KAAVOJA

Kuinka ihmisellä voikin olla monia opittuja kaavoja, jopa kaavoja joihin on kangistunut.
Reetan sairauden aikana oli tärkeää, että oli olemassa kaava, kaavio, jonka mukaan hoidot aloitettiin ja toteutettiin. Vaikka en koko kaaviota itselleni halunnut moneen kuukauteen, niin oli todella tärkeä havaita, että lääkärit seurasivat kaavaa tarkasti. Laskimen kanssa laskien, miettien, tarkistaen, analysoiden, keskustellen, oivaltaen. Hämmennyin kun tajusin kuinka pieneen mittakaavaan ja lyhyeen kuvioon voitiin syövän hoitokaavio puristaa. Se jotenkin näytti simppeliltä, hauskalta ja vekkulilta kuviolta. Ei siinä äitipolo tajunnut, millaisista paukuista mikäkin viiva kertoo. Onneksi ei. Kaavio oli paperin yläkulmassa, sellainen pienehkö diagrammi. Viivaa ja palkkia, käyrää ja pistettä. Siitä sitä vain tulkittiin, mitä milloinkin tiputellaan ja millä tahdilla.
Osa vanhemmista osaa kaavion ulkoa, opettelee, jokaisen nippelin. Minä vedin ilman opettelua, joka toisaalta olikin onni, sillä kaavaa jouduttiin muuttamaan hoitojen rankentumisen myötä. Olisi pian huimannut, jos olisi kaikki rankemmat kaavamuutokset tajunnut. Mutta kun ei tajunnut, että nyt paukutetaankin näin ja näin paljon enemmän edelliseen kaavioon nähden.
Helsingin keikkaa odotellessa saimme myös lukuisia uusia kaavioita, jotka aina menivät uusiksi. Juuri kun tajusi jonkin aikakäsityksen ja hoidon rytmin, niin aina otettiin alusta. Uudella kaaviolla. Silloin elimme todella lyhyillä sykleillä, lyhytkestoisilla suunnitelmilla ja nopeaan vaihtuvilla kaavioilla. Kaavio saattoi vaihtua vuorokauden aikana kahteenkin kertaan, riippuen siitä mitä mikäkin koetulos kertoi. Silloin huimasi, voi kuinka silloin huimasikaan. Muistan kertoja, jolloin olimme kotiin lähdössä, kun kaava muuttui viidenpäivän turboksi. Siinä sai kaavoittaa moneen suuntaan yhä uusia piirustuksia, toimintasuunnitelmia, ratkaisuja ja ajatuskaavioita. Niin ne kaikki kaaviot kuitenkin tuli koluttua läpi, vaikkei omassa nupissa ollutkaan aina selkeää kaavaa, kuinka mennään.
Helsingissä taas, kun viimein sinne pääsimme, oli todella tarkka kaavio ja minuuttiaikataulu. Tuntui hyvältä elää tarkalla suunnitelmalla ja tarkalla kaaviolla. Itse kantasolusiirto kuitenkin aikaistettiin vuorokaudella, onneksi aikaistettiin, sillä jos se olisi viivästynyt olisi varmasti jälleen huimannut enemmän. Silloin kun toinen on tyhjiin pumpattu, sädetetty ja nollille imetty, niin kyllähän sitä haluaa uutta tilalle. Ja vähän äkkiä.
Arki kulkee tietyn kaavan mukaan. Samalla järjetyksellä, samalla kaaviolla, kas kummaa päivätkin ovat kaavoitettu tiettyyn järjestykseen. Mutta heti on pasmat sekaisin, hölmistynyt olo, kun kaavio särkyy. Varsinkin näin juhlapyhien aikaan sitä putoaa kaaviosta heti. Ei tajua millään mikä päivä oikeasti on, kun tuttu kaavio järkkyy. Samahan on elämässä. Kun elämänkaavio järkkyy lapsen sairauden myötä, niin siinähän putoaa täysin. Mikään kaavio ei olekaan niinkuin ennen. Harvan ihmisen kaavioon, elämän kaavoitukseen, juolahtaakaan että se voisi järkkyä vaikkapa leukemialla. Ei todellakaan, eihän sellainen kaavio ole edes pienessä mielessä. Sairaalassa päivien kaaviot muuttuvat, arki saa aivan uudet kaavat. Kas kummaa vaikka on kuinka juhlapyhä tai perhejuhla, niin kaaviota lusitaan vain eteenpäin. Kaava ja hoitokaavio pitää liikkeessä etappi kerrallaan. Siinä savotassa arkikaava muuttaa muotoaan, päivien merkitys muuttuu, elämänkaavio romutetaan täysin ja tulevaisuus pitää kaavoittaa pala ja kaavio kerrallaan uudestaan.
Olen aikoinaan ommellut paljon, kaavoittanut kankaita, jotta olen saanut uutta aikaiseksi. Enää en kaavoita mitään ompelun puitteissa, sen kerran kun ompelen niin vedän sellaista suoraa, jottei se kaaviota tarvitse. Olen yksinkertaistanut kaiken. Aikoinaan, kun ompelin huppereita ja muita käyttövaatteita, olisi kaavoitus ollut kyllä ihan paikoillaan. Sain kuulla aina, että "pitikö tehä kiila", kun ei ihan istunut. Olen siis ollut loistava kiilojen tekijä, mutta uhastakaan en tehnyt kaavojen mukaan. Ihmeellistä kapinallisuutta jo tuolloinkin ja tuollaisissa asioissa.
Sama on kokkaamisessa, reseptihän on myös kaava, jonka mukaan edetään. Siinäkin on aina uhmakkuutta, harvoin edes reseptiä käytän. Mutta jos yritän tehdä reseptin mukaan, niin eiköhän loppusuoralla pidä nakata hyppysellinen kaavan ulkopuolelta. Ärsyttävä piirre, tiedän.
Sitten on näitä hiton kaavoja, joihin olen niin niin kangistunut. Miten imuroin, mistä aloitan ja millä kaavalla. Aina samat askelkuviot. Kaupassa, samalla kaavalla viikosta toiseen. Aamurutiinit samalla kaavalla. Iltarutiinit samalla kaavalla. Tänään olen aloittanut päiväni ennen kuutta, lähdin punttisalille. Siellä tajusin, kuinka jo muutamassa viikossa olen kangistunut tiettyihin samoihin kaavoihin. Miksi sitä pitää aina kiertää tismalleen samassa järjestyksessä niitä laitteita, jonottaen, koska kaikilla muillakin on sama kaava. Siis se kaava, jossa järjestyksessä laitteet on ohjelmaan merkitty. Niinpä rikoin kaavaa, aloitinkin toisesta suunnasta, ei tarvinnut jonottaa tai ähistä nipussa muiden kanssa. Sain toteuttaa oman kaavioni ilman jonoja. Uimahallissa uin aina samalla altaanlohkolla, samassa karsinassa. Suihkussa löydän itseni samasta suihkusta, samoilta lokeroilta. Minulla on kangistunut jo tietty kaappikin pukuhuoneessa, heti on kaava sekaisin, jos numero 61 onkin jonkun muun käytössä. Heti kaava hajoaa, vaikka sata muuta koppia olisi vapaana. Saunassa olen kaikki nämä kuukaudet istunut tietyllä puolella, mielellään tietyssä paikassa. Sain saunoa tänään yksin, tupista myös kaikessa rauhassa. Tupisin näistä kangistuneista tavoistani ja uhastakin istuin ihan eri puolelle saunaa. Olipas taas järisyttävä kaavoista ravistelu, ihan itsekin hämmästelin omaa rohkeuttani. Mutta niin ne löylyt ja hiki irtosivat saunan toisellakin laidalla.
Kun menen linja-autoon, valitsen yleensä neljännen penkkirivin oikealta. Siis aina sama kaava, voi kauhea paikka jos joudunkin takaosaan tai vasemmalle. Kaava sekoaa, iskee epätodellinen olo, kuinka nyt osaan maamerkkejä seurata, kun en näekään niitä niinkuin kuvittelen. Tai joudunkin lähtemään eri suuntaan autosta poistuessani.
Sunnuntaina otimme kaavan, eli kartan mukaan. Teimme pääsiäisvaelluksen metsässä. Neljätoista ihmistä ja neljä koiraa. Auringonpaistetta, loistava sää, hyvä yhteishenki, kestohanget ja repputolkulla ruokaa. Kolme tuntia meni rattoisasti, voimaannuttaen ja latautuen. Hyvä reissu. Paluumatkalla hajauduimme jo suhteellisen laajalle alueelle, välillä tuntui ettei kukaan ole enää kaaviossa tietoinen missä on. Iskä ehdotti, että soittaisimme äidille kotiin, jotta äiti soittaisi hätänumeroon, että olemme eksyksissä.... Siinä vähän naureskelimme, miksiköhän äidille pitäisi ensin soittaa, jos meillä kerran on se kymmenisen kännykkää mukana, jos vaikka soittaisimme suoraan sinne hätänumeroon itse... Mutta kaavaan kuului, että äidille kuuluu ilmoittaa... Ei me nyt niin eksyksissä oltu, mutta kaava oli välillä vinksallaan. Tuolla laumalla emme törmänneet karhuihin, emme nähneet muita metsäneläimiä kuin kyyhkysen, emme aistineet hiljaisuutta, emmekä kuulleet luonnonrauhaa. Meidän laumasta lähtee käläkätystä taatusti, sitten on kaava jo pahasti sekaisin jos meidän suku on hiljaa.
Muistan kerran muinoin jossakin Kreikan saaristossa ja vuoristossa. Minä olin kartturi ja Pasi ajoi. Luin karttaa ja ohjeistin Ukkokultaa. Olin muka kaavassa mukana. Pasi ei tahtonut oikein minua uskoa, teki ihan outoja ratkaisuja ohjeistani huolimatta. Myöhemmin tajusin itsekin miksi. Minun kaavassani meri oli vasemmalla, kun se todellisuudessa oli oikealla. Olin vain niin hiton kaavoihin kangistunut, etten tajunnut, että pitelen koko karttaa nurinpäin.
Sitten riitely, sehän etenee tietyllä kaavalla. Ei sen puoleen, että meillä riideltäis, mutta olen kuullut että jotku muut saattavat riidellä... Riitelyssähän on sama kaava, kuinka se etenee, kuinka ovet paukkuu, kuinka mökötetään, kuinka sovitaan. Mitäpäs jos sitäkin kaavaa yllättäin rikkoisi, ei lähtisikään kaavaan mukaan. Siis oikaisisi suoraan sopimisvaiheeseen, olisi myötämielinen mielinkielin vaikkei olisikaan juuri samaa mieltä. Antaisi toisen voittaa tuosta vain riitelykaavion ulkopuolelta. Olen soveltanut tätä muksuihin useinkin, saanut hämmenystä aikaiseksi olemalla samaa mieltä. Haukkumalla samaa tyhmää äitiä, haukkumalla tyhmän äitin tekemää tyhmää ruokaa, paiskomalla ovia kaverina ja saunomalla sitten yhdessä riidan päälle. Kas kummaa se alkuperäinen riitasointu saataakin muuttaa kaavaansa ja oikaista suoraan saunomisvaiheeseen ja yhteisymmärrykseen.
Reetalta lähti juuri opettaja ja menemme tietyn kaavan mukaan "opettajanjälkeisessäolotilassa". Siihen kuuluu kapina annettuja läksyjä kohtaa, kauhea uupumus, itskupotkuraivarit, tyhmyys, ymmärtämättömyys ja osaamattomuus. Kokeista neiti tempoo kiitettäviä, opettajan kanssa ei ilmene mitään ongelmaa. Mutta sitten alkaa kaava alusta natinan suhteen. Reetta yrittää teetättää minulla, yrittää puristaa valmiit vastaukset, pelata aikaa, siirtää läksyjä myöhemmäksi, luistaa niistä jne. Täsmälleen saama itkukaava joka ainoa kerta. Mitenköhän minä tämän kaavan nyt rikkoisin, pitäisikö minun antaa periksi, tehdä valmiiksi ja silittää päästä. "Voi voi pientä, etkö jaksa ja ossaa, äitipä tekee sun puolesta...".  Selän takana lapsi nauraa, että sainpas linkitettyä äidille opiskelunakin, sainpas äidin kärsimään kanssani läksytuskaa, sainpas äidin puuhat keskeytettyä, sainpas pelattua aikalisän vaikka kolmeksi päiväksi. Onnsistuinpas toteuttamaan surkeuskaavan, täydestä meni. Mutta eipä toteudu tämä kaava, jos jaksaa hyppiä, riehua, heilua ja touhottaa, niin mielestäni siihen kaavioon kuuluu myös jaksaa tehdä läksyt. Opiskelukaavioon kuuluu hoitaa läksynsä itse, kun kerran osaa ja hallitsee homman. Eli samalla kaaviolla minä tsemppaan, rohkaisen ja kannustan lastani kirjoittamaan kirjain kerrallaan ja laskemaan lasku kerrallaan, vaikka olisi helpompi luistaa tästä kaavasta. Toki jonkinsortin aikalisän voin antaa, mutta sitten takaisin ruotuun ja kaavaan.
Mitähän minun omassa toimintakaaviossani tälle päivälle olisikaan, mitähän kaaviota vastaan tänään uhastakin kapinoisin... Siis etten vain menisi liikaa kangistumaan kaavoihini.