TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

maanantai 25. kesäkuuta 2012

FOBIA

Tulin tankkaamasta autoa. Suihkusta kuului nyyhkytystä, lorinaa ja vikinää. Tessahan siellä vikisi. Sillä aikaa kuulemma valtava, isopyllyinen, maailmankaikkeuden kauhein hämähäkki oli kävellyt Tessan päällä. Paidalla. Siinä oli lennelleet paidat, kaukosäätimet, kirosanat (?), itkut, fobiat ja hysteriat. Se oli meinannut juuri syödä lapsipolon suuhunsa. Vielä pesun jälkeenkin nyyhkytyttää. Vapisututtaa. Samassa se hurja peto käveli jälleen olohuoneessa, nyt lattialla. Tessa sai kauheat fobiat ja linnoittautui kamariinsa. Ei enää koskaan tule olohuoneeseen, ei koskaan enää pue sitä paitaa, ei koskaan enää nuku teltassa tai Mökömajassa. Neiti pelkäsi, että se roikkui hiuksissa suihkusta ja pesusta huolimatta, mutta ei roikkunut. Nyt se piiloutui sohvan alle, siis se hämppis. Verna käkättää ja antaa saalistukseen teknisiä ohjeita. Fanny imuroi vapisten petoa ja Reetta napostelee aamupalaa sohvalla kaikessa rauhassa.
   Nyt kuulemma vien lapseni, siis kaksi kotiin jäävää ja koirat mummulaan turvaan siksi aikaa kun iskä on töissä ja me muut reissussa. Siis ettei se hyökkää uudelleen kimppuun, siis se hämähäkki. Tämä onkin jännä juttu. Ulkona öttiäisä otetaan kiinni, niitä on joka puolella, lemmikkeinäkin. Mutta kun samainen olento on sisällä ja paidalla, niin kauhu on kuultavaa. Niin, no onhan se. Kyllähän siinä hämppisfobia itselläkin nousee, kun tuntee niskassa outoa hippaisua, säärellä kutinaa tai nenässä varpaita. Sehän nousee jo pelkästä kuulemisesta, että jollakin on joku täi jossakin. Heti kutittaa.
   Nyt se tuli pois sieltä sohvan alta, siis se hämähäkki. Valtava olikin. Jalat levällään ainakin puolitoista senttiä. Huudosta ja kauhusta päättelin sitä kyllä kahdeksan kertaa suuremmaksi. Nyt se on ulkoistettu huushollistamme. Onneksi lapsilla on näin noheva ja äärimmäisen rohkea äiti. Niin, enkös olekin itseäni joskus leijonaäidiksi kutsunut! Meinas hymyilyttää, mutta ääneen en uskaltanut nauraa. Ilmeet ovat yhä hysteerisen vakavat.
   Mitäkö fobioita minulla? Onhan noita jokunen. Elikot, jotku suurilla mulkosilmillä tai haroittavilla varpailla varustetut, siis kun niihin törmää siellä missä ei luule niihin törmäävänsä. Lapsena muistan Nivalan mummulassa nähneeni ruohoa leikatessa dinosaurusliskon. Muistan vieläkin tarkkaan sen vihreän ruskean suomupeitteen, valtavat harittavat varpaa, mulkosilmät ja piiiitkän hännän. Minulla oli ikää saman verran kuin näillä meidän muksuilla. Muistan, että vapisin monta tuntia, päivää ja vuotta. Aikuisena olen samaisessa talossa asunutkin kuusi vuotta, mutta aina kesäisin saman kivijalan juurella pelkäsin samaan dinosaurusliskoon törmääväni. Onneksi en törmännyt, sillä sehän olisi todennäköisesti kasvanut myös kaksikymmentä vuotta, olisi siis ollut vaaaaaltava. Joessa uidessa kuvittelen kaikkien vesikasvien kietoutuvan ympärilleni ja hukuttavan minut. Iilimatoja, niitäkinhän on joka paikassa ja kaikkialla, tunnen kuinka ne vauhdissa imevät minut kuiviin. Jokien ja järvien liejupohja, siellä on onkaloita jotka vetävät ikuiseen unohdukseen ihmiset. Hissit huimaa, saati sitten läpinäkyvät ja näköalahissit. Kyyti huimaa, ottaa mahasta, sielusta, aivoista ja lamaannuttaa täysin. Siis sellainen muiden antama kyyti, vuoristoradat, kaikki kieputtimet ja vempaimet huvipuitoissa. Ulkona nukkuessa kaikki tyynyllä hiippailevat elikot puistattaa, kuvittelen niiden kaivautuvan nenän kautta aivoihin nakertaen vähäisenkin valon. Syöpä, se onkin näitä elämän uusia rankkoja fobioita, todella raivostuttava, pelottava, sitkeä, kauhea ja lamaannuttava. Se on sellainen petollisen ovela ja kierä, kaikkea muuta kuin luotettava kumppani. Keskustelin ihmisen kanssa, joka oli pelännyt patin olevan syöpää. Kuinka kauheaa oli ollut pelätä, laatia jo testamenttia, inventoida elämänsä, kohdata moinen. Jalostua muka, huomatakseen ettei jalostunutkaan yhtään sen paremmaksi, vaikka kohtasi moisen fobian. Se fobia olikin onneksi viaton, mutta sai aikaan kauheita sielussa ja mielessä. Fobioita, joita ei tiennyt omaavansakaan. Näinpä. Kahdeksankymmentä luvulla minulla oli katkarapufobia. Tunsin jokaisen harittavan varpaan, vaikka olin pureskellut paistetun pizzanpalan silpuksi. Ne varpaat vain jumittivat kurkussa, koko matkalla kun laskeutuivat. Enää ei jumita, syön niitä mielelläni. Samoin etanat, kuinka limaisen sitkeitä ne ovat käsissä ja jalan alla. Mutta valkosipulivoilla ja valkoviinillä nautittuna herkullisen sitkeitä hampaiden välissä. Ja limaisuudestaan johtuen todella helppoja niellä. Meillä oli useita vuosia akvaario. Siellä kasvien seassa pohjassa viihtyi valtavan iso monni, sellainen liki parikymmentä senttinen. Aina, joka ainoa kerta akvaariota puhdistaessa pahiten vapisin monnin kohtaamisesta. Sehän on kuin tappajahai olohuoneessa, saattaa syödä käden ja sen jatkeena olevan reiden kerta haukkaisulla. Siis kyllä puistatti, joka kerta sitä kuitenkin hipaisin ja sitten kasvit pölähti, mamma hyppi ja väristykset menivät päästä varpaisiin.
   Nyt alkoi hämppisfobia unohtumaan, tytöt tappelevat jo ihan muista asioista. Kynsilakoista ja pianonsoitosta. Arki rullaa. Minä pakkaan, nostan kytkintä tuplien kanssa Oulun kesäiseen sykeeseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti