hommien suhteen.
   Illalla meinasi iskeä myös käsipaniikki eli käsityöläisen työvälinepaniikki, sillä melkein jouduin tarvimaan uudet sellaiset. Paistoin uunissa läjän broilerinkoipia, sillä nehän valmistuu ihan huomaamatta muuta puuhatessa. Sitten tuli aika ottaa moiset uunista. Menin vauhdilla uunille suoraan jääkaapilta, näinpä mikä lie fysiikan laki sitten sumensi lasini. Eli lasit vetivät vauhdista huuruun, enkä siis nähnyt mitään. Siinäpä sitten pökkäsin täyden lastillisen kanaa hellan raunaan, siitä seurasi tulikuumien rasvojen ja liemien roiskahdus. Niitähän roiskahti uuniin, hellalle, jaloille, seinille, lattialle ja käsille. Pikkasen meinasi niinkuin kirvellä ja polttaa samalla kun uunissa kiehui ja kupli. Eli mikä oli jälleen tärkeysjärjestys... Sattui ja poltti, mutta koko ajan roiskui vain rasvaa lisää. Näinpä lapseni tapaan noiduin kuin lappalainen ja luutusin, siivosin ja nypytin. Siinä ei ehtinyt raajoja jähyttelemään tai vammoja laskemaan. Sitä valuvaa kiehuvaa rasvaa oli kaikkialla. Lopulta sain uunin siedettävään kuntoon, hellan myös. Sormet jäähtyivät siinä samalla. Onneksi on noita nelijalkaisia, sillä kissat nuolivat jalkani ja koirat seinät. Jostakin vielä hiukan noita raajoja aristaa, mutta ei haittaa, sorminäppäryys säilyi, ehkä jopa herkistyikin...
   Kaiken kukkuraksi Ukkokullalla onkin tänään töitä, joten lapset saavat nypyttää täällä itsensä valmiiksi päineen, iskä nappaa ne lennosta. Sillä minähän olen jo mennyt kaasoilemaan tunteja aikaisemmin. Tänä aamuna olen noussut viideltä sitomaan morsiuskimppua, nyt se on enää avustavia käsipareja vaille valmis. Oli mulla kyllä muutamat avustavat tassuparit aamun hiljaisina tunteina, mutta se onkin enemmän haitta kuin hyöty. Oli kuulkaas hellyttävää, kun kissat nousivat päät kallellaan seuraamaan ja tassuilla hiplaamaan tekemisiäni. Siinä kun kädet ovat kiinni hommissa ja keskityin, niin en ehtinyt niitä jatkuvasti pöydältä pois nostamaan. Joten selvästi nauttivat saamastaan tilaisuudesta. Välillä vetivät koirien kanssa rallia ympäri huushollia. Pääsen onneksi kampaajalle, peilikuva mukaan tarvin ammattilaisen käsittelyä. Kulmatkin minulla näytti olevan. Mutta aamulla iski kauhea naamapaniikki. Mistä minä sen taijon. Saunan jälkeen naamastani näkyi väsymys, ajatellut ajatukset, ikä ja huoli. Silmätkin olivat jossakin montuissa, mustien alusten yläpuolella. Sielunpeilit eivät aamulla kauheasti kiiluneet muusta kuin aamusaunakyynelistä. Sillä tänäänhän on myös Reetan kantasolun vuosipäivä. Tasan vuosi sitten olimme, tiedän tasan tarkkaan kyllä missä. Muistan sen päivän ohjelman minuutilleen, tunnilleen ja prikulleen. Se on ikiajoiksi syöpynyt mieleeni. Aamulla itkin sitäkin, että moniako kyseisiä vuosipäiviä meille annetaankaan. Eikö lapsellemme riittäisi ihan perinteiset nimi- ja syntymäpäivät. Nyt on sairauden kautta yhä uusia merkkipäiviä koettavaksi. Kohdattavaksi, elettäväksi ja muisteltavaksi...

   Nyt käsipareja alakaa olla pystyssä, äitinä nypytän neideille nyt muutamat letit ja pompulat. Viimeistelen kimpun ja huokaisen niiden hommien suhteen. Sitten pakkaan kimpsut, kampsut, valokynän, toisen ja kolmannenkin valokynän, korkkarit, liimaan itselleni kynnet ja ripset, sutaisen huulikiillon ja bileet voivat alkaa. Ei puhettakaan enää muutaman tunnin päästä naamapaniikista, sillä nythän naaman takana olevat ajatukset on jäsennelty kirjoittamalla. Joten naamakin muuttuu sen mukana, ainakin toivon niin, en ole vielä peiliin katsonut. Mutta nyt alkaa jo kuplimaan se odotettu ja kaivattu hääkemuilufiilis!