(T)AIKALISÄ

Tunsin yöllä, että minua puristettiin ja heilutettiin varpaista. Heilutellaanko sinua pitkin yötä? Miksi niistä pitää heiluttaa? Yöllä vielä. Silleen ravistella kunnolla, ei mitään hiplausta. Miksi juuri varpaista? No kun ne olivat taas sattuneesta syystä tyynyllä. En ole asiaa suullisesti kysynyt, mutta olen tehnyt omat johtopäätökseni. Ukkolulta löytyi sohvalta ja Reetta meidän sängystä. Takana on rankka yö. Ainakin siltä tuntuu. Olen aikalisän tarpeessa. Sanaa kirjoittaessani mietinkin, josko siihen lisäisi positiivista taikuutta niin saattaisi muuttua myönteisempään suuntaan. Tiedä taas tuostakaan. Tarvitsen nyt heti aamusta hiljaisen taikalisän itseni kanssa, jotta saan taas päiväni ohjelmoitua. Tunnen kuinka kahvi valaisee mieleni, aurinko sieluni... Taikuutta, joo.

Mutta kerronpa hiukan eilisestä. Aamu oli takkuinen, emme meinanneet päästä millään matkaan, kun neiti stailasi itseään hitaasti ja hartaasti. Siinäpä otimmekin liki puolen tunnin aikalisän, kunnes pääsimme renkaat sauhuten matkaan. Ihana keli ajella, tulvaa pelloilla ja paljon muuttolintuja laskettavaksi. Kyllä riitti jälleen hämmästeltävää, samalla lauloimme kurkut suorana sellaisia lauluja jotka Reetta jo osaa ulkoa. Minulla alkaa tuo muisti, lähimuistikohan lie, pätkimään. Osa lauluista pitää vain ulista läpi, kun en opi sanoja tai ainakaan ehdi niitä ulkoistamaan itsestäni. Ennen ei ollut moista ongelmaa, kaikki tallentui.

Kauhealla vauhdilla polille, puudutteet käsiin, verikokeet ja kanyyli varjoainekuvausta varten. Magneetista ehtivät meitä hoputtamaan, vaikka olimme tasan aikataulussa, sinne olisi päässyt etuajassa. Juoksimme korkkarit kopisten kuvaukseen, kas kumma vauhdinhurmassa juoksimme ohi. Päästelimme pitkäksi ja vielä väärää käytävää. Emmehän ole tuolla kuin sen kymmenen kertaa käyneet, mutta nyt navigointi meni mönkään. Eiku uupparia ja takaisin, kunnes päädyimme suljetuille luukuille. Siis ne luukut, joiden sisälle mennään ilmoittautumaan, olikin poistettu käytöstä. Eli sivulauseessa mainittakoon, että se virkailija, joka ei niitä sotuja kyennyt näpyttelemään oli vapautettu tehtävistä. Siinä luukuilla tempoessani näin lapun, automaatista, jolle ilmoittautua. Ei sen enempää opastuksia, joita olisin vauhdissa ehtinyt lukemaan. Sihahdin siinä: "mikä v...n automaatti, misä?" Sen sihahduksen kuuli siivojaa ja kauhealla tohinalla alkoi minulle pankkiautomaatin sijaintia selvittämään... Minä mitään Ottoa kaipaa, tarvitsen sen mööpelin, joka tulkitsee läsnäolomme. Lopulta sen löysin, sille piti lähetettä näyttää. Ei minulla mitään sellaista ollut, me vedämme nämä keikat muistinvaraisesti. Onneksi sentään Kela-kortti auttoi asiaa. Sen höylättyäni kone sanoi meidän olevan oikeassa paikassa ja vielä hiukan etuajassakin. Reetan vuoron tultua meille kerrottiin, että ei varjoainetta tarvitakaan, kanyyli survottiin siis ihan turhaan. Argh, lapseni puolesta. Nopeasti kuvaus oli ohi ja pääsimme takaisin polille. Kuvantamisen tuloksia minulle soitellaan huomenissa, samoin loppuja verikokeita. Ne mitä saimme eilen kuulla, olivat hyviä. Hb hulppeat 135, muut samoissa luvuissa kuin aikaisemmin. Jatkosuunnitelmat taas riippuvat muista arvoista ja niistä kuvista. Eli otaakaamme aikalisän niitä odotellessa. Reetalla oli myös hammaslääkäri, ensimmäinen kantasolusiirron jälkeen. Mitä kaikkea saadut hoidot ja kantis jättävät jälkeensä purukalustoon, on arvoitus. Tällä hetkellä suu ja hampaat näyttävät hyvältä. Ennaltaehkäisy on ollut loistavaa, purskuttelut suolaliuoksilla koko hoitojen ajan ovat tehneet hyvää. Lääkärinkin kanssa asiaa tuumasimme, että suu on pysynyt ehjänä koko puolentoista vuoden savotan. Purskutelkaa, purskutelkaa, ei siitä ainakaan haittaa ole. Tämäkin oli Helsinkiin mennessä monille uusi asia, oli todella vaikeaa saada suolaliuosta käyttöön, mutta en antanut periksi. Suu oli koko ajan pysynyt ehjänä suolaliuoksenkin ansiosta, miksi sen sitten lopettaismme kun hoidot muuttuvat rajuimmiksi. Emme siis lopettaneet, vaan jatkoimme muiden hoitojen ohessa purskuttelua. Jälkeen päin, hyvä näin. Lääkäri nauroi, että hän muistaa Reetan aina siitä, että Reetta teki helmikoruja. Kulki värikkäänä ja helisten. Reetta oli tuumannut myös, että kyseinen henkilö ei ole hammaskeiju vaan tonnikeiju, samalla neiti oli nauranut räkäisesti päälle. Kauheaa kielenkäyttöä, keneltähän lienee oppinut.

Toissapäivänä sain puhelun, olen voittanut kuntosalille käsittääkseni kuukauden jäsenyyden. Siis minä, nyt jo toinen kuntosali, voi vatsalihas riepuja kuinka koville joutuvatkaan. Otin sen vastaan tottakai, ilosta hytkähdellen. Ihme homma, jos ei ala näkymään tai tuntumaan. Tämä kuntosali avautuu käsittääkseni aamulla viideltä, joten ennen toisen puoli seitsemän avautumista ehdin "vetäistä siellä varvit". Näin ollen en siis lapsianikaan laiminlyö, kun teen itsekkäät tekoni ennen lasten ylösnousua. Paas kattoo, millaista taikaa tuolla salilla koen. Odotatuttaa.

Käynnistimme myös kirppariprojektin, sillä roinaa on taas nurkat pullollaan. Tessa ei tosin tahdo raaskia mistään luopua. Tessa on meidän jemmarimme, kassialmamme ja tunteellisin tavaroiden suhteen. Märisi jopa isän liituraitahousujen myymistä. Kyseenalaisti kaikki mitä olin hinnoitellut, vaikka iskä oli ne itse pussiin laittanut. Mitenhän minua epäillään kakesta, etten muka osaa tehdä oikein, kaikkea epäluulostellaan.

Ostin itselleni eilen sellaisen uuden mömmön. Aineen jota laitetaan silmänympärille poistamaan väsymystä ja silmäpusseja. Illalla saunan jälkeen sitä silmieni ympärille sutaisin ja istahdin sen jälkeen vasta ohjeita lukemaan. Tein se tottakai lennosta, peilaamatta. Alkoi Ukkokultaa hymyilyttämään suorastaan naurattamaan, sillä silmieni ympärillä oli rengas vihreitä mällejä. En tajunnut, että ne olisi pitänyt levitellä. Kunhan tuubista survaisin ja odotin että väsymyksen merkit katoaa, taikuutta....

Mutta nyt tuohon yölliseen varpaiden puristeluun. Yöni oli täynnä liskoja, nukuin sen minkä nukuin niin todella huonosti. Nousin välillä lukemaan, kippuroin, ajattelin, pelkäsin, muistelin, valvoin ja kieriskelin. Sen mitä nukuin, nukuin levottomasti. Ja miksi puristella varpaista, silloin kun nukun huonosti kuulemma myös kuorsaan. Tämä tietenkin on naiselliselle itsetunnolleni se kovin paikka; kaunis näky leukaperät tutisten, monttu auki ja ihanaa ääntelemistä ja korinaa. On taitolaji kuorsata myös kyljellään, sillä olen aina luullut että kuorsatessa pitää olla selällään. Vaihdoin sängyssä päästä toiseen ja yritin hakea paikkaani. Tavoitella unta. Näinpä sitten varpaat oli lähimmät mistä ravistella.

Taikalisän voisi tänä päivänä käyttää myös huushollissamme. Eilen emme ole siis siivonneet. Nyt pomppii karvapallot ja pölyhiukkaset auringonvalossa. Samassa myllerryksessä pyörii kassitolkulla kirpparille vietävää tavaraa. Piha odottaa taikasauvan heilahdusta myös. Viimeinkin lumet alkavat sulamaan ja mitä kaikkea sieltä paljastuukaan. Mieleeni pulpahti viime keväiset pihan haravoinnit ja kevään rapsuttelut. Mikä meidän ja Reetan tilanne oli silloin, voi kuinka meillä olikaan rankkaa. Reetalle paukutettiin kauheita myrkkyjä ja suunniteltiin tulevaa. Odotettiin, että myrkyt tehoaa, odotettiin vastauksia, tehtiin testejä. Kaikki oli niin auki ja kauhean pelottavaa. Olemme saaneet ihanan taian osaksemme, todellisen elämän taikalisän, sillä meillä on tänään moni asia niin paljon paremmin kuin vuosi sitten. Viis siitä, mitä karvapalloja huushollissa pyörii, olen todella liikuttuneen kiitollinen ja onnellinen monesta asiasta. Reetta on niistä suurin taika...

Taikasauva heilahti aamulla napakasti Reetan toimesta. Minä olin niin taas taijottu kirjoittamisesta, että ajantaju katosi. Kello 9.15 lapseni yöpaidassaan kysäisi, "eikös sulla äiti ole puolelta meno?" Olihan se! Äkkiä vaatetta päälle, Reetalle samoin, eväät mukaan ja ohjelmointi. Renkaat kirskuen jälleen Reetta mummulle muutamaksi tunniksi, sillä minulla oli napakka aikataulu tälle päivälle. Suhasin siis tukka sekaisin, korkkareissa, kävin sovitut tapaamiset ja konttorit, kipaisin pikasiivoukset kotona ja kumpparit jalassa jälleen matkaan. Reetalla ja mummulla oli kokkaukset ja ompelut kesken, joten annoin heidän jatkaa yhteistä päiväänsä.  Näinpä sitten kävin keskellä päivää kuntosalilla, vesijumpassa ja -juoksussa. Sieltä kumpparit lonksuen, naama kirjavana, letti märkänä ja tuulitakissa Ukkokullan työpaikalle päivittämään iltapäivän ohjelmaa. Työkaverit olivat kuulemma Pasille kuittailleet: "sieltä sun prinsessasi tulee..." Niin mikä taika, itse en olisi kyllä prinsessaksi itseäni mieltänyt, mutta kyllä miehet osaavat sisäisen loisteen nähdä.;) Olenkin koko päivän nauranut, parasta pitkään aikaan, minä muka prinsessa. Oliko se ryhti, itsetunto, olemus, kirkuvan punaiset kumpparit, vai mikä sen teki. Ihana salaperäisyys ja taika leijui ylläni, sitten se työkaveri katsoi parhaaksi paeta paikalta virnuillen. Toisaalta Ukkokultakin päätti lähteä jälleen työmatkalle, ihan yöksi. Onkohan tässä jokin ristiriitaisuus, jota minä prinsessana en vain tajua. Onko Ukkokulta jopa työpaikkakiusattu minusta johtuen? Ei nyt sentään, eikai.

Huomenna menen hautajaisiin, joten olen leikkinyt myös floristia sitomalla hautakimpun. Näin meistä jokainen vuorollaan saa kutsun, mutta ikäihmiselle se on odotettavissa ja aina lähempänä. Rankkaa tottakai perheen puolesta, mutta näin sen kuuluu mennäkin. Vanhojen kuuluu lähteä vuorollaan, eikä nuorten ja lapsien. Voi kuinka huomisesta tuleekaan herkkä päivä, uskon tirauttavani muutaman kyyneleen. Myötätunto on rankka laji.