KESKEN

On lauantai, kello lähenee aamukuutta. Olen tässä keskeneräisen yön jäljiltä toista tuntia jo pyörinyt. Jotenkin vaativaa saada itsensä jälleen ajan tasalle. Missä mennään, kuka olen, mitä tehdä ja mitäkö kuuluu? Muutama muukin kysymys viheltelee pienessä mielessä.
   Eilen tuntui haikealta, keskeneräiseltä ja pelottavaltakin, kun perheleiri loppui. Se oli niin omanlaisensa rankka, joskin turvallinenkin kupla. Oli hämmentävä tajuta, kuinka arkiasiat ja muu elämä alkoivat pikkuhiljaa kuplahdella tajuntaan. Ruohonleikkaus, ruokalista, eläimet, tehtävät kortit, tulevat juhlat, arki, hoidettavat lappusulkeiset, anomukset, raportit, muu elämä... Tuntui, että moni hyvä luento jäi kesken. Moni hyvä keskustelu jäi kesken. Moni tärkeä oivallus jäi kesken. Moni ihana kokemus jäi kesken. Tytöistäkin tuntui, että leiri loppui kesken. Toisaalta tarkoitushan oli avata uusia ajatusmalleja, keskustella, oivaltaa, voimaantua ja jakaa. Saada arkeemme voimanappuloita, uusia tärkeitä rakennusaineita. Meidän syöpäläisten keskeneräiseen elämään. Kesken hoitojen, kesken toipumisen, kesken odottamisen. Sitä kyllä saimme, ihanan katkeaman arkeemme. Toisaalta myös se, että parasta lopettaa kaikki kiva silloin kun se on kivimmillaan, niin jää paras jälkimaku. Näinhän yritän lapsillekin opettaa.

   Jäimme leikkimään turistia, herkuttelemaan ja hiplaamaan krääsää tyttöjen kanssa leirin jälkeen. Kotiuduimme eilen vasta illansuussa. Kotimatka meni yllättävänkin leppoisasti, kuvittelin pahempia yhteenottoja. Liekö auttanut se, että tuplat ottivat tirsat. Reetta tosin kesken tirsojen otti hiukan painetta, mutta me muut kestimme sen parhaamme mukaan. Ymmärsimme, kuinka uuvuttava, rankka ja ihanakin viikko Reetalla oli takana. Niinkuin meillä kaikilla, mutta kaikki tämähän oli Reetasta johtuvaa, Reetan vuoksi ja toisaalta Reetan ansiota. Ja kuitenkin tämä lapsemme on vielä keskeneräinen toipilas. Kyllä saa hattua nostaa jaksamiselle, hyvin pimu veti. Nyt pitää muistaa ottaa tasaisemmin, pienemmällä sykkeellä, leppoistamalla.
   Teimme reissumuisto-ostoksia. Jokaiselle tytölle vitskalla jotain. Reetta osti pitkät helmet kaulaan. Ihanat, mutta nukkuessa ne napsahtivat poikki. Siitäkös pultti leimahti. Onneksi ne pystyi korjaamaan. Tessa ja Fanny ostivat kauniit sinisilmäiset sormukset. Verna tahtoi ikioman pussillisen kirsikoita. Pieni nukkui autossa kirsikkapussi kädessä. Meillä oli myös täti pari tuntia mukana kaupungilla. Hän osti tytöille myös muistot. Reetta sai kauniin satiinisen hiuspannan, jossa on iso rusetti. Fanny tahtoi herkän turkoosin kaulakorun. Tessa tahtoi korvakorut, joissa oli värikkäitä sulkia. Eniten ihmetytti Vernan päättäväisyys. Neiti on jo pitkään ihastellut sulkakorviksia. Nyt hän sai sellaisen joka pistetään korviksenreikään ja siitä roikkuu ketjua ja sulkia. Toinen osa kiinnitetään sitten korvalehteen. Se oli pitkäaikainen haave, joten täti osti juuri sen ihanimman violetin härpäkkeen. Muut tytöt olivat jo Vernasta huolissaan, jos tuollainen tyyli jatkuu, niin hänestä tulee kuulemma lävistelijä... Että sellainen diagnoosi. Tessa heittäytyi nyt kesähipiksi, Fanny on sensuellin aistikas, Reetta klassikko ja Verna olkihattunsa ja korviksensa kanssa täysin oma itsensä. Oman tiensä vahva kulkija.

   Täytimme ryhmissä hyvinvoinnin ja jaksamisen ostoskoria. Mitkä ovat niitä voimavaroja arjessamme. Teimme jaon äiteihin ja isiin. Paljon nousi samoja asioita esiin, isiltä todella hyviä ja syviä, jopa yllättävän syvällisiä vetoja. Eniten mieleeni jäivät kokonaisuudesta nämä: vertaistuki, yhteinen aika ja positiiviset pienet arjen asiat. Normaalista arjesta nauttiminen, sillä moni seikka voisi olla paljon huonomminkin. Suunnitelmat ja usko huomiseen, elämä nyt eikä sitten joskus. Puolison tärkeys, keskustelut, yhteinen aika ja kehuminen. Harrastukset, ystävät ja oma aika latautumiseen. Itselleni ehkä päällimmäisenä jälleen korostui, että voisin ottaa leppoisammin, vähän noita pelko- huolikramppejani löysäillen. Opettelisin elämään hidastetummin, enkä aina joka mutkassa sata lasissa. Onko kyseessä sitten siivous, paniikki, riehuminen, taiteilu, tappelu tai harrastaminen, niin meikä tahtoo vetää aina täysillä. Voisin alkaa opettelemaan arjessa hidastamista, sillä kiihkoiluni varmasti kuormittaa muitakin kuin minua. Saisin ihan samat asiat tehtyä, mutta eihän kaikessa tarvitsisi olla tehokas ja laskea tehokkuuslukuja. Tämä on se yrittäjyyden aikana huippuunsa vedetty piirre, jota sovellan kaikkeen tekemiseeni. Se on juurtunut liika syvälle, eikä välttämättä aina arjessa ole hyvä piirre. Kaiken pitäisi tapahtua heti, just ja nyt kun sen tajuan, käsken tai oivallan. Olen siis melkoinen Ferrari tuossa asiassa, siis kiihtyvyydeltäni, en suinkaan olemukseltani. Olisi kiva olla välillä vanha hehkuteltava Mersunreuhka, dieseli, joka starttaa hitaudella ja varmuudella. Ei kuovi lähtökuopissa, ei liikennevaloissa. Ottaa silleen hidastetusti, kun tuo kiihkeä kone on jo seuraavissa valoissa kärsimättömänä. Loppupeleissä molemmat ovat samaan aikaan perillä. Toinen leppoisasti, toinen aggressiivisesti kaahaten.
   Toinen tärkeä oivallus on arkinen kysymys, "Miksi?" Kuinka usein haastamme kumppanimme kysymällä miksi, vaikka olisi muitakin kysymyssanoja olemassa. Mikä, mitä, miten...? Sanalla on taipumus päätyä siksittelyyn vastauksessa. Miksi, no siksi. Puolustelua ja provosointia puolin ja toisin. Saman asian voi kääntää myös toiveeksi, miksi kysyä kun voi toivoa. Niinpä. "Miksi et ole vienyt roskia?" Kun saman voi esittää toiveena: "Toivon, että viet roskat."
   Oli hyvä huomata jälleen, että kyllä meillä vanhemmilla on sukupuolien määrittelemät aivot. Kukkakaali ja putki. Äitien on niin helppo pyöritellä, venkoilla ja käännellä asiat sadalta kantilta. Kun taas isillä se on selkeämpi, yksioikoisempi ajatuskuvio. Mutta se, että muistaisimme nämä omat ajatuksemme jakaa ja purkaa, onkin arjessa haastavaa. Sillä liian paljon omia ajatuksia, johtopäätöksia ja suunnitelmia puhumatta, niin loppupeleissä ajatukset ovat aika kaukana toisistaan, ellei niitä välillä jäsennellä. Uskon, että monissa parisuhteissa se on näin, mutta syöpälasten tai muiden vakavasti sairaiden lasten vanhempina tämä unohtuu todella helposti. Sillä voimavarat keskittyy niin lapsen sairauteen, taisteluun ja muun perheen hyvinvointiin, arjen pyöritykseen ja kaikkiin niihin lukuisiin lieveilmiöihin, ettei aina vanhempana tule ajatuksia jaettua. Toki välillä pitää muistaa lopettaa myös se ajattelu, silleen ottaa rennommin ja tässä hetkessä eläen muutakin elämää kuin sairautta. Niinpä, onhan tuo Ukkokulta minulle muutaman kerran sanonut, että ajattelen liikaa... Nytpä yritän opetella olemaan ajattelematta liikaa omassa nupissani, vaan yritän ne jäsennellä jopa keskuteluksi. Kuinka saada umpio keskustelemaan ja meikäläinen rakentavasti jäsentelemään. Saattaa olla haastavaa jatkossakin. Olemme kuitenkin jo matkalla... Oivaltaen ja leppoisasti. Mutta tämäkin prosessi on vielä hiukan kesken.
   Yksi hyvä ehdotus tuli minulaiselleni huolehtijalle ja paniikkipelkurille. Laittaa huoli tai paniikki kerrallaan lappuna vaikkapa kahvipurkkiin odottamaan. Varata kalenterista murehtimis- tai märehtimispäivä. Tietty kellonaika ja tilaisuus, vaikkapa: "Tiistaina kello 18-20.15, märehtimisaika.". Avata sitten se purkki, ottaa lappu kerrallaan ja ryvettyä tosissaan. Märehtiä kunnolla ja pohjamutia myöten. Sitten purkki onkin tyhjä ja voi jäädä odottamaan seuraavan viikon sovittua tapaamista. Voisin vaikka kokeilla, jotta en joka päivä märehtisi, vaan voisin sitäkin nupin taakaa vähentää.
    Käytännössähän tämä taas menee niin, että kun minä leppoisasti klassisen musiikin soidessa imuroin ja mieleeni pulpahtaa huoli. Kävelen rauhallisesti kesken imuroinnin muistivihkoni luokse. Kirjoitan huoleni selkeästi paperille. Otan märehtimispurkin, tipautan lapun sinne. Suljen kannen ja jatkan kesken jäänyttä imurointiani. Ajattelen, että nyt se huoli on siellä purkissa odottamassa, etten vain unohtaisi, että minulla oli huoli. Mutta minun ei tarvitse nyt huolehtia ja märehtiä sitä, koska sen aika on vasta tiistaina. Näinpä jatkan leppoisana imurointia, liidellen ja hitailla pitkillä kaarilla. Samalla nautin lasten äänistä, luonnon kauneudesta, ajattelen Ukkokultaa lämmöllä, itseäni lempeydellä. Leijun tässä hetkessä, kiitollisena ja arjesta nauttien. Sillä minulla on elämä kesken, meillä on arjen askareet kesken.

   Meillä on juuri tämä ainutlaatuinen hetki kesken...