SSZZHIISSIIII....SIHINÄÄ!!!

Kuvittelen tai ainakin yritän kuvitella miltä kuulostaa oikein äkäisen käärmeen sihinä. Sssssellainen Ssssuunnaton Sssihinä, Ssssszzzhiii! Sellainen joka karkoittaa kaikki läheltä, kun tajuaa, että tuo käärme on joko helevetin peloissaan, saakelin raivoissaan tai perhanan vihainen. Siihen voisi vielä heilauttaa käärmeenhäntää ja kalisutella, onko se sitten kalkkaro. Tällä hetkellä tunnen itseni moiseksi olennoksi, eli käärmeeksi. Ensinnäkin matelen, varmaankin uupumuksesta johtuen. Sihisen, koska en halua kuulla ajatuksiani ja olen raivoissani. Sihisen, koska olen jälleen todellisuudesta peloissani. Kiipeäisin seinille, mutta kun en tiedä voiko käärmeenä kiivetä, vai pitääkö tyytyä siihen mateluun. Sihisen nyt kuitenkin.... sssssssssss.

Hei vain kaikille, kotona ollaan. No mitäpä meille, eipä tässä kummempaa. Kävimme kuulemma rentoutumassa jälleen pääkaupungin sykkeessä. Mikäs se on kun saa jatkuvasti lennellä, arkea pakoon. Niin mikäpäs se on, ei mikään, arjen pakoiluahan tämä ja sitä rentoutta. Viisaana ihmisenä sulkisin nyt suuni ja lopettaisin kirjoittamisen, sillä olen huonolla tuulella. Herää kysymys, hämmästys, voinko olla huonolla tuulella? Siis onko aihetta, saako minut huonolle tuulelle? Jotenkin jälleen todellisuus ja vastuu on pläjähtänyt päin näköä. Vaikka kuinka olen kyylä ja kyttä, niin pääse floppeja sattumaan. Raivostuttaa, kuinka kauheaksi kyyläksi sitä pitää ihmisen ruveta, jottei satu niitä floppeja. Missä on vanhemman vastuu ja luottamus koko systeemiin. SSSSSSSS, sihinää.

Palvelu on pelannut loistavasti, aikataulut pitäneet, olemme turvallisesti kotona ja laatoitus on valmis. Saimme eilen asunnolle avaimet. Rapisuttelimme, kolluutimme, työnsimme, väänsimme ja änkäsimme sitä avinta, mutta ei sopinut. Jollain ihmeen loogisuudella kokeilin avainta yhteen perheasuntoon, ovi aukesi. Kämppä oli tyhjä, siivoamaton ja lehtiä hujan hajan. Näytti siis asumattomalta, joten asutimme sen. Meille annettiin siis väärät avaimet ja väärään kämppään. Mutta se riitti meille, ei nimittäin huvittanut lähteä taas takaisin. Kävimme Reetan ja yhden ystävän kanssa taidenäyttelyssä. Päädyimme design-myymälään, leikkimään turistia (rikoimme kyllä eristystä, mutta kuitenkin). Yllättävän paljon minulle näkötuttuja tavaroita, sillä joutilaana ihmisenä olen paljon lukenut humpuukiakin. Vähäkö riemastutti, sillä yksi juuri lomilta tullut työntekijä naurahti minun tietävän enemmän joistakin tuotteista kun hän, siis myyjä. Sulkahan siitä napsahti itsetunnon hattuun, keikuttelin sitä ainakin puoli tuntia. Samaisessa liikkeessä söimme taivaallisia leivoksia ja kahvittelimme pitkän design-kaavan mukaan. Reettakin viihtyi todella hyvin. Sitten Reetta syömään kunnon ruokaa ja nukkumaan. Yö meni niinkuin tapana moisilla reissuilla, nukuskelin muutaman tunnin. Aamulla hyvissä ajoin polille, jotta ehdimme koneeseen, sillä halusimme pois.

Saimme kuulla hyviä ja ikäviä asioita kahvihuoneissa, käytävillä. Olen törmännyt raskaisiin asiohin lukemalla ja myötäkokemalla. Reetta törmäsi ystäväänsä yllättäin ja saivat pimut halailla ja rätkättää. Itselle nousee aina sellainen pelkokananlihalla olo, kun joutuu palaamaan takaisin. Katsomaan todellisuutta silmiin, kohtaamaan uusia ihmisiä. En totu siihen koskaan, vaikka kuinka yritän teflonina mennä. Aina se satuttaa ja naarmuttaa. Sitten alkoi sihinäni. Sain kuulla, että Reetalla pitäisi olla lyppi, mutta se oli unohdettu tilata... Sihinäääää, pitkään ja terävästi. Lyppiä ehdotettiin huomiselle, mutta emmepä jääneet sattuneista syistä johtuen. Kuka oli unohtanut, milloin ja miksi. Sain kuulla, että allogeenisessa kantasolusiirrossa lyppi pitää tehdä ilman muuta säännöllisesti; kolme, kuusi, yhdeksän ja kaksitoista kuukautta siirrosta. Se on asetettu kirjoihin ja kansiin, siitä ei saa poiketa. Se kuuluu kiinteästi protokollaan, on säädetty laissa! Siis kuka helekutti sen kohdan on oikaissut! Nousin sapetukseen, sehän tehdään, jos se kerran kuuluu tehdä. Mitään asiaa ei saa epähuomiossa jättää huomioimatta. Montako kertaa olemme siellä käyneet? Samoin Oulussa? Montako puhelua, kyselyä on tehty? Montako kertaa asioita on vatvottu? Moniko ihminen niitä on vatvonut? Montako raatia ja tiimiä pähkännyt? Miten moinen asia on päässyt läpi näin monen sormista. Mitä kaikkea on unohdettu, laiminlyöty, oikaistu? Sssssssaaakeli! Saanko sihistä? Olisiko minun äitinä pitänyt muistuttaa, että se on pakko? Siis onko se äidin tehtävä? Sillä meidät on tuuditettu hyvyyteen, loistavuuteen, priimaan ja oikaistu kun kaikki on päällisin puolin niin hiivatin hyvin. Onko järkeä pomppia aina eri lääkärillä, jos kerran moinen asia tipahtaa kaaviosta, seurannasta. Olen asiaa ääneen ihmetellytkin ja sain silloin tyydyttävän vastauksen. Reetan tilanne on niin hyvä, että kuka tahansa lääkäreistä voi ottaa vastaa papereiden perusteella poliklinikalla.... Minusta se kuulosti silloin huojentavan hyvältä, mutta ei enää nyt kuulosta. Kyse on kuitenkin vakavasta ja todella vastuullisesta hoidosta, en halua että mikää asia enää jää huomioimatta. Olen saakelin vihainen! SSSSSHHH! Kysyinkin, etteikö kenellekkään viimeisimmässä tiimikokouksessa, jota minä itse karhusin, juolahtanut moinen asia mieleen? Silloinhan vielä erikseen tätä reissua varmistelin, kyselin ja jahkasin. No, eipä ollut juolahtanut mieleen, kun koko tiimi oli niitä keuhkokuvia kytännyt. Tämähän on tapahtunut kahdesti kevään aikana, siis pitääkö laittaa saatekirje mukaan, että miettikää kokonaisuutta niiden pattien lisäksi! Lapseni on kokonaisuus ja oikea ihminen! Ja niinkuin minä olen tiimityöskentelyn puolesta ollut hyvilläni, moista hehkuttanut! Hitsinpimpula ja taas sihisen. Enkö voikkaan siihen luottaa, lukuisiin palavareihin, tiimeihin ja huippuosaajiin. Mihin ihmis-ja äitipolo sitten avuttomuudessaan ja amatöörimäisyydessään voi luottaa. Kannattaako lopettaa koko luottaminen.

Eli juhannusviikolla käymme lypissä Oulussa, onneksi sain sinne ajan heti kun itse soitin. Epikriisiä jos jäisi odottamaan, niin siinähän menisi muuan viikko.... Se tiedonsiirto, nääs.  Elokuu meneekin sitten aika tiiviisti tutkimuksissa ja kontrolleissa. Onneksi suurin osa tehdään Oulussa ja Ylivieskassakin, mutta lyppi ja kuntotesti tehdään Helsingissä. Sitten mikäli kaikki silloin juhannusviikolla ja elokuussa on ok, voidaan käynnistää vuoden kestävä rokotusohjelma ja niin edespäin. Toisaalta itsestä tässä hyvyydessä leijuminen kuukausikaupalla onkin hämmästyttänyt ja huolestuttanut. Loistavaa, että moinen paine saadaan laukaistua, kun onkin se 9 kk lyppi. Mutta tulipahan jälleen yksi jännitysmomentti lisää. Näillä suunnitelmilla heinäkuussa meidän ei tarvitse käydä sairaalassa. Saanko luottaa moiseen vai pitäisikö epäillä, kyseenalaistaa ja vaatia?

Nyt sihinäni on laantumaan päin, raivoni turtumassa, asiat alkavat olla omilla paikoillaan. Sihisinkö suotta, vedinkö pultit turhasta? Sähisinkö aiheesta vai aiheetta? Voisinko palautua jälleen äidin rooliini ja sihistä vaikka rapaisista kumppareista, koirankarvoista ja leijuvista haahuilevista lapsista. Revitin Reinon kanssa pyörällä ees taas, jotta sain raivosihinänä hien pintaan. Kaino lapatossu pakeni pöydän alle häntä koipien välissä, kun pyysin vuorostaan pyöräilemään. Se on koirien hulta huoleton, jota ei moinen tempominen ja läähättäminen kiinnosta pätkääkään. Kunhan leijailee mukavuusalueilla, niin se on onnellinen. Nyt olen sihinäni sihissyt, menen lasteni kainaloon. Vedän esiin yhden niistä hierontalahjakorteista, joita viikonloppuna sain. Kyllä se taas tästä, kunhan äiskä vain muistaa pysyä entistä skarpinpana. Itseänihän minä moisesta syyttelenkin, miksi en ole tarpeeksi jyvällä.... Sorge kaikille, joita kirosanajohdannaiseni loukkasivat, ne vain olivat tullakseen.

P:S: Aamulisäys illalliseen. Minä (äitiriepu) olen koko ajan tiennyt nämä lyppikuukaudet. Minun on annettu ymmärtää, että niistä voi halutessaan lipsua, voidaan oikaista ja jättää ottamatta. Kun on sitä hyvyyttä, erinomaisuutta ja priimaa. Mutta sitä lipsumisvaihtoehtoa ei eilisen lääkärin mielestä ole olemassa, nämä ovat pakolliset lypit. Nämä ovat säädöksiä, joita koko ajan tarkkaillaan vielä korkeammalta taholta. Ne kuuluvat seurantaan ilman oikomisia. Eli en todellakaan ole tajunnut, että minun olisi pitänyt vaatia ja pitää pintani, "hei ne ovat pakollisia"... Eihän se lapsen kannalta kiva ole, jälleen nukutus ja rassaus. Mutta sehän tehdään, koska se kuuluu tehdä. Puoli vuotta ilman lyppejä tässä vaiheessa on liian pitkä aika. Tottakai oletan ja toivon, että sekin tuleva lyppi on puhdas. Ainakin kaikki erinomaisuus viitaa hyvyyteen ja puhtauteen. Mutta eniten minua sieppoo oikominen, rivien välistä tempominen. Tämä on vähän niinkuin meidän Mökömaja, kannatti tehdä kunnon perustukset ja seinät, se pysyy pystyssä ja pitää tuulen. Mikäli ne olisi minun laiskuudestani oijottu, niin siellähän ei tarkenisi erkkikään, kun tuulisi läpi ja lattia venkoilisi, eikä ovi sulkeutuisi kun kaikki olisi vinksallaan. Näinpä Ukkokullan tekemillä perustuksilla se onkin monivuotinen ratkaisu, ilo ja ryhdikäs... Ymmärsitkö vertauksen. Sama homma tässä, eipäs oijota, vaan perustetaan lapsemme tulevaisuus kunnolla!