Olen jälleen kevytkenkäinen, suhteellisen tyytyväinen ja seesteinenkin. Olen pyykännyt, pyykit naruille ripustellut. Siinä samalla ihmettelin Vernalle, missäköhän ne minun alkkarini kiertävät. Koskaan ei tahdo löytyä, varsinkaan puhtaita.... Siihen niukkasanainen lapseni tokaisi: "Siitä ainakin on turha meitä syyttää, ne on meille niinkuin löysät!" Napakymppi ja lämmön läikähdys. Ihana vekara! Niinkuin minä nyt niitä mistään syyttelisin, kunhan kyseenalaistan aina välillä... Aamulla pöydältä löytyi neula. Eilen tekivät sellaisia "viidakkopuhelimia", tyhjiä purkkeja ja lankaa. Puhelimia oli useita ja sillä neulalla tehtiin purkkiin reikä. Mutta neula jäi pöydälle. Kukaan ei kyennyt vastaamaan tai muistaman kuka sen viimeisen reijän oli tehnyt. Joten neula sai kuulemma olla pöydällä, kun se ei ollut kenenkään jäljiltä.... Hitsin blondeja!
Äsken hain postin, jälleen läikähti lämmin tunne. Tunnistin ystävämme ja kummin käsialan, aina hän keksii ja jaksaa muistaa. Kiitos, ihana ihminen! Paketissa oli nyssäkkää jokaiselle. Sellainen hullunhauska kortti, jossa joulupukki vetää hirsiä, liekö kesälomalla. Jokaiselle tytölle upeasta koulusuorituksesta nilikkahilikuttimet, eli nilkkakorut. Meille vanhemmille lemmenjuomia... teen ja kahvin muodossa. Koirille, kiitos-palkkioita. Kaikille jotain. Verna hihkui käsialan tunnistaessaan: "Minun kummilta, usko vaikka!" Nyt tuo nilikkahilikutin jo sananakin sai olon niin kepeäksi. Voiko päivä enää mennä pieleen moisen jälkeen, ei mielestäni, sillä positiivisuuden ja ilonpilkkeen siemen on kylvetty ja se iti heti.
Olen pakannut, sillä pian karautan Paltamoon oppimaan uutta. Odotan niin kauhealla innolla, ilman syyllisyyttä, sillä tarvin tämän justiinsa ja nyt! Olen huushollannut kodin siihen pisteeseen, että jälleen pärjätään. Olen suullisesti laumani ohjelmoinut, aikatauluttanut ja kertonut missä kukakin on ja milloin ja kenen kanssa. Olen nämä kertonut lukuisia kertoja viime viikkoina, mutta Ukkokullalle tulikin yllärinä, etten tule yöksi kotiin. Tajusi matkalaukusta! Siinäpä pärjäävät, huh hah hei! Tessa tosin purskahti jo itkuun, kun ei saanut vielä tahtoaan läpi tulevan sunnuntain osalta. Sillä en halua lyödä asioita täysin lukkoon, koska moni asia vielä leijuu ja on täynnä mahdollisuuksia. Joten voihan siitäkin jo varulta tirauttaa, vaikka pohjimmiltaan taitaa olla äiskää ikävä jo valmiiksi.
Kun tulimme kotiin, niin kaapissa oli valmiit ruuat syömättä, vaikka nimenomaan piti tehdä monta asiaa valmiiksi. Kun kukaan ei tajunnut tai sitten muistanut. Nyt ajattelin tekaista kinkkukastikkeen pastalle, sellaisen äkkilähtö lounaan, jotta pääsen kohta matkaan. No otinpa suikalepussin, se olikin korkattu ja kylvin suikaleet ympäri keittiötä. Siinäpä kylvin, nythän on alkukesä, en pultannut yhtään. Onneksemme meillä pyörii noita nelijalkaisia, saivat yllärin. Miettivät varmaan: "Mistähän meitä nyt näin maukkaasti kiitetään?" Mutta nyt, jos minulla olisi sellainen nilikkahilikutin, niin se kilisisi, kalisisi ja värisisi. Pitäiskö laittaa sellainen lehmänkello nilikkaan, jotta kaikki varmasti kuulisivat kuinka kevyt askeleeni on! Menen....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti