Oma koti kullan kallis, ihana olla taas kotona. Olin tyttöjen kanssa akkainreissulla eli syöpäläisten kevätretkellä Pikku-Syötteellä viikonlopun. Minä en vain nykyisin saa positiivisuuskiksejä tuosta matkalaukkuelämästä. Jotenkin olen sen kiintiön täyttänyt Reetan hoitojen aikana. Muuten reissu oli ihan hyväkin, raskaskin, rentouttavakin, ahdistavakin, voimaannuttavakin, kivakin. Siis vähän ja paljon kaikkeakin.
Ota siis tuosta selvä...
Ihminenhän on tunnetusti outo. Toisaalta on raskasta putkahtaa aina tuohon syöpätodellisuuteen, sitä asiaa emme tule koskaan ohittamaan. On raskasta, joskin rikastakin tutustua uusiin ihmisiin, uusiin tarinoihin, mutta myös kuulla niitä rankkojakin kohtaloita. Jotenkin minä sosiaalinen ihminen en vain nyt kauheasti jaksanut jauhaa aina alusta ja aina uudelleen meidän tarinaa. Sillä tämä tarinahan on vielä niin arka, niin kesken, niin raakile. Halusin pysytellä taka-alalla, hissukseen , kuuntelijana, passiviisena olentona. Osaan näköjään tuollaisenkin olomuodon. Tytöt saivat uusia kavereita, kohtalontovereita ja menivät menojaan. Hyvä heille.
Yhdessä kävimme kuntosalilla, saunoimme, ulkoilimme, laskimme mäkeä, pelasimme, söimme, relasimme, leikimme, luimme.... Mitä sitä nyt yhdessä tehdäänkään. Perjantaina ilma oli todella kaunis, illalla saimme ihastella loistavia näkymiä ikkunasta. Kuinka kaunis onkaan auringonlasku lumisessa tunturimaisemassa, aah... Siitähän voisi muutaman rivin kirjoittaa. Saimme osaksemme myös loskaa, räntää, vettä ja pöpperöä. Se lannisti osittain ulkoiluja, mutta mitäpä tuosta. Lunta oli todella paksusti, varmaan metriset hanget vielä. Meillä oli ihan omat rätkätyshupimme, ajoimme autolla jälleen mutkaisia teitä pienellä vaihteella ja kouhottamalla, niin että päätä ja mahaa huimasi. Kyllä kuulkaa rätkätys raikui ja aina pyydettiin lisää, lisää. Siis todella omintakeinen huvitus.
Pääsimme myös rinteessä ensiapuun, sillä sattui pulkkaturma. Tessa ja Reetta laskivat yhdesä ties mitä reittiä ja ties millä tyylillä. Lopputuloksena oli rankka ryttyytys ja Reettaan sattui. Henkeä salpasi ja rankaan koski. Suoraan sitten näyttämään ja kuuntelemaan ammattilaisen kommentti. Siinä tutkiessa alkoi jo hymyilyttämään ja henki kulkemaan. Näinpä jatkoimme lomailua jälleen samalla letkeydellä ja rentoudella... Onneksi mukana oli tuttu syöpäläisperhe, joiden kanssa vietimme laatuaikaa ilman pingoitusta.
Rikoimme Reetan eristystä oikein rankasti, kun asuimme hotellissa. Ruokailun yhteydessä neiti suorastaan tutisi innosta, "olen julkisessatilassa". Niin milloin viimeksi? Syöpäläispiireissä pysyimme, syöpäläiset harrastavat ahkeraa desinfiointia ja kulkevat terveinä. Näin ollen vedimme turvallisella mielellä. Reetta osaa valita vessat hiljaisista kerroksista, osaa käyttää käsidesiä ja järkeä. Joten sallimme moisen viikonlopun tietoisen hairahduksen. Toisaalta kun nuppikin saa virikettä normaaliudesta, se toisaalta antaa myös virikettä toipumisessa. Näin haluamme uskoa.
Hotellissa Fannylle iski turvattomuuden tunne parvella ja sitten piti vaihtaa sänkyä, saada vierihoitoa jne. Ensimmäinen yö meni siinä kieriskellessä. Seuraavaksi yöksi vaihdoimme jälleen petejä ja saimme paremmin nukuttua. Siinä iltasella kun nuupotin nojatuolissa kirjaa lukien näin itseni vastakkaiselta seinältä isosta peilistä. Mamma näytti todella ihmisrauniolta ja muinaisjäänteeltä. Se piirtyi kuvana jälleen tajunnan sopukoihin, joten eipä paljon hampaita naurata. Säälittävä olento. Perjantaina pakkasin omat ryysyni lievässä kiireessä. Ei järjen häivääkään, erittäin pienellä aivokapasiteetilla olin laukkuni pakannut. Mukana oli pitkää tunikaa ja tuulipukua, muttei riittävästi rentoa oleiluvaatetta. Niinpä sitten kerrospukeuduin teepaitoihin ja pooloihin ja hipsuttelin talvisaappaissa sisälläkin. Eli sisällä ainakin tarkenin... Tyhmä mikä tyhmä.
Tämä meidän laumamme otti muutaman kerran yhteen milloin mistäkin. Ensimmäisen kerran juna-aikatauluja Kempeleessä menomatkalla jo lueskelimme. Kuka jää asemalle ja palaa kiltisti kotiin. Paluumatkalle lähdettäessä iski myös turnausväsymys kaikille. Ehdottelin muille lomalaisille, josko he huolisivat omaan autoonsa muutaman meikäläisten autosta. Kukaan ei ottanut. Meinasin jopa lähteä yksin takaisin tai jäädä yksin lisävuorokaudeksi, sillä ennen kuin saimme auton parkkiruudusta olimme jo täydessä sotatilassa. Muutaman kymmenen ajetun kilometrin jälkeen lauloimme jälleen kuorossa ja nauroimme räkänä. Silloin matkanteko on hauskaa ja rattoisaa.
Tänään olemme yrittäneet lukea kalenteria, mitä, kuka, missä ja milloin. Olen surutta perunut ja siirtänyt muutamaa asiaa. Sillä oli osittain jälleen päällekkäisbuukkauksia aikataulujen suhteen. Nyt on aika päivittää jääkaappi, sillä täällä on iskä vetänyt sinkkuna tyhjällä jääkaapilla viikonlopun. Tunnetusti ruokaa uppoaa laumaamme, joten se asia on korjattava hetimmiten. Reetta on imuroinut, koiran korvat on huolehdittu ja muutama puhelu tälle aamulle vastaanotettu, matkatavarat pitää purkaa, pikkaisen pyykätä, muutama muukin asia pitää hoitaa. Kyllä se tästä vielä käynnistyy... Olen jotensakin tyytyväinen, väsynyt mutta huojentunut, siitä että olemme jälleen kotona. Hulabaloopalai!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti