HOMMA HALLINNASSA

Ihana kesäkuu; hyttysiä, aurinkoa, lämmön väreilyä ja linnunlaulua... Ei ihan, linnut laulaa kyllä, mutta on todella kylmää ja todella märkää. Siis suorastaan hyytävää, eilen myös myrskysi. Harmittaa sikäli, kun monilla on juhlaviikonloppu ja oishan se kiva juhlia lämmössä ja auringossa. Mutta mitäpä tuosta naukumaan, on mitä on ja asennoidutaan sen mukaan. Pihan kasvit ovat saaneet kasvuvauhtia veden myötä, se jaksaa aina uudelleen hämmästyttää. Kuinka paljon tapahtuu päivässä ja viikossa. Pian salaisuuksien puutarhassamme on käytävää ja nurkkausta joka suuntaan. Toki välillä meinaa unohtua, että isot nauhukset ovat kyllä näköeste, mutta eivät äänieste...

"Mitä sää täällä teet?", kuului eilen hämmästynyt kysymys. Uhmasimme lakeja ja laitoksia, sillä Reetta haki toikkarin ja jäätelön ihan omasta luokasta. Juhlasaliin emme menneet, kuuntelimme Suvivirren ja kesäntoivotukset ovenraosta. Kyynelhän siinä virren myötä vierähtäen lorahti, aina yhtä koskettava. Muistui mieleen omat päättäjäiset ja se vapauden tunne, kun alkoi kesäloma. Toisaalta eilinen palautti mieleen myös elämämme erilaisuuden. Toki viime vuoteen on valtava positiivinen loikkaus, sillä vuosi sitten olimme tiiviisti osastolla. Mutta kuitenkin. Kontrasti on valtava, jotenkin siinä vilahti kaikki vuoden takaiset tunnetilat ja muistonhiput kuin helminauhana mielessä. Mitä kaikkea vuoteen on mahtunutkaan, eipä sitä aina osaa arvata etukäteen. Mistä ihmeestä sitä muistaa jonkin ilmanaikaisen asian, kuten legginsien värin, linja-autopysäkin, ruoka-annoksen, tietyn kohtaamisen, tietyn huoneen, tunnelman, fiiliksen, portaiden lukumäärän. Hitsi kuinka paljon kaikkea vilisi mielessä. Toki Reetan hoidosta ja yleiskunnosta muistaa tietyt asiat, lääkkeeet, silmätulehdukset, crp:t sen vaihtelut, paniikin, arvot... muistan myös hauskoja asioita, jotka naurattavat vieläkin. Kämppäkaverin kanssa koetut juttelut, jolloin vanhemmilla oli nauruhermot kovilla. Muistoja on niin monenlaisia. Onneksi myös paljon niitä hyviä ja niitä ilmanaikaisiakin.

Lapsemme saivat toikkarit, vähäkö meidän muksut ovatkin toikkareiden perusteella hyviä. Siis olen todella tyytyväinen, positiivisesti vakuuttunut, että homma on hallinnassa. Olemme saaneet pidettyä pakettimme kasassa hyvin, olemme onnistuneet luomaan lapsillemme puitteet, että oppiminen onnistuu ja kiinnostaa. Tilanteemme ei ole aiheuttanut notkahduksia huolestuttavaan suuntaan tai tikittäviä paukkuja oppimisella ja käyttäytymisellä mitattaessa. Sitten olen viikon mittaan oivaltanut myös yhden laajan ja ison, tärkeän asian. En tiedä osaanko asiaa niin kirjoittaa, että sen ymmärtää, mutta nupissani se on hohtavana oivalluksen ohjenuorana. Olen sen kaiken tiimellyksen, tappelun ja taistelun seassa oivaltanut. Todeksi havainnut. Elämämme on tahtojen taistelua siinä missä ennenkin. Sitä se on ollut aina ja on onneksi jatkunut myös Reetan sairauden myötä. Siis mikä onni on tapella ja nahistella, no on se. Monien tutkimusten, kokemusten ja kertomusten mukaan tällaisessa kriisissä lapset muuttavat omaa käytöstään. Ajattelevat, etteivät halua vanhemmilleen aiheuttaa lisätuskaa tai huolestuttaa. Tai sitten tulee yllättäviä käytösmalleja. Moni sisar ajattelee, että heidän kuuluu olla kilttejä, jotta vanhemmat eivät rasitu tai huolestu heistä. Sisaret muuttuvat äänettömiksi, pakenevat omaan maailmaansa, tietokonepeleihin, saattavat eksyä väärään seuraan, hakevat lohtua päihteistä tai aineista. Turruttavat itsensä pakenemalla todellisuutta. Onnekseni olen tajunnut, etteivät meidän tytöt ainakaan kiltemmiksi ole muuttuneet. Siis he uskaltavat olla kotona omia itsejään ja hakea niitä rajoja. On perheitä, joissa on ilmennyt oppimisvaikeuksia, lintsaamisia, syömishäiriöitä, psyykkisiä ongelmia, itsetuhoisuutta, sulkeutuneisuutta. Tiedän myös sisaria, jotka ovat oman murrosikänsä "jäädyttäneet", silleen siirtäneet ja siirtäneet. Siirtäneet jopa useita kertoja sairauden ja kriisien myötä. Mutta kas kummaa se tietty murkkuikä ja käyttäytyminen paukahtaa sitten myöhemmin esiin. On pakko elää ja käydä läpi. Meillä onneksi käydään tätä esiastetta koko ajan, ainakin luulen sen sitä olevan. Onneksi sitä ei ole tarvinnut siirtää, kiltteytyä välillä, vaan se saa puskea esiin silloin kun hormoonit käskee. Tajusitko, oivalsitko mitä yritän avata. Eli mielestäni meillä ja muksuilla on homma hallinnassa. Hallinnassa siinä mielessä, että elämme hetkessä tässä ja nyt. Siis jos käämit keittää kiinni, niin antaa keittää. Kauhea, jos kaikki paukut pitäisi kiltteyden taakse säilöä vaikkapa pariksi vuodeksi. Mitäs sieltä sitten paukahtaisi. Tunnen vahvasti, että olemme osanneet purkaa tätä painolastia ja elämää päivän kerrallaan. Olen jotenkin niin huojentuneen levollinen, että meillä vanhempina on ollut oikeita ratkaisumalleja ja turvallinen verkko lapsille. Lapset ovat saaneet olla mitä ovat, kaikkine tunteineen. Onhan se hienoa, kun uskaltavat naukua rikkipoikkiuupuneelle äidille ja isälle. Eivät ajattele, että olisimme liika rikkipoikkiuupuneitä, ettemme kykenisi vastaanottamaan heidän kasvukipujaan. Se on mieletön luottamuksen osoitus lapsilta. Eli tällä viikolla olen oivaltanut, että homma on hallinnassa.

Eilen minulla oli kauhea päänsärky, stressijysäri moisista oivalluksista. Toki se on taas oman kropan viesti, että yksi stressi on lauennut. Homma hallinnassa, antaa siis särkeä. Lapsemme ottivat loistavasti kopin ja tarttuivat asioihin, jottei kaikki kaatunut mamman vastuulle. Koulusta palattuamme huusholli saatiin hetkessä mopattua, imuroitua ja kondikseen, kun typyt osallistuivat. Vitsi kuinka näppäriä, käteviä emäntiä. Tuplat tekivät minulle lahjakortit hierontoihin. Loistava oivallus sekin, ajattelivat laukaista päänsärkyä rentouttavilla hierronnoilla. Tajusin myös, että homma on hallinnassa siinä mielessä, että tarvitsisin omaa aikaa. Hiljaisuutta ympärilleni, tilaisuutta kuunnella omia ajatuksiani. Odotan siis niin kovasti ensi viikon kirjoittajakurssia, kauhea innostunut tutina. Minä niin tarvin tätä tai sitä, vitsi kuinka tarvinkaan. Haluan sanojen pyöriteltäväksi, itsekkäästi sanojen tanssitettavaksi. Voi kunpa joskus pääsisin johonkin muutaman päivän retriittiin; laahaavaa aikataulutonta meininkiä, tekstejä, samanhenkisiä ihmisiä, kirjoittamista, rentoutumista ja seisovat pöydät. Silleen huuhaana liidellen... Olen saanut ikkunat pestyä, kaappeja järjestettyä, huushollia päivitettyä. Olen saanut ensi viikon lentolippuasiat hoidettua, vip-palvelut tilattua ja asunnon yöpymistä varten hankittua. Sopeutumisviikkoa varten olen asiat järkännyt, laput palauttanut. Koen, että hommat ovat hallinnassa seuraavaksi pariksi viikoksi. Koulu on saatu hallintaan, paketti kasaan sen osalta. Nyt olemme saaneet jo aikatauluja Reetan vuositutkimusten osalta, sekin alkaa hahmottuman ja selkeytymään. Eikös tämä ole siis kaikin puolin hallinnassa, ainakin minusta on. Vähäkös olen tyynen seesteinen ja tyytyväinen, ainakin tänään. Toki onhan niitä pieniä jos isojakin asioita, jotka ovat yhä käsittelyssä, mutta laajempi kokonaisuus tuntuu selkeältä. Eli aamun hiljaisina tunteina, tai ei ne enää niin hiljaisia ole, tunnen että homma on hallinnassa. Nyt aamusaunaan katselemaan kuinka lämpö väreilee, hiki pisaroituu, lihakset rentoutuu ja sielu leijuu keveänä...