PERHE

Sain inspiraation kirjoittaa perheestä, kun kävin toisessa blogissa aiheesta lukemassa. Kiitos.

Milloin on perhe, paljonko on perhe. Mikä on ydinperhe, ketä siihen kuuluu, millaisella kokoonpanolla. Kuka sen luokittelee, määrittelee. Itse olen viisihenkisestä ydinperheestä, jossa on ollut liki kolmekymmentä vuotta "ottosellaiset" kaksostytöt, siskot, jotka eivät ole mitään sukua. Mutta jotka kuuluvat perheeseen. Meillä on asunut myös mummu, isän eno ja kehitysvammainen nuorimies 11 vuotta. Perheemme on ollut sijaisperhe useille lapsille, kesäkoti yksinhuoltajan lapsille. Kotimme ja perheemme on ollut välilaskupaikka siipirikoille. Meille on ollut aina helppo tulla, aina on ollut ruokaa, aina on ollut peti ja kodin turva. Meidän perheessä on laaja käsite siitä, mikä on perhe. Se on myös elastinen ja häilyväinen. Mielestäni se on ollut valtava rikkaus, antanut perspektiiviä omalle perhekuvalleni.

Olimmeko Ukkokullan kanssa perhe ennen lapsia. Olimme nuoripari, pariskunta, joilla oli oman perheen korvikkeena liuta kotieläimiä. Kissoja ja koiria jo silloin. Milloin sitten perustetaan perhe, sellainen lapsien kautta muodostuva. Perustimme perheen useiden vuosien yheiselon jälkeen. Lisäännyimme räjähdysmäisesti, olimmekin hetkessä suurperhe.

Tästä minulla on traumaattinen tarina kerrottavana, tunnustettavana. Muutama vuosi sitten Sievissä oli Suviseurat. Eli isoja perheitä paljon liikenteessä. Olimme yrityksessämme palveluvalmiudessa asiasta johtuen. Tupa oli hetkessä täysi, kun muutama suurperhe asettui syömään. Yksi isä sitten tuli kiittelemään minua liikkeemme lapsiystävällisyydestä ja tilavuudesta. Minä siihen ylpeänä tokaisin "voi kiitos, minusta se on tärkeä asia, koska meillä itselläkin on suht suuri perse, anteeksi -perhe".

Pokka piti siihen saakka, että sain hänelle kahvit myytyä... Kunnes työntekijäni kuiskasi "sanoitko tosiaankin perse?". Silloin kykenin enää punaisena nyökkäämään ja painuin takaovesta pihalle. Se asiakasiskä painui puolestaan etuovesta pihalle. Mitä hän mietti, sitä en tiedä. Itsellä vilahti vähän syyllisyyteen viittaavaa, naurua, itkua, morkkista, hysteriaa, hävetystä ja heikotusta... Tämä pätee taas sen tohelotestin tulokseen, suu leveämpi kuin hartiat. Siitä minulle tuli valtava kauhufilmiskenario, enkä tahtonut kyseistä perhe-sanaa enää uskaltaa sanoa, jottei niinkuin kieroutunut sammakkomöläytys toistuisi. Kuinka voin myydä tai suositella asiakkalle perhepizzaa, jos en voi perhe-sanaa sanoa, kun se piti sanoa satoja kertoja päivässä. Kyllä oli kuulkaas aivotoiminta kovilla, kun piti aina muistaa miettiä kuinka saa sanoa ja kuinka ei.

Äiti huokaili ja torui minua, velipoika totesi "siistiä, tuohon ei moni pysty". Siskonperhe nauroi pissat housussa, eivätkä varmasti halunneet minua kummitädiksi tunnustaa. Pääsääntöisesti asia aiheuttaa yhä säälinsekaista hysteriaa, kuulemma vain minulta voi tuollaista odottaa...

Itse yritin lohduttautua sillä, että onneksi puhuin me muodossa, meidän suursellaisesta, enkä asiakkaan suursellaisesta. Se ei ehkä olisi enää punastelemalla ja nikottelemalla ollutkaan selitettävissä.
Mutta nyt tämä meidän suurperheemme vaatii kunnon ruokaa ja keittiön siivouksen...
Pidä hyvää huolta omasta perheestäsi!


P.S. Piti vielä kertomani yksi oivallus, joka aiheutti pään puistelua lääkärin
taholta kesällä 2002. Kauan sitten, kun sisälmyksistäni löytyi kaksi sykkivää lapsenalkua, eli tuplat. Minulta heti kysyttiin, onko suvussa kaksosia. Minä kirkkain silmin tokaisin, "on, minulla on ottokaksoissiskot". No se ei kuulemma ole ihan sama asia kuin biologiset... Mutta sekin oli minulle itsestäänselvä asia, perhettähän hekin, vaikka ottosia. Miksi se ei siis voisi periytyä, jos kuuluu perheeseen ja tuntuu omalta. Hassua, mutta jotenkin välillä kankeaa ajattelua, eikö tuossakin voisi ajatella silleen laajemmin? Häh!