TRINKSU

Reetalla on noita reseptejä joka lähtöön. Eilen hän minulle pirteän drinkin teki. Sekoitteli kaikkea hyvää, lisäili värkkäät pillit ja jäitä kilisemään. Tänä aamuna jälleen uusi drinkki maisteltavaksi. Sitä kun makustelin, ehdotin Reettaa kirjoittamaan reseptin ylös. Ajattelin vappudrinkkiä ja tulevaa kesää. Siitä se sitten taas lähti. Kun ei neiti saanut kirjoitettua tuollaista sanaa oikein reseptivihkoon. Tavoitteena oli kirjoittaa drinksu tai drinkki. Trinksu, trinku, drinku, driksi... muutama muukin muunnos. Lopulta vihkossa oli paljon suttausta ja se lensi seinään. "Miksi en voi sanoa niinkuin sanon, kun sanon niinkuin sanon. Miksi sitä ei voi osata kirjoittaa, miksi kirjaimet eivät mene oikein, sanat tottele". Siinäpä ärripurriillemme jälleen sulateltavaa. Tiedän tunteen, kun teksti ja asia pyrkii ulos, mutta sormet eivät tottele, kirjaimet vaihtavat paikkaa tai se vain sielussa jumittaa.

Meillä itse kullakin on välillä tarve saada drinsku ulkoistettua itsestä, mutta kun ei se aina niin helposti irtoakkaan kuin kuvittelisi. Jumittaa, ottaa takapakkia, puratuttaaa, kierrättää ja kaarrattaa. Odotatuttaa. Ja kuitenkin koko ajan se on käsinkosketeltavan lähellä, kielenpäällä.

Nousin viideltä ylös. Perusrapsuttelut ja ideoiden tykitystä. Kuntosalia, hikipisaroita ja irvistyksiä. Miten jälleen alkuviikkomme aikataulutan, ideani ulkoistan. Toisaalta, kun odottaa keskiviikkoa ja sairaalareissua, niin alkuviikkoon pitää saada tekemisen tuntua, jottei käy liika sietämättömäksi tämä odottaminen. Jännittäminen, jos totta puhutaan. Todellisuus, jos puhutaan yhä totta. Olen muutamassa päivässä kuullut jälleen paljon pahoja syöpätarinoita, nopeita kohtaloita. Se on vain se pakokauhu ja pelko, joka itselläkin välillä pulpahtaa alitajunnasta. Se pulpahtaa, vaikka kuinka touhottaa, puuhaa, harrastaa ja yrittää elää normaalisti. Viime viikolla minulta alitajunnasta pulpahti jopa kyyneleet, kun yllättävässä tilanteessa uusille ihmisille meidän tarinaamme avasin. Toisaalta siinä kohtaamisessa minulle muistui mieleen samaisen äidin minulle kertoma tarina muutaman vuoden takaa. Silloin en tiennyt ja tajunnut mitä on tuntea itsenä avuttomaksi, pelätä ja elää lapsen sairauden kautta. Mutta nyt tajuan sen elämän raadollisuuden aika selvästi, koska elän sitä itse. Siitä onkin pitkä aika kun olen viimeksi kohtaloamme niiskuttanut, onneksi. Kuinka ihanaa, että ilomieli on ollut vallalla pidempään. En tarkoita pelkkää ilottelua, vaan normaalia tylsääkin arkea. Kuinka tärkeää on tässä savotassa saavuttaa se tylsyyskin, havainnoida elämässä normaaliutta. Siihen kuuluu myös muut elämisen äänet; kiukut, rätkätykset, väsyt, natinat, raivoitkut ja tappelut. Onneksi tällainen kipu- huoli- ja pelkoitku ovat olleet pois. Itkuakin voi olla niin monenlaista. Minähän tirauttelen tuon tuostakin kirjoille, teksteille, kohtaloille, musiikille, luonnolle, ohjelmille, onnistumisille. Voin tirauttaa kyyneleen hyvälle reseptille, loistavalle drinksulle, koirannuolaisulle, arjelle ja perusturvallisuudelle. Vauhdinhurmalle ja vapaudentunteelle. Oivallukselle, ikävälle,  kaipaukselle, auringolle. Menneelle ja tulevalle. Oikeastaan olen herkkä kaikelle, vaikka olenkin olevinani kovis. Jopas taas tunnustin. Tämä savotta on tuonut muutenkin oman herkkyyden piilosta esille. Ihanaa, kun ei tarvitse peitellä onnenkyyneleitä kun koira nuolee poskesta. Eikä silloin, kun joku toinen on kirjoittanut kauniin lauseen. Eikä silloin, kun on helppo hengittää. Ennen kyllä sain kaiken pidäteltyä, koska mielestäni heikko ihminen märisee kaikelle. Olenko siis oman heikkouteni ja herkkyyteni löytänyt tai ainakin matkalla sen löytämiseen. Oivallus taas, ihan tirahti tuosta johtuen.

Meidät on körttimummun tarkassa syynissä kasvatettu, kurinalaisesti nöyryyteen opetettu. Itku on ollut aina heikkoutta, säälittävää ja eikä todellekaan ole kuulunut arkielämään. Mieluummin on jätetty koko herkistävä asia kohtaamatta, jottei ole tarvinnut herkkyyteen turvautua. Mutta nyt koen, että herkkyys on myös valtava voimavara itselle. On ihanaa löytää sen kautta voimaannuttavia asioita. Toki tämähän puskee minusta ulos myös herkkyydenkykynä muiden asioihin, empaattisuutena. Voin siis huoletta märistä muidenkin asioita ja muidenkin puolesta. Iloja ja niitä valitettavia suruja. Toisaalta naurunsekainen itku on taitolaji sinänsä.

Nyt minut komennettiin kauppaan, sillä jääkaappi huutelee kuulemma tyhjyyttään. Minkähänlaisen drinksun tästä päivästä sekoittaisi. Siinä tulee olla pirteyttä, makeutta, kuplintaa, ripaus happamuutta ja todella siirappinen jälkimaku. Sellainen itkettävän imelä, trinksu, kippis!