Kohiseva koski, humiseva harju, tyhjä rumpu, aukea aava. Millekkä alakas? Olemme siis takaisin kotona ja tuntuu uupuneelta. Olen fyysisesti poikki ja henkinen laita on varmaan ihan irti poikki. Ei sen puoleen, on tuplatkin olleet poikki ja uupuneita. Kauhea tempo ollut päällä koko viikonlopun, siihen jatkoksi Oulun reissu. Kyllä on jälleen välihuokauksen ja ajatusten jäsentelyn paikka.
Menimme osastolle eilen, hiukan niinkuin meinasi ahdistaa. Loka-marraskuussa olemme viimeksi olleet osaston kirjoissa ja kansissa. Se paikka, tulvahtavat muistot, tutut kasvot, poistuneet kasvot ja kaikki siltä väliltä. Toki kivakin on morjestella ja nähdä nokatusten. Kuulla hyviäkin uutisia, mutta ne muistot eivät jätä rauhaan. Onhan se hoitojenkin aikana ollut aina rankkaa paluu osastolle, mutta tämä keikka ei vain ollut lokeroitu minun pieniin aivoihini. Mutta selvisimmepäs, ähäkutti.
Yö meni harakoille. Reetta ei saanut unta, itkeskeli, raivosi ja karjuskeli. Kohteli Vernaa tylysti ja itketti sitäkin. Huusi, potki, vapisi, meni lattialle, aikoi karata, ei saanut halata, ei koskea... Nukkui hillitysti kolmisen tuntia. Minä siitä ehkä osasen. Selvästi lastakin ahdisti ja puristi, vaikkei tarvinnut osastollakaan yöpyä. Mietin tietty, tarttuuko moinen olotila minusta, vai onko se ihan oikeasti lapsellakin sisäsyntyistä. Kyllä ne ovat vain asiat, jotka lastakin pyörittävät, eivätkä jätä rauhaan. Aamulla sitten todella pirteänä osastolle raahauduimme. Reetan herttaisuuden kruunaa nukutuspäivinä myös huutava nälkä. Välillä mietin, millekkä alakas. Oli täysi työ pitää itsensä nohevana ja hereillään unettoman yön jälkeen. Mutta siinä se päivä lutviutui kuitenkin pikkuhiljaa.
Pistänpä samalla noita päivän veriarvoja, ihan ajattelin muistinvaraisesti naputella. Hb 134, trom 249, leukk 4.4, neut 1.2. Sovitaan, että ne olivat noin ja ollaan tyytyväisä. Maksat, munuaiset ja sen sellaiset kohdallaan. Arvojen osalta homma hallinnassa, samoin olotila ja yleinen vireystila jaksamisineen. Soittoaikoja lypin tuloksille onkin sitten seuraaville kolmelle viikolle. Mietin sitäkin, millekköhän taas alakasin. Laitoin soittopäivät kalenteriin ja ajattelin odotella niitä soittoja silloin, koska ilmeisesti Oulu on kommentoiva sairaala. Eli millekkä alakas, pakko elää ihan normaalia arkea ja niitä puheluita tipahtelee sitten pikkuhiljaa ja viiveellä. Selkeä ja järkevä visio, tässähän ehtii alakaa vaikka ja mille niitä odotellessa.
Samalla reissulla hoidimme myös kaason hommia ja söimme hyvin. Paluumatkalla tuplat nukkuivat suloisina kaulakkain. Vettä tuli välillä kaatamalla ja liikennettä oli kiitettävästi. Kun pääsin kotiin, täällä odotti siivottu huusholli. Isot tytöt olivat puunanneet ja laittaneet paikat kuntoon. Tessa teki iskän kanssa myös ruuan. Meikä raahautui suoraan sohvalle ja nukahti. Tunnin tirsat tekivät todella hyvää ja tuntuu, että kohta taas kulkee.
Olen saunonut hitaasti ja hartaasti. Kulkenut pihalla haistellen, silmäillen, oivaltaen ja fiilistellen. Eniten ihmetytti rehevä pinkki köynnösruusu, kuinka onkin kaunis. Niin ja sitten ihmetytti vielä sekin, että ihastelin sitä, vaikka se on pinkki ja ruusu. Millekkä alakas, kun tuo keski-ikäkin kohisten tulee ja pinkit ruusut huokailututtaa. Kuinka kauniita ovat kastehelmet lehdillä, ruusukkeissa ja oksilla. Mitä sävyjä vihreälläkin on tarjota. Kasvien ilmeet, elekieli, tunnelmat. Jokaisella on oma tarinansa ja tapansa. Puhun nyt siis kasveista ihan oikeasti ja niille ominaisista luonteenpiirteistä. Osa viihtyy tiukassa ryhmässä, osa yksin. Osa käpertyy hillittynä, toinen taas kurottaa taivasta kohti. Toinen on hiljaa, toinen havisee ja kahisee. Yksi puhuttelee ilmeettömyydellään, vaatimattomuudellaan, vieressä oleva puolestaan tykittää kaikilla avuilla. Väreillä, muodoilla, tuoksulla, ilmeillä ja olemuksella. Toinen valtaa, toinen perääntyy. Yksi katoaa kahdeksi vuodeksi, pulpahtaen sitten odottamatta takaisin. Osaa pitää hallita ja kasvattaa, rajata rajummin. Toinen taas on itsensä kanssa hallinnassa ilman ulkopuolisia avustajia tai rajoittajia. Ne ovat penkeissäänkin itsenäisiä, välillä turhankin rohkeita ja kovapäisiä. Meillä on piha pullistellut kasveja aina, vaikka lapsetkin ovat olleet pieniä. Penkit on yhdessä kaivettu, suunniteltu ja istutettu Tällöin lapsillekin on itsestään selvää että niitä kunnioitetaan. Kaino tahtoo unohtaa kunnioituksen ja oikoo välillä perennat kohisten, vaikka kuinka kieltää. Mutta se onkin meidän itsepäinen koiramme. Usein muksut tulevat innoissaan sisälle kertomaan jonkin kukannupun puhkeamisesta, ihanasta tuoksusta, kauniista lehdestä. Tämä on sitä luonnon kunnioittamista ja aistimista parhaimmillaan. On kiva seurata kuinka tytöt tekevät samanlaisia kierroksia ja havaintoja pihassa kuin me aikuisetkin. Vaikka muuten ollaan kuinka kapinallisia ja kovapäisiä, niin aistit aukeavat uusille asioille luonnossa. Penkit ja kasvit niissä ovat kuin ihmiset, kovin erilaisia. Mutta kokonaisuus ei olisi niin mielenkiintoinen, ellei erilaisuutta olisi. Kasvit täydentävät toinen toisiaan, pelaten yhteen ja muodostaen kokonaisuuden.
Minusta alkaa tuntua, etten tänään ala enää millekkään. Lapset ovat sopuisia, vatsat täynnä ja koirat pääsevät lenkille. Ulkona tuoksuu ihanalle, on jopa lämmintä. Kierrän yöpaidassani vielä muutaman penkin. Nollaan päivien tapahtumat. Hengittelen syvään. Otan kirjan, kömmin sänkyyn ja katson mitä huomisella on tarjottavana. Millekkä sitä aamulla alakas?
P.S. Illalla Reetta halusi kainalooni, kömpi sinne tiukasti. Reetalla oli kuulemma kova ikävä minua ja turvattomuuden tunne. Se oli vallannut jo edellisenä iltana Oulussa, mutta silloin Reetta ei osannut sitä sanoiksi muuttaa, vaan se puski hysteriana ja raivona ulos. Reetan mieleen oli kuulemma tullut vuoden takainen teho-osastolla vietetty yö, kuinka siellä oli ollut turvatonta. Ja kauhea ikävä. Ja me kun luulimme, ettei lapsi kovista mömmöistä johtuen muista keikasta juuri mitään. Ja me kun luulimme, että koko ajan vierellä oleva hoitaja luo turvallisuutta. Niinhän me luulimme, mutta Reetta sanoi eilen, ettei hän tuntenut sitä ihmistä. Kuuli kyllä kaiken ja oli yölläkin hereillään, vaikka toiset luulivat hänen nukkuvan.
Loistavasti jäsennelty asia ja jälleen hyvin sanoiksi puettu. Mitä me jälleen tästä opimme. Jälleen aukesi itselle uusia ajatuksia, lapseni loistavia oivalluksia. Kuinka paljon voin olla lapselleni läsnä, jos minua ikävöidään vieressäkin. Onko se ikävä sitten sitä juttuseuraa, kainaloa, kuulemista ja olemista. Mitä ilmeisemmin on. Sen ei tarvitse olla isoa ja kuuluvaa, ei sirkushuveja. Läsnäolo ja kuunteleminen ovat parasta.
Reetalla oli illalla vielä kysymys. Kysyessäänkin hän tiesi, ettei minulla ole siihen suoraa vastausta, mutta halusi jälleen kysyä. Miksi ne syöpäsolut tulivat hänelle, mikä sen aiheutti. Niin, vastaustahan ei ole, mutta jälleen asiaa yhdessä mietimme. Huokasimme helpotuksestakin, kun tuli mietittyä. Tulimme jälleen siihen tulokseen, ettei Reetta tai kukaan meistä ole tehnyt mitään väärää saadakseen syövän. Se ei ole lapsen eikä vanhemman pahuutta, laiminlyöntiä tai aiheuttamaa. Meillä kaikilla on sekä hyviä, että pahoja soluja. Joskus käy niin, että nämä pahat solut ovat voimakkaampia ja nujertavat hyvät alleen. Ihminen, saati sitten lapsi ei voi asiaa ja soluja hallita.
Reetta on yhä todella hyvillään saaamastaan uudesta kantasolusta ja tehdystä siirrosta. Pahat solut saatiin nopeammin pois ja korvattiin uusilla. Voi tuota pientä ihmistä, kuinka vahva ja järkevä hän onkaan.
Nukuimme siis todella pitkän yön saman peiton alla ja kaulakkain. Ja me ihan oikeasti nukuimme, kokonaisen kellonympäryksen. Kyllä luulisi jälleen kulkevan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti