MUUTOS

Talomme eteläpäädyssä sijaitsee kaksi makuuhuonetta, tuplien ja Tessan. Tuostahan sai käsityksen, että meillä on hulppean iso talo, jossa on siivekettä, erkkeriä ja nurkkaa jokaiseen ilmansuuntaan ja vielä niihin väli-ilmansuuntiinkin. Saat pitää fantasiasi, en kerro enempää... Eilen alkoi kuulua rullamitan ääniä, ähinää, roijaamista, hiissamista ja eteinen täyttyi tavarapaljoudesta, kun ideatykkimme olivat vauhdissa. Naapurintyttö heilui seassa pölyjä pyyhkien ja hyörien. Lapsemme päättivät, että on muutoksen aika. Blondilogiikalla he kuulemma tuosta vain vaihtavat huoneita, kantavat kuulemma sängytkin tuosta ja vain. Uhkailimme iskän kanssa, ettemme ole osallisina moiseen projektiin, sillä sen mittasuhteet ovat melkoiset. Kas kummaa pian pääsimme mukaan heilumaan, sillä eihän tuollainen muutos onnistu aivan hetkessä. Mukaan tuli muutama ennaltasuunnittelematon mutka ja koukkaus. Tuplien aikaisempi huone oli isompi kuin Tessan huone, joten siinä riittääkin sovittelemista, jotta kaiken saa pelittämään. Lopulta Ukkokulta kiskoi jo vaatekaapitkin paikoiltaan ja hiissasi niitä seinältä toiselle, samalla kun hiissasimme kerrossänkyä, lipastoa ja hyllyä. Aikamme kun niitä pyörittelimme ja ähisimme, niin kyllä niille jonkinmoinen järjestys löytyi. Nyt pitäisi sen kymmenen lattialistaa irroittaa, siirtää ja muuttaa. Mieletön vyyhti. Toisaalta muutos voi olla hyväksikin, tuleepahan tehtyä inventaario roinien suhteen. Fanny oli asian suhteen hiukan orpo ja suu mutrullaan, kun hänen huoneensa oli ja pysyi paikoillaan. Toisaalta vastahan nuo isot tytöt keskenään huoneet vaihtoivat. Aamulla Tessa oli mennyt Vernan viereen alasänkyyn. Kuulemma serkkutyttökin, perheen isosisko tekee niin eli menee aamuisin pikkusiskon sänkyyn. Kuulemma se kuuluu isonsiskon oikeuksiin ja tapoihin, oli Tessan selkeä selitys, kun muut asiaa ihmettelivät. Minäkin kyllä olen perheen isosisko, enkä silloin aikoinaan moisesta oikeudesta tai velvollisuudesta ollut kuullutkaan. Eli nyt moisen huoneenvaihdon myötä kuulemma tämä isonsiskon rooli jotenkin korostuu, sillä nythän Tessalla on enemmän isonsiskon huone. Millä teorialla, sitä ei mamma ymmärrä, sillä samat roinat siirtyivät vain seinän taakse. Mutta pitäköön teoriansa, jos siitä on seurauksena aamusta petattu peti ja positiiviset väreet. Näin ollen muutos on hyväksi. Reettakin nousi tai siis laskeutui yläsängystään suu messingillä, oli jotenkin ihanampaa. Eli positiivinen muutos hänenkin kohdallaan. Tosin tänään odottelemme muutoksia myös loppuviimeistelylle, sillä eteinen on yhä välilaskupaikkana kaikelle paikkaansa hakevalle tärkeälle tavaralle. Sitä on suhteettoman paljon.

Onko muutos aina hyväksi, milloin esiintyy muutosvastarintaa? Elämänkaaren varrelle mahtuu monia muutoksia, yllättäviäkin ja hallitsemattomiakin. Muutos pitää liikkeessä. Tosin Reetan syövän myötä muutos lamaannutti, satutti ja tuli täysin tilaamatta. Olemmeko muutokseen valmiita, voiko niihin valmistautua. Miten löytäisimme negatiivisistakin asioista positiivisia muutoksia, osaisimme niitä oppimme ammentaa. Kokea nekin mahdollisuutena, kääntää edes osittaiseksi voitoksi.
Yhä enemmän on havaittavissa ihmisissä pahoinvointia, loppuunpalamista ja negatiivisia väreitä. Mistä tämä kertoo, mikä yhteiskunnassamme ja työyhteisöissämme mättää, jotta yhä useampi kokee näin. Millaisia muutoksia pitäisi tehdä jotta hyvinvointi, henkinen sellainen saisi enemmän jalansijaa. Mistä muutos pitäisi aloittaa, kuinka muutos pitäisi toteuttaa. Yhä enemmän menemme tehokkuudessa ja tekniikassa eteenpäin, valtavilla harppauksilla. Pitääkö meidän kaikkien pysyä siinä mukana, muuttaa itseämme tekniikan myötä, vaikka koemmekin muutosvastarintaa. Kuuluuko meidän olla koko ajan kaikkien saatavilla, tekniikan pyöritettävänä. Milloin työhyvinvointi on muuttanut muotoaan työpahoinvoinniksi. Sillä yhä enemmän sitä on nähtävänä, kuultavana, luettavana ja kaikissa medioissa seurattavana. Millaiseen muutokseen tämä kaikki johtaa, mikä on lopputulos, kuinka nopeasti, kenen kustannuksella. Millaisia muutoksia pitäisi nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa tapahtua, jotta voisimme jälleen puhua työhyvinvoinnista pahoinvoinnin sijaan. Tai siis näkevätkö muut ihmiset näitä asioita, vai onko tämä vain minun huuhaatani? Toki kun itse on kärjistettynä tietystä syystä, eli Reetan sairauden pysäyttämänä, tiettyyn muutokseen, sitä näkee helpommin muitakin kohtalontovereita.

Aikoinaan meillä oli luennoitsijana kokenut korkeakoulujen rehtori, joka oli miettinyt opettamista ja oppimista useiden vuosikymmenien aikana. Muutama vuosi sitten hän punnitsi omaa ammattitaitoaan, koska oppilaat eivät enää olleet yhtä vastaanottavaisia opin suhteen kuin aikaisemmin, vaikka tekniikka oli mennyt valtavilla harppauksilla eteenpäin. Aikoinaan, kun itsekin aloitin ammattiin opiskelun, minulla oli selkeä kolmivuotissuunnitelma ja tavoite, jota kohti pyrkiä. Luento, teoria, käytäntö, koe ja harjoittelujakso kerrallaan. Muutoksessa opiskelijasta ammattilaiseksi vastaan tuli moniakin mutkia ja haasteita, mutta siitä huolimatta tavoite kerrallaan saavutettiin. Nykyisin on kuulemma selkeästi havaittavaissa lyhytjännitteisyyttä ja hektisyyttä tässäkin. Enää ei osata suunnitella kolmea vuotta eteenpäin, ei vuottakaan, jopa viikossakin on monelle haastetta. Nykyisin leijutaan ja muutetaan suunnitelmia tuon tuostakin, eihän kaikki voi aina olla niin nastaa ja vain kivaa. On havaittavissa, että jos ei ole kivaa, niin lopetetaan kolmen viikon jälkeen opiskelu kun ei enää huvita ja leijutaan taas. Olen ollut tuntiopettajana ammatikoululla vuosikausia, valinnaisissa aineissa. Viimeisillä opetuskeikoilla oli mielestäni järkyttävää havaita, kuinka liki täysi-ikäiset nuoret eivät osanneet tulla tunneille vaan haahuilivat lyhytjännitteisinä.  Siis ammattiopettajat odottelivat, soittivat ja herättivät maaritellen. "Voisitko pikkuhiljaa tulla tänne oppitunnille, kun tämä olisi ammattisi kannalta tärkeää, meillä on tunti ollut menossa jo 40 minuuttia. Ai, sinä nukut vielä, no tuleppa sitten kun heräät...laapa laapa". Alussa  mainittu rehtori kertoi, että nykyisessä hektisessä elämässä korkeakouluopiskelijoillekin pitää jokaisella oppitunnilla ja luennolla noin vartin välein muistuttaa miksi siellä ollaan. Olemme opiskelemassa itsellemme ammattia, muutoksessa opiskelijasta ammattilaiseksi. Aika järkkyä.

Mitä muutoksia tämä savottamme on meille tuonut, voi kuinka valtavasti kaikkea. Myös kaikessa hirveydessään paljon hyvääkin muutosta, ne on vain käännettävä positiiviseksi ja nähtävä mahdollisuutena. Toki on myös monta sellaista muutosta, joita en voi vieläkään hyväksyä tai sulattaa, mutta ne ovat osa elämäämme. Mikä kaikki on muuttunut, sitä mietin jatkuvasti, punnitsen päivittäin. Onko minun asenteeni muuttunut, varmaankin saanut uutta perspektiiviä, kyllä se tietyissä asioissa on myös muuttanut muotoaan. Toivoakseni laajempaan ja parempaan suuntaan. Inhimillisempään suuntaan. Mutta onko arvoissani tapahtunut muutosta, ei radikaalisti. On ihanaa ollut huomata, että omat arvot ja arvomaailma ovat olleet omasta mielestä vankalla pohjalla ennen tätäkin. Mutta niissäkin on tapahtunut muutosta siinä mielessä, että omat arvot ovat entisestään selkeytyneet ja vahvistuneet. Kirkastuneet.
Meillä muutos on johtanut myös yrittäjyydestä luopumiseen, minkä koen todella hyvänä asiana. Kuinka helppo samassa oravanpyörässä on pyöriä aina vain vuosi toisensa perään, vaikka haluaisi muutosta. Mutta silloin itsellä ei ollut rohkeutta muutokseen, kunnes Reetan sairauden myötä muutos oli itsestäänselvä. Sekin kirkastui hetkessä, ja teimme tarvittavat muutokset. Tästä asiasta olen tässä koko savotassa hujentuneen helpottunut. Kuinka olisimmekaan voineet, jaksaneet, pystyneet toimimaan samoilla tuntimäärillä omassa yrityksessämme, kun elämämme oli veisenterällä ja etenimme lyhyissä sykleissä. Pienyrityksessä oma työpanos on kohtuuttoman suuri, eikä pelivaraa ja vaihtopelaajia niin vain ole käytettävissä.
Moni hakee muutosta omaan kroppaansa liikunnalla, ohjauksella, treenamalla, hiomalla kaiken huippuunsa. Kaikkihan on lähestulkoon mahdollista, mutta millainen muutos on riittävä. Ainakin itse koen, että oma liikkuminen menee tällä hetkellä nautinnon piikkiin, eikä minusta tule tekemälläkään rasvatonta lihaskimppua. Ehei, siihen olen aivan liian mukavuudenhaluinen. Toki kuntosalilla voi havaita monia ennen ja jälkeen vartaloita, muutos on joidenkin kohdalla huikea. Toki itsekin tiettyä muutosta tahtoo saada aikaiseksi, mutta nautintoja täytyy myös olla. Kerran sairaalassa yksi isä totesi, kun katseli Reetan ja minun syömistä. "Tuostakin voi tehdä taidetta". Kait me siinä visuaalisesti asettelimme murkinamme lautaselle, värejä, sommittelua, ryhmittelyä ja nautintoja myös silmien kautta koettavaksi. Toki muutoksia voi aina tehdä lautasmalliin, mutta voihan siinä kuitenkin kauneus säilyä, muutoksesta huolimatta. En siis todellakaan koe olevani harmaiden dieettipirtelöiden imeskelijä, tarvitsen myös muita ärsykkeitä kuin energiansaannin.

Luontokin elää koko ajan muutoksessa, on aika upeaa kun on neljä erilaista vuodeaikaa. Itse olen ehdottomasti syysihminen, pidän siitä luonnon moninaisuudesta, väreistä, sadosta, tuoksuista ja tunnelmasta. Mutta ikuinen syksykään ei varmaan nappaisi, niihinkin väreihin turtuisi. Muutos valkoiseksi talveksi herättää aina yhtä mieletöntä rauhallisuutta, levollisuutta, alkukantaista puhtautta.
Kevät taas antaa muutoksellaan odottaa uutta; versovaa, kasvua ja elämään puhkeamista. Kuinka mieletön muutos tapahtuu, kun kasvu ottaa vallan. Kesä taas saa kaiken kukkimaan, muuttaa kivikkopenkit loistaviksi kukkamättäiksi. Kasvattaa pienistä kasvinaluista valtavia voimakkaita kasveja, näkösuojia, perhosten paratiiseja, sammakoiden suojia, lasten piilopaikkoja, nautittavaa katseltavaa, aistittavaa ja haisteltavaa. Luonnonihmeitä, jotka herättävät kunnioitusta kauneudellaan ja kasvuvoimallaan.

Olemme siis jatkuvassa muutoksessa. Välillä muutos odotututtaa, ottaa takapakkia, mutta etenee. Reetan kohdalla koen, että muutos syöpäpotilaasta kantasolusiirtopotilaaksi on ollut valtava. Se on ollut pelottava, huojentava, mahdollistava ja valoisa. Tai sitten jos peilaa vielä kauemmas taakse päin. Millainen muutos on tapahtunut viattomasta terveestä ekaluokkalaisesta tähän päivään. Liian kova muutos, jos ajattelee mitä lapsikultani on joutunut kokemaan. Kuinka monta muutosta on annettu koettavaksi, kestettäväksi. Kuinka vanhempana olen pysynyt muutoksissa mukana, olenko niitä kyennyt hyväksymään. Mitä olen näistä muutoksista oppinut tai tulen oppimaan. Mitä tämä muutos tekee lapselleni, hänen koko elämänsä suunnalle ja tulevaisuudelle. Mitä muutos jättää jälkeensä ja kuinka se koko perheeseen ja muidenkin maailmankatsomukseen vaikuttaa. Muutos ylettyy laajalle, koskettaa monia.

Tauluja maalatessani minua ovat koko kevään kiehtoneet vihreän eri sävyt, hennosta vaalean kuulaasta kellanvihreästä moninaisiin syvempiin sävyihin. Maalit ja värit ovat vain pyörittäneet minua, vieneet mennessään ja olen hämmästellyt tulosta. Mistä moinen värimaailma pukkaa esiin, olen luullut jo omat vihreät kauteni eläneeni. Olen vastaan kapinoinut, nikotellut ja yrittänyt jotain muuta, onnistumatta. Mutta ei, se vihreys puskee vain ulos. Tätä asiaa olen sulatellut, maistellut, miettinyt, kunnes se minulle sanoiksi muutettiin tammikuussa. "Vihreä on muutoksen väri, anna sille mahdollisuus..."