HETKIÄ MONENLAISIA

On lauantai, kello seitsemän aamulla, sisällä kuuluu tuhinaa, muuten on hiljaista. Ulkona on soidinmenot jälleen kiihkeimmillään, voi sitä viserryksen määrää. Näppäimistön naputus rikkoo hiljaisuuden ja ryystäminen kahvikupista. On minun oma hetkeni, kas kummaa koneella. Sain kyllä oman hetkeni myös keittiössä, sillä kaadoin kahvit hiukan ohi ja sain pyyhkiä kaapinovetkin. Se oli keittiöhetkeni. Keittiö ja huusholli vaativat tälle päivää lievästi muutakin kuin hetkellistä huomiota. Eilisestä laiminlyönnistä johtuen hetki heilahtaa kotihommissa, ennenkuin saan kaiken mallilleen. Mutta annan muiden vielä hetken nukkua, joten en kolistele.

Eilen olin aamupäivän hermoraunio ja tuijotin kelloa. Kumpi hetki koittaa ennemmin; puhelu sairaalasta vai hautajaiset. Lopulta minun oli pakko itse soittaa ja pyytää tietoja. Oli kuulemma ollut sen verran hektistä, ettei lääkäri ollut ehtinyt soittamaan. Puhelu oli siis lyhyt, ytimekäs ja puhuttu matkalla kappeliin. Meni siis tipalle. Keuhojen löydökset ennallaan, ei muutoksia. Selväreunaisia, sellaisia parimillisiä kiinteitä. Ei sienikasvustoon ja muutoksiin viittaavaa. Todennäköisesti luokitellaan yhä arviksi, tosin Helsinkihän ne vielä analysoi ja antaa lausuntonsa. Valmistuneet verikoetulokset ovat kaikki hyviä. Jälleen uusi lääkäri sanoi asioiden olevan loistavasti. Olemme kuulleet monia hehkuttavia adjektiiveja, kuten loistavasti, erinomaisesti, tilanne priima ja mielettömän hyvin ... Itse olen koko ajan varonut ylisanoja käyttämästä, siis nehän eivät kuulu sanastooni ilmeisestikään. Varovaisesti olen pukenut sanoiksi, tilanteeseen nähden todella hyvin. Mitä ilmeisemmin voin siis oikeasti moisia hehkuttavia sanojakin käyttää, koska niitä käyttää kaikki lääkäritkin. Onko minun aika uskoa, että tilanne on loistava ja voin senkin ääneen sanoa ilman morkkista. Tunsin sillä hetkellä huojentavaa helpotusta, kuinka se ryöpsähti päälleni. Siunaustilaisuuden aikana kyyneleet lorisivat kaula-aukostanikin. Itku tuli tottakai naapurin papan puolesta. Tunsin valtavaa myötätuskaa perheen puolesta, heidän surustaan. Tunsin myös suunnatonta liikutusta omasta huojentuneesta olosta. Kyynelehdin Reetan hyvästä, ei vaan erinomaisesta, tilanteesta. Tirautin myös kaikkien läheisten puolesta, osastoystävien puolesta ja muistoille. Toisaalta se mitä valuttelin tuntui jotenkin vapauttavalta, helpottavalta. Sekoitus surua ja helpotusta, kiitollisuutta ja liikutusta. Olipas monen värisiä kyyneleitä, hetkellisesti kaikki sateenkaaren värit. Koko kirjo. Eli saamani puhelu oli erinomainen ja tilanne loistava.

Nyt alkaa päitä nousemaan ja tuhina muuttumaan mutinaksi. Voin siis aloittaa äänekkäämmän huushollaamisen, siirtyä vaikka keittiöhommiin. Taidanpa vielä hetken tässä naputella, sillä olihan eilisessä muutakin. Lapset ovat siis tuolla läheisellä välttipellolla hyppineet. Eilen ei paljon enää hypitty, sillä maa oli niin pehmeää, että sinne juuttuivat. Koko lauma veti vuorotellen toisiaan ja kaivoi kumppareitaan. Tytöille iski jopa paniikki, kun tuntui että pelto nielaisee. Reetta tuli sisälle märisten, kauhea pissahätä ja iskihän se hätä muutenkin. Olin kyllä kieltänyt, mutta kovapäitä tahtovat olla. Pahimmalta näytti naapurinmuksu, sillä hän oli mahastaankin pellossa jumissa. Kyllä sai pyykkikone jälleen laulaa, vähän niinkuin turhaankin, sillä nuokin vaatteet oli jo kerran tällä viikolla pyykätty. Muistan kyllä itsekin juuttuneeni kolmevuotiaana kumppareista mutamonttuun. Itkin koko navetan ajan, sillä eiväthän isä ja äiti tienneet mihin olin mennyt itseni tunkemaan. Ne olivat pitkiä pelottavia hetkiä paikalleen juuttuneena. Oli siellä pellolla Kainokin, raukka näytti pestynä erittäin katuvalta.

Olen ostanut itselleni sellaisen pikkumustan kotelomekon sovittamatta. Nääs kun lennosta löysin ja halvalla sain. Eilen sitä sovittelin ennen hautajaisia, mutta päädyin kuitenkin housuasuun viileästä säästä johtuen. Illalla kävi kaveri, jolle hankintaani esittelin. Minulla oli jalassa sellaiset keväänvihreät legginssit, kun mekossa keimailin. Ystäväni käski pyörähtämään vielä ympäri ja tuumasi halkion olevan aika reilun takapuolella... Kun itsekin peilille selkäni käänsin, tunsin hetkellistä hävetystä. Halkio oli siis takapuolen puoleenväliin saakka. En sitä päivällä peilatessani tajunnut, kun mustien sukkahousujen ja kevyen jakun kanssa sovittelin. Mutta nyt halkio irvotti tosi härskisti, kun taustalla oli vihreät legginssit. Oli se onni, etten moisessa hautajaisiin lähtenyt. Olisi ollut kauheaa edustaa sukua ja naapureita haarakiilat vilkkuen. Ihan yököttää vieläkin koko ajatus. Olisiko minulle kukaan kehdannut siellä sanoa moisesta, vai olisinko ihan pokkana vetänyt koko keikan tajuamatta mitä kaikkea kolttu paljastaakaan. Millaista myötähäpeää olisinkaan aiheuttanut. Kyllä piti nauraa, voi kauhia kuinka naurattikaan. Toisaalta mekko on käyttökelpoinen vaikka mustilla legginsseillä, mutta ei sellaisilla todella naisellisilla haarakiilasukkahousuilla. Hävettää hetkittäin vieläkin, miten en tuota itse tajunnut. Onneksi oli kylmä sää, muuten olisin mokannut ja pahasti. Mietimme kyllä, että millainen vaikutus moisella mekolla olisi vaikkapa tanssipaikalla. Uskaltaisiko kukaan hakea vai saisiko seinäruusuna kököttää, kun kukaan ei kehtaisi. Sana leviäisi, että se on tuo rouva, jolla halkio on pikkasen niinkuin korkealla... Niin ja tämä rouva vain hytkyisi autuaan tietämättömänä, mitä supistaan. Hävettää vieläkin, hetkittäin. Taas mietityttää, enkö tosiaankaan itse tajua, miten minulle voi tällaistakin sattua. Tohelo mikä tohelo. Niin tai voinhan minä kotona siivota vaikka pikkumustassa, ei ainakaan takapuolesta kiristä...