VISERRYSTÄ

Ulkona on harmaan sumuista, sataa ja väritöntä. Äkkiä luulisi, että synkkää. Mutta ei, mikä ilakointi siellä onkaan meneillään. Aamukuudelta, kun koirat ulos päästin, niin viserrys solahti tajuntaan. Ajattelin ottaa opikseni moisista luontokappaleista, sirkuttaa tämänkin päivän läpi. Eipä tämä maailma ainakaan sillä parane, jos heittäytyy laulamattomaksi harmaavarpuseksi. Mikä laulujen ja sointujen kepeys, leikittelevyys, iloisuus ja pulppuaminen. Hienoa. Kuuntelehan sinäkin, aamuisin ne ovat soidinmenot parhaimmillaan.

Toisaalta aamulla kun tajuntani aukesi, sinne vilahti myös jännitys. Saan tänään aamupäivällä puhelun sairaalasta. Keuhkojen kuvantamisista. Kuinka helpossa ja liipaisuherkässä moinen tunnetila ja pelko ovatkaan. Liipaisuherkässä. Mutta tätähän tämä, tulee olemaan vielä pitkään ja toistuvasti. Eilen kerroin uima-altaassa ihmiselle joka Reetan tuntee, että meillä on kaikki hyvin. Sitten iski morkkis, kuinka voin hyvyyttä hehkutella, koska en tiedä kuvien tuloksia. Hehkuttelenko liikaa, muistinkohan sanoa sille kysyvälle ihmiselle, että tänään on kaikki hyvin. Mietin, pitäisikö minun molskia perään ja tuo aikamääre korjata. Ajattelin sitten taas, että hermoilen suotta, tuskin omilla sanavalinnoillani pystyn asiaan vaikuttamaan. Pitää muistaa olla siitäkin onnellinen ja kiitollinen, kun kaikki on tilanteeseen nähden hyvin. Ja sitähän olen kyllä joka ainokainen päivä, kireämmistäkin fiiliksistä huolimatta, päivittäin. Jatkuvasti, toistuvasti.

Tänään menen naapurin papan hautajaisiin. Viimeisinä vuosina suhtautuminen kuolemaan on muuttunut, jotenkin vanhojen ihmisten kohdalla levollisemmaksi, huojentuneemmaksi. Toki, minulla on kuolemaan ollut aina lämmin yhteys, sillä olen työskennellyt hautaustoimistoissa vuosikausia. Moni turha pelko on poistunut. Toisaalta, kun on matkaa ja maileja takana, niin aika lähenee. Pitkästi elettyä ja koettua, luonnollista, joskin raastavaa. Isän täti on myös nukkunut pois, 93-vuotiaana. Sain kuulla, että olen joutilas ihminen eläkeläisten kuskiksi hautajaisiin. Mikäpäs siinä, meillähän on tila-auto ja pidän ajamisesta. Kyllä sinne harmaahapsia lauma mahtuu. Mutta tuo analyysi minun joutilaisuudestani jotenkin sivalsi, satutti ja sai niskakarvat pystyyn. Miten niin olen joutilas, miten se määritetään. Toisaalta minulla ei ole vaihtoehtoa, kuin olla joutilaana kotona. Koska lapsemme ei voi olla muualla kuin kotona. Kalenterissa on lukuisia merkintöjä, joutilaisuudestani huolimatta, sovittuja juttuja. Eikä yksistään minun joutilaan äidin juttuja, vaan kyllä Reetan asiat määrittelevät minunkin joutilaisuuden puuhani. Aina menee Reetan asiat edelle, sitten vasta katsotaan muuta. Kyllähän minä joutilaana töihinkin joutaisin, mutta kun en voi mennä. Kukas se sitten olisi eristyksissä elävän lapseni omaishoitaja, hoitaisi kontrollit, ruokavalion ja arjen. Toisaalta kyllähän moni meistä tähän tilanteeseen tuomituista ja minä yhtenä, haluaisin elää tavallista arkea. Tehdä vaikka niitä töitä, pyörittää "helppoa" rumbaa. Helppoa siinä mielessä, ettei tarvitsisi koko ajan pelätä, jännittää, muistella ja kuvitella. Sikäli mikäli lähden sinne Hämeenkyröön saakka kuskiksi, missä Reetta sen ajan on. Kuka ottaa vastuun. Voinko noin vain joutilaana lähteä reissuun, no en todellakaan. Moni asia pitää suunnitella ja organisoida, onnistuuko edes tiettynä päivänä. Joutilaallakin on elämää, muutakin kuin pomppia eläkeläisten pillin mukaan. Toisaalta, jos sinne asti ajelemme, joutilaat ihmiset voisivat olla vaikka yötä reissussa. Muistella menneitä vuosikymmeniä tädin sielunmaisemissa. Miksi ihmeessä juuri näillä joutilailla eläkeläisillä on sitten niin kauhea hoppu ja kiire kotiin. Mikä sieltä karkaa, joutilaisuusko. Minun mielestäni hekin ovat siis joutilaita, mutta heillä se vasta napakkaa onkin tuo joutilaisuus. Siitä ei niin vain poiketakkaan.

Muutama vuosi sitten kävimme Kemissä, kas kumma hautajaisissa. Silloinkin olin kyseisellä parvella kuskina. Nimenhuudon yhteydessä tarkistin, että kaikilla on turvavyöt, päivälääkkeet ja tekohampaat. Sitten vasta matkaan... Nuo reissut ovat jotenkin nostalgisen hauskojakin. Sisarusparvi nauraa, veisaa, kertoo vitsejä, huutaa huonokuuloisille, torkkuu välillä, muistelevat menneitä, inttävät ja jännittävät kyydissäni. Vanhuuden myötä heistä pulpahtelee myös se sisäinen lapsi esille helpommin.

Nyt minun on aika terästäytyä visertämään laumani hereilleen. Muut kouluun ja Reetalle tulee opettaja. Sillä aikaa, kun olen hautajaisissa siskoni tulee muksujensa kanssa Reetalle kaveriksi, sillä varauksella etteivät he torise räkäisinä. Sitten minun on viserrettävä puhelimitse Ukkokultakin hereilleen Oulusta, sillä kohta pitäisi olla jo täällä suunnalla. Siis ihan varulta tarkistan, josko päästäisin sellaisen ihanan prinsessa- viserryksen... Joutilaanakin tunnen olevani suhteellisen työllistetty. Mutta kuinka ihanasti ne linnut visertävät tuolla välttipellon päällä. Käynpä taas kuuntelemassa. Lempiääneni linnuista on kuikutalintu, siis kuovi. Jo lapsena, noin kolme vuotiaana, olen kuikutalintua esittänyt. Lähinnä niiden soidinmenoja ja räpistelyä. Kuuu``I KUUUÌ kui kui kuiuuuuuuuuuiiii```, minun mielestäni sekin on viserrystä.