SUODATIN

Aaaagh! Minulla on kireä aamu, maanantai aamu. Jälleen niin monta asiaa hoidettavana, muistettavana ja lukuisia lappuja täytettävänä. Takana levottomanlainen yö, sillä suodattelen yhä koettuja asioita. Illalla suodatin myös Reetan itkuja, väsyä, pelkoja. Se on rankkaa, mutta onneksi lapsemme puhuu ja itkee. Siitä olen todella hyvilläni.

   Suodatinpussit olivat kaikki, onneksi muistin niitä ostaa, jotta kykenen suodattamaan aamukahvit. Pesuhuoneen lattiakaivossa on sellainen ritilä, liekö suodatin sekin. Otin sen irti, pesin, desinfioin, hankasin ja hinkkasin. Taas kulkee ja suodattaa, sillä hiustukot eivät ole tukkona. Liesituulettimessa on suodatin, joka suodattelee käryjä. Ukkokulta hoitaa yleensä kaikki sellaiset ilmanvaihtoon ja tekniseen elämään liittyvät suodattimet. Meillä on myös sellainen imuri, jossa on tamppari ja muita hienouksia. Se suodattaa poistoilman, eli puhaltelee puhtaana. Samalla se suodattelee ja siivilöi huushollistamme valtaisia määriä koirankarvoja. Suodattaa patjat pölypunkeista ja tamppaa suodattamalla sohvat ja muut tekstiilit. Monitoimi-ihmelaite. Suodattimia löytyy myös katosta, röppänöistä, suihkulähteestä. Hirveän monia niitä onkin. Samoin autossa, öljynsuodattimet ja sen sellaiset. Lapset keittelevät usein pastaa, makaroonia ja niitähän suodatellaan ja siivilöidään keitinvedet. Siivilä, lävikkö, suodatin. Onpas siinäkin monta samaa tarkoittavaa sanaa. Toisaalta voinko sanoa, että läviköin aamukahvit. Tai siivilöin aamukahvit. Ei, kyllä se on suodatusta. Vanhemmilla on myös kyky suodattaa asioita, siivilöidä kuulemaansa.

   Pidin palopuheen leppoistamisen puolesta, kuinka osaisin sen itse tuoda käytäntöön. Eilisaamu oli taas täysi formulalähtö, sataviisikymmentä lasissa heti kun silmät räpsähti auki. Kummityttöni pääsi ripille, ihana saavutus, pieni alkaa olla aikuisuuden kynnyksellä. Olin lasten kanssa miettinyt vaatteet, kengät ja kampaukset valmiiksi. Onneksi. Olin kuvitellut letkeän hidastetun aamun, saunaa, kampauksia, koruja, fiilistelyä ja asennoitumista luterilaiseen koreografiaan. Aamu ja valo siivilöityi tajuntaani kello 09.15, siitä se sitten starttasi. Täydellä teholla suihkuun, lapset hereilleen sängyistä ja Mökömajasta, mistä nyt kukakin löytyikään. Onneksi oli ne vaatteet valmiiksi mietittynä ja lapset osaavat itse harjata hiuksensa. Ei ollut kampauksia ei, hädintuskin ehdin omat hiukseni kuivata. Mutta kirkossa olimme kuitenkin jo 09.57, eli täysin ajallaan. Kyllä me siihen hartauteenkin pääsimme, jahka syke tasoittui. Kaunista, liikuttavaa, ihanaa, herttaista, jännittävää, ylpeää... Mitä kaikkea se onkaan, kun lapset aikuistuvat ja saavuttavat tiettyjä tavoitteita. Aikuisuuden askeleita. Meidän tytöt alkoivat jo kuumeisesti suunnittelemaan ja odottamaan omia rippijuhliaan. Tästä se meidän sisaruskatraan lasten rippivyöry sitten polkaistiin käyntiin. Niitähän riittää, yleensä lähes kaikkina vuosina kaksi lasta per vuosi. On siinä suvulla juhlaa tiedossa. Tosin eihän sekään ole itsestään selvää, että kaikki sen käyvät. Uskon, että tästäkin katraasta siivilöityy muutama anarkisti, nuori kapinallinen. Uskon, että meidänkin huushollissa saataa asua sellainen... Itse en vielä tuossa iässä uskaltanut kapinoida, enkä olisi rippiasiassa kapinoinutkaan, mutta uskon nykylapsilla olevan enemmän paukkuja tuohonkin muotista siivilöitymiseen. Hienoa, sikäli, että ajattelevat ja kyseenalaistavat ja tekevät itsenäisiä päätöksiä. Siivilöikööt rauhassa, miettiköön omassa päässään, minusta se on hienoa. Enkä nyt tarkoita yksistään tätä rippiasiaa, vaan elämää yleensä ja jokaisen omia polkuja.

   Reettakin pääsi juhliin, sillä kesäaikaan voi olla paljon ulkosalla. Kirkkoon Reetta ei lähtenyt, mutta veti täysillä muuten. Olinkin lasten kanssa pitkän kaavan mukaan, annoin nauttia, sillä siinä laumassa kaikki pelittävät hyvin yhteen. Toki heistäkin siivilöityy samanlaiset ja yhteneväiset luonteenpiirteet, kuka pelittää kenenkin kanssa. Verna ei ole mikään bilehile, kyllästyy helposti kaikkiin juhliin. Nytkin halusi kotiin iskän kanssa paljon ennen muita. Illalla kyselinkin neidiltä, onko syytä olla huolissaan. Ei kuulemma ole, ei vain jaksa pingottaa satiinikoltussa ja ihmislaumassa. Haluaa olla omissa oloissaan ja oma ihtensä, tukka sekaisen ja eripari sukissa. Silleen letkeän rennosti. Oli kuulemma tullut väsykin, kun se aamu oli niin kauhean kiireinen ja piti lähteä kirkkoon kesken unien. Hyvin osasi lapsi vastauksensa siivilöidä, ajatuksensa eritellä, sitä kunnioitettakoon.

   Lauantaina askartelin kortteja, iloihin ja suruihin. Jälleen oli aika tehdä kortteja lapsensa menettäneille perheille. Oli todella rankkaa, mutta halusin sen tehdä. Siivilöin ajatuksissani perheiden surua, myötäelin heidän tuskaansa. Onko näin pakko tehdä, vai voisinko jättää siivilöimättä heidän kokemuksensa ja ohittaa ne. En voi, mutta aina siivilään jää surunhippuja. Mutta tässä todellisuudessa näin vain käy, ei näitä asioita voi ohittaa. Tämä on se vertaistuen varjopuoli, sitä elää niin toistenkin tarinoissa mukana.

   Illalla Reetta itki tottakai väsyään, mutta myös omaa suruaan, pelkojaan ja ajatuksiaan. Hän osasi jälleen jäsennellä loistavasti asioita mitä ajattelee, siivilöidä ne sanoiksi. Että jaksan aina ihmetellä yhdeksänvuotiaan kykyä ajatella. Pukea sanoiksi, olen siitä niin huojentunut. Onhan se rankkaa kun siivilöin lapseni ajatuksia, itken lapseni itkuja, mutta se on äidin tehtävä. Onneksi kykenen olemaan läsnä ja itkemään mukana, kun lapsi sitä tarvitsee. Reetalla on sellainen pahvinen leivosrasia, jonka hän on värittänyt turkoosiksi ja tuunannut kristalleilla. Rasiassa on paljon tarinaa. Sisällä on valtavasti tarroja, itse sairaalassa ansaittuja. Serkkujen lähettämiä ja muuten tärkeitä. Sitten on kaikkien tyttöjen yksityiskuvia, yhteiskuvia ja kavereiden kuvia. Samaan pakettiin kuuluu myös peili, sekin itse koristeltu. Reetta katsoo kuviaan, elää tarinaansa ja yrittää löytää itsensä peilikuvan kautta. Hakea tuttuutta, siivilöidä tunnusmerkkejä. Löytää itsensä elettyjen kokemuksien takaa. Reetta ei osaa vieläkään nähdä itseään kiharaisena ja tummana. Ja niin moni on jälleen uutta olemusta ihastellut, hiplannut ja kehunut. Ymmärrän lastani, hän haluaa siivilöidä ihailunsakin minimiin. Mutta niin moni ihailee tietämättä tarinaa taustalta. Kuntoutuksessakin tuntemattomat kehuivat neidin olemusta, onneksi siis tuntemattomatkin. Neitihän on suloisuuden perikuva pitkine ripsineen, kiharoineen ja iloisine hymyineen. Mutta mitä kaikkea sen taakse kätkeytyy, sitä on vaikea tietää. Äitinäkään ymmärtää. Meillä on jälleen väsy reissaamisesta, matkalaukkuelämästä. Tämän viikkoinen lyppi ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, tuli siis yllättäin. Sekin rassaa, niin minuakin. Jälleen Ouluun, sairaalaan, lyppiin, nukutukseen, jännittämiseen, saunomattomuuteen pistosreijistä johtuen, matkustamiseen jne... Mitta on niin täysi, emmekä ole ehtineen kotiutua ja asettua pariin viikkoon. Mutta se on nyt vain tehtävä, täytyy löytää siitäkin reissusta leppoisuuden elementit. Reetta ymmärtää myös uudelleen sairastuneita, tietää monia tarinoita sitäkin kautta. Milloin voi hengähtää ja uskoa, että kaikki on taakse jäänyttä. Voiko sitä uskoa koskaan. Reetta tuntee tarinansa niin uskomattoman tarkasti, muistaa monia syöpähoitoihin liittyviä yksityiskohtia. Olen sanonut, että syöpä jäi Helsinkiin. Reetta sanoo, että se viimeinen jäännöstaudin hippu saatiin pois jo Oulun hoidoilla. Uskon siinäkin lastani.

   Yleensä Reetta kaivaa nämä aarteensa esiin, silloin kun on paha mieli ja itkettää. Ehdotinkin, että samasta peilistä voisi katsella omaa olemustaan myös silloin kun on hyvä mieli. Nähdä pilkeen silmissä, ihanat ripset, löytää sama hymy kuin yksityiskuvissa. Nähdä veikeät ainutlaatuiset kiharat, kauniit hiuspannat hiuksissa. Laittaa vaikka huulikiillettä saman peilin avulla, sillä tuskin huulikiillettä laittaa silloin kun on paha mieli. Samasta peilistä voisi myös peilata raivon ulos. Ärjyä kuvalleen, nähdä kuinka leimahtelee ja lopulta nauraa kun tajuaa ilmeidensä hauskuuden. Siivilöidä raivostakin hauskuus ja huumori esiin. Itsekin menen välillä omassa surkeudessani hytkymään peilin ääreen. Heilun ja vääntelen itseäni ja naamaani. Kunnes tajuan näyttäväni itsesäälin huipentumalta ja löydän asian koomisuuden. Suodatan oman hauskuuteni käymällä ensin peilikuvani kanssa pohjalla.

   Possunlihasuikalekastike ja lohkoperunoita, siinä tupliemme aamupala. Ei kuulemma jogurtilla käynnisty, uskon siinäkin lapsiamme. Isommat nukkuvat vielä sikeästi. Kello on yhdeksän aamulla. Pasi lähti töihin. Minä olen käynyt kuntosalilla puoli seitsemästä lähtien, järjestänyt ja organisoinut päivääni. Kahdeksan huitteilla meinasi olla sitä kireyttä nuppissa ja olemuksessa. Sain ne kirjoittamalla jälleen siivilöityä eli jäsenneltyä. Nyt on selkeä suunnitelma ja olen huomattavasti leppoisampi. Pidettäköön se, siivilöin negatiiviset ajatukset huitsin kuikkaan. Annan auringonvalon siivilöityä ja suodattua sisimpääni.