Räps, napsahti tajuntaani. Arki. Se tuli taas, palasi. On maanantai, kello on kuusi aamulla. Odottelen, jahka kuntosali herää niin pyrähdän paukutteleemaan ja jäsentelemään mutkikasta mieltäni. Arki, sehän on odotettua, jokapäiväistä ja tavallista. Se on puuduttavaa ja jännittävää. Se on sitä todellisuutta. Mutta, se kuinka se paukahtaa alitajunnasta, se yllättää.
Toisaalta onni, että osasimme olla lomalla omassa elämässämme, omasta elämästämme. Kaikesta siitä todellisuudesta ja puuduttavasta. Oli kiva juhannus, niin kovin toisenlainen kuin vuosi sitten. Vuosi sitten olimme Oulussa ja Reetta pääsi teholta. Toisaalta kun peilaa näitä peräkkäisiä juhannuksia toisiinsa tajuaa äärimmäisen kontrastin, kiitollisuuden ja nöyryyden. Nyt Reetta veti lauman mukana kiharat hytkyen. Eilen iltapäivällä Reetalle iski kauhea itkukohtaus, joka palautti muistiin jälleen todellisuuden ja toipilaisuuden. Väsynyt pieni, uupunut pieni, niin saa ollakin. Pitää kuitenkin joka mutkassa muistaa todellisuus. Aurinkorasvaukset, hattu, nesteet ja ruoka. Mikäli näistä lipsuu, niin se kostautuu helposti.
Mutta kello on nyt kymmenen yli kuusi, minun pitää tököttää pientareella odottamassa kaveria neljän minuutin kuluttua. Arki on siinä suhteessa vähän vielä vaiheessa, joten täytyy mennä... Jatkan, jahka tulen...
Niin olen aamuni kuntoilemalla startannut, teki kyllä nannaa. Nyt juon kahvia, kuvittelen että se on onnellistavaa... Kaikki nukkuvat vielä, saan siis jatkaa oman arkeni käynnistämistä. Eli jälleen tuli huomattua, ettei tuo tunnin poissaolo ole keneltäkään pois, en siis laiminlyö ketään. Kaikki paapaavat vain tiedostamatta, että mamma huitelee omiaan. Ihanaa, kun pystyy välillä irrottautumaan.
Eilen kaivoin lomailevan kalenterini kaapin kätköistä esiin, päivitin ajan ja paikan. Iski arkirealismi. Niin paljon on kaikkea ja pian on jo heinäkuu. Oli se onni, ettei viime viikolla tarvinnut Ouluun lähteä, mutta nyt tänään se kostautuu ja on mentävä. Kun sain viime keskiviikkona puhelun siirtyneestä lypistä, minulle iski kauhea päänsärky. Siihen ei oikeasti auttanut mikään tabletti, ei lepo. Se oli lusittava ja oksennettava ulos. Minä olen tällainen, mutta kun ei sitä arjessaan tajunnut taas kuinka moisia asioita alitajuisesti stressasin. Mutta selätin sen onneksi vuorokaudessa ja olen kyennyt jopa relaamaan, hyvä minä, hah.
Ikiomat juhannusfestarit, sellaiset meillä oli. Leppoisaa, letkeää, seesteistä ja hauskaa. Siis ainakin meidän mielestä. Yhdessä ihmisiä, jotka pelittävät hyvin yhteen. Epämääräinen kokoonpano, yksinäisiä, puolituttuja, sukua ja muuten vain karanneita... Niin mitä se on sitten muiden näkökulmasta, sitä en kykene analysoimaan. Ilma oli mielettömän hyvä, aurinkoa ja kesää. Meillä oli laskujeni mukaan aattona 9 lasta, 7-9 aikuista ja kaksi koiraa. Pihalla viisi telttaa ja ulkoruokinta. Lapset leikkivät hyvin yhteen, ilman tappeluja. Toisiaan tukien ja yhdessä puuhaten. Kaikki pyöri nyyttärimeiningillä ja vuorotellen. Tuntui, että sain huushollaamisesta lomaa, sillä sain jättää tiskit ja siivoamiset muiden huoleksi. Sain ottaa aikalisiä riippukeinussa, minun ei tarvinnut passata, ei palvella. Välillä porukka vaihtui ja uusia kokoonpanoja saapui ruokailemaan. Laskeskelin, että kolmisenkymmentä ihmistä oli, tuli ja meni. Meillä oli loistavaa sapuskaa, vaikka itse sanonkin. Kasvisnyyttejä, sieniä, perunoita, tuoreta leipiä, lihoja, pannareita, muikkuja, lohta, salaatteja ja sen satoja variaatioita kaikesta. Tyytyväisiä huokailuja ja täysiä vatsoja. Saunaa, musiikkia, lepoa, naurua, mölökyn pelaamista, pyykkäämistä, vesi-ilmapalloilua ja letkeyttä. Kaikkea sopivassa suhteessa ja jokaiselle jotakin. Eikä tarvinnut kuin yksi ambulanssi tilata, sillä vain yksi lapsista juoksi päänsä palotikkaisiin. Vuodatimme runsaat veret ja päähän ommeltiin kolme tikkiä. Osa porukasta nukkui yhä lauantai aamuna, kun tapahtumat saivat alkunsa ja lapsi palasi tikattuna. Itse nukuin yhden yön teltassa, tai siis oliko se nukkumista. Minulla oli kaverina kaksi omaa, kaksi systerin lasta ja kaksi vahtikoiraa. Tiukkaa teki ja koirat reagoivat jokaiseen juhannusyön ääneen haukahtamalla. Niinpä siinä sitten yritin vahtikoiria rauhoitella: "Ei tarvitse pelätä, se on käki, se oli laulua, tuo on naurua, tuo oli harakka, autonääni, joku kuorsaa, nyt lähti auto jostakin, mopo, askeleita..." Mutta eikös tämä olekin sitä keskiyön auringon aikaa ja juhannuksena kuulukin valvoa. Vähäkös tänäkin aamuna vielä koiramme ovat uupuneita. En saanut niitä edes aamusaunaan kaveriksi. En kytännyt kännykkää, niinkuin arkena joudun välillä kyttäämään. Sekin sai lomailla. Minun ei tarvinnut antaa arjen ohjeita, sillä laumassa meidän lapset ovat loistavia. Ei narinaa, ei kapinaa. Hymyä, leikkejä ja leppoisuutta. Olenkin huomannut, että välillä on helpompi holhota seitsemää, kuin neljää lasta. Tai yhdeksää lasta, tai muutamaa lainalasta. Eli ei tarvitse yhtään kauhistella, jos joskus haluankin meille ison lauman lainaan ihmisiä. Niin ja saahan lainatut ihmiset aina palauttaa, sitten kun arki koittaa. Eli tällä loogisuudella meidän huusholli pyörii. Toiset sen ymmärtävät ja toiset eivät sitten niin millään.
Näinpä olen jälleen ajatuksiani purkittanut, tekstinä pyöritellyt. Mökömajan asukkaat kömpivät aamupalalle, teltassa jatkuu yhä unet. Tästä se tämäkin arkinen viikko käynnistynee. Arjessa on paljon hyvääkin, mahdollisuuksiakin. Nämäkö aina muistaisi arjen pyörityksessä. Hyvää, aurinkoista ja leppoisaa arkea kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti