TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 17. huhtikuuta 2012

MYÖNNÄKKÖ VAI KIELLÄKKÖ?

Monina päivinä Reetta tuntee olevansa todella yksinäinen, kaipaavan kavereita luokseen. Mutta kun ei se niin vain onnistu. Varsinkaan kouluaikaan. Mitä teen, myönnänkö vai kiellänkö, sillä ideoita on vaikka kuinka ajan kuluttamiseksi. Tänään olen antanut rullaluistella sisällä. Tosin mummun ja papan parketilla...no on neiti kotonakin sisällä luistellut. Myönnänkö salaa ylimääräisen pelituokion tietokoneella, myönnänkö ylimääräisen herkun, annanko helpommin periksi, säälinkö jossakin jonkin verran, myönnänkö myönnytyksen. Salaa saatan lipsua, mutta koko lauman kanssa ei pitäisi lipsahdella. Sillä sekin on loputon suo, kierre, joka paisuu paisumistaan.

Kuinka sitten perheessä, joiden ainokainen on syövän ja eristyksen uhri. Kuinka yksinäisiksi nämä lapset itsensä tuntevat. Toki silloin vanhemmat voivat keskittyä vain ja ainoastaan yhteen, ei tarvitse vajaatehoisia rahkeita jakaa isommalle laumalle. Mutta paljonko silloin joudutaan myöntymään ja joustamaan, jotta saadaan lapsikulta edes jotenkin pidettyä tyytyväisenä. Mennäänkö silloin jo lahjonnan puolelle, koska annetaan myönnytyksiä vähän ja paljon kaikessa. Itse huomaa kuinka paljon noita myönnytyksiä saa jaella, kun muut ovat koulussa, jotta edes jonkilainen yhteispeli säilyisi. Ei sen puoleen, että antaisin ja myöntelisin kaiken, mutta armoa tunnen sentään jossakin asiassa. Onneksi myönnytysten ja kieltojen määrä vähenee, kun muut tulevat koulusta. Silloin on yhteiset pelisäännöt, jotka ovat jotenkin selkeämmät. Reetta osaa aika hyvin noita pelisääntöjä soveltaa, kiristää ja koukuttaa yksin ollessaan. Vetää osan noista "syöpäpisteillä" tai "kantispisteillä" kotiin, katsomalla pää kallellaan, silmät anovina. Ihan niinkuin nuo meidän koiratkin. Halutessaan Reetta osaa olla simputuksessaan armoton jankkaaja. Minulla on jo kyky haistella aamun askelista, millainen päivä tulossa. Silloin on hyvä tehdä tiettyjä myönnytyksiä jo omaehtoisesti, niin ettei pahin narina edes pääse käyntiin. Antaa myönnytysporkkanan, ennekuin Reetta hurjistuu roolissaan. Vaikka myöntää sen vartin pelituokion koneella, jolloin se on meidän yhteinen salaisuus. Myönnytys myötämielelle ja myönteisyydelle.
Syötteellä puhuimme ja jopa aiheelle nauroimme, että moni ovi aukeaa helpommin kun vetäisee hihasta "syöpäkortin". Silloin moni kielletty muuttuu myönnetyksi. Pätee julkisiin tiloihin, hissilippuihin Syötteellä, jonoihin, palveluun, jouduttamiseen, vastauksiin, oikeastaan aika moneen seikkaan. Itse vedin "kantiskortin" esiin terveyskeskuksessa syksyllä, silloin Tessa sairastui poskiontelontulehdukseen. Kuinka silloin toimimme Reetan suhteen riippui Tessan kuvantamisista, tuloksista ja diagnoosista. Eli "kantiskortilla" ohittelimme jonoissa, saimme röntgenajan heti, labraan pikana, joudutimme käsittelyä ja saimme kaiken nopeutettuna. Kuinka jouhevaa, sitten kun asiat ovat jouhevaa ja pistetään napakkuutta peliin. Muussa tapauksessa olisimme saaneet jonotella tuntitolkulla ja diagnoosi olisi ollut löysempi. Nyt minulle kerrottiin nippelintarkasti kaikki. Näinpä sain itse sitten tiedotettua eteenpäin tilanteen, jolloin Oys teki lopulliset päätökset. Toki välillä kun kertoo lapsen sairaudesta vastapuoli lamaantuu, suhtautuminen muuttuu täysin. Jotkut suuressa viisaudessaan ottavat jopa etäisyyttä, jottei syöpä niinkuin tartu. Ajatella, jos se minun välikäden kautta vaikka loikkaisi. Niin, no näenhän minäkin suuressa viisaudesani hyppiviä pöpöjä kaikkialla, miksei siis syöpäkin voi olla jonkin mielestä hyppivä pöpö.  Me, jotka elämme asian kanssa, se on meille arkipäivää ja elettävää elämää. Asiasta pystyy jopa luontevasti keskustelemaan, ei sitä aina seuraa tunnevyöry ja kyyneltulva. Mutta asiallinenkin keskustelu saattaa olla joillekin lamaannuttava ja säikäyttävä kokemus. Alkaa vapina, muutama taka-askel, änkytys, keskustelu tyrehtyy ja vastapuoli pakenee paikalta. Eli itse en aina viitsi edes asiasta mainita, koska se saa vaivautuneisuutta aikaiseksi. Ja mikä hirveintä minuakin säälitään. Siis en käsittääkseni kalastele säälipisteitä. Joskus on vain kaikin puolin helpompi olla, kun jättää jotain kertomatta, ei joudu säälisilmätikuksi. Tämä on nyt meidän elämää, joka on annettu meille elettäväksi.

Eilen Reetta aloitti rullaluistelukauden. Viime kesänä neitiä ei päästetty luistimille, nyt tosin tajusin, ettemme ole tällekkään touhulle lupaa kysyneet...IIK! Aamulla Reetta omia luistimiaan kaipaili. Muistin, että ne ovat yhdessä kaveriperheessä testattavana. Siis kannattaako hankkia omia vaiko eikö. Siitäkös pirttihirmumme hurjistui, kun asian muisti. Siinä ei paljon myönnytysporkkanat purreet. Onneksi perheen äiti oli kotona ja saimme luistimet Reetan käyttöön. Luistimissa oli vielä kiitosyllärit. Kyllä naama sulasi hymyyn. Raivo laantui, kun Reetan vielä mummun luokse aamupalalle kuskasin. Siellä neiti sitten lauleskeli ja luisteli parisen tuntia parketti paukkuen. Lapsesta kuoriutui hymyilevä ilopilleri. Onneksi myönnytys sisällä luistelulle irtosi, koska ulkona vihmoo lunta ja nyt vain niin kovasti luisteluttaa. Toki valtaosa olisi varmasti kieltänyt moisen puuhan.

Kun kasvattaa neljää lähes saman ikäistä lasta, joutuu kieltoja ja rajoituksia suhteellisen paljon jakamaan. Toki niitä myönnytyksiä ja mahdollisuuksiakin on tarjolla, mutta kukas niitä kiukussaan huomaa. Välillä saatan vetää hihasta yllärinä myönnytyskortin. Voi niitä ilmeitä, kun yhtäkkiä tarjoankin aikaisemmin kielletyn asian mahdollisuutena. Siis myönnyn, vaikka vain sen yhden ainoan kerran, johonkin mihin en ole aikaisemmin myöntynyt. Esimerkiksi vienkin yllättäin johonkin paikkaan, johon en ole aikaisemmin myöntynyt. Ostankin harrastusvälineen, kun tajuan sen antamat mahdollisuudet, vaikka olen vuosia siitä kieltäytynyt. Ystävät hyvät, jos pihallemme ilmestyy trampoliini, niin muistuttakaa kuinka ehdoton olen aina sen vehkeen suhteen ollut. Toivottavasti en koskaan tee myönnytyksiä siitä, kauhean vaarallinen ja kauhean ruma vehje! Ukkokultakin on välillä suu messingillä, kun olen ehdottanut autonvaihtoa, tallentavaa digiboksia tai muuta tuikitärkeää teknistä vehjettä. Tosin talvella ostetulle appelsiininpuristusvehkeelle en vielä ole myönnytystä antanut, turhake. Viime viikolla tosin itsekin kannoin kotiin kaksi todella turhaketta. Myönnyin niihin, kun ne arvonnassa voitin. Ne ovat Tupperin sushikotelot, lähinnä ne meistä näyttävät kastematojen rivitaloilta tai piiiitkän lonkeron sängyltä. Olen antanut jo valmiiksi myönnyttyksiä mahdollisille uusille Saksan työmatkoille, sekös aiheuttaa jälleen hämmennystä. Miksi haluat minut taas reissuun? Siis pitäisikö minun sitten kieltää moinen, jos näen sen loistavana mahdollisuutenakin. Ota noista aina selvä.
Eilen meinasin antaa myönnytyksen väsylle ja matkarasitukselle. Meinasin jättää vesijumpan jumppaamatta. Mutta sitten kielsin itseäni ruikuttamasta ja vetoamasta väsyyn ja pinkaisin matkaan. Ensin menin kuntosalille, sieltä samalla sykkeellä altaaseen. Vesijumpan puolivälissä alkoi hyvä olo hiipimään ja tajusin kuinka hyvän kieltäytymisen itselleni annoin. Kieltäydyin maadoittumasta kotiin väsyyn vedoten ja myönsin itselleni kuinka hyvältä jälleen altaassa polskuttelu tuntui. Kun sain tämän asian päässäni jauhettua positiiviseksi, jaksoin helposti uida sen kilometrinkin päälle. Kauhea itsensä kanssa taistelu piti kuitenkin käydä, mitä myönnän ja mitä kiellän, siis itseltäni.

Jouduin äsken vastaamaan kirjallisesti poliisin kyselyyn, myönnänkö vai kiellänkö liikennerikkeeni. Kyllähän minä olin myöntämässä, mutta sitten ajatusleikki lähti vauhtiin, entäs jos kiellänkin... Ukkolulta oli lievästi vahingoniloinen, kun kuuli saamastani kirjeestä. Olin tosin jo kotona kertonut välähtäneestä peltipoliisista. Muutama viikko sitten olin kaverini kanssa yöjuoksussa Kalajoella. Paluumatkalla ajelimme puhuen ja nauraen, kunnes valtava välähdys säikäytti. Peltipoliisi nappasi minusta kuvan rikospaikalta, kas kummaa ylinopeutta päästelin. Mutta tämäkin menee oikeastaan siskon piikkiin. Hän nimittäin kertoi, että kuudenkymmenen kilometrin päässä oli jo kesänopeusrajoitukset ja minä sovelsin niitä käytäntöön... Enhän minä mitään merkkejä muistanut lueskella; tuttu tie ja loistava keli. Hetkellinen morkkis siitä häivähti, kun vasta ne parkkisakotkin sain. Mutta enpä ole koskaan sakkoja aikasemmin maksellutkaan. Olen mielessäni kuvitellut, millainen se kuva on. Yleensähän niissä kuskit näyttävät hartailta, keskittyneiltä, totisilta ja asiallisilta. Voin vain kuvitella, että nauramme suut auki kaverin kanssa ja kuva ei todellakaan ole hillitty ja vakava. Kaverin poika tuumasikin "taitaa taas molemmilta koko purukalusto näkyä". Kauhistuttaa myös ajatus, josko vaikka puhun siinä kuvassa käsillä, entäs sitten jos satun sillä hetkellä puhumaan kahdella kädellä. Rapsahtaako minulle uusi sakko kädettömänä ajosta ylinopeuden lisäksi. Kyytiini meinasi lähteä tuttuja miehiä, onneksi he eivät ehtineet mukaan. Siinä sitä olisi ollut Ukkolullalle kuvasta taas selitettävää, jos auto pursuaisi "salarakkaita". Tosin vähän harmittaa, ettei sitä kuvaa kirjeessä tullut. Pitää ilmeisesti poliisilaitoksella vielä käydä. Sielläkään en ole koskaan käynyt, vaikka muissa lukuisisssa instansseissa olenkin joutunut pyörimään.
Nyt tämä tehty Syötteen reissu aiheutti lapsissa ainakin kaksisataa huudahdusta "peltipolliisi". Niitä oli todella paljon, varulta hymyilimme jokaisen kohdalla, jos se nappaa kuvan. Iskäkin lapsille soitteli ja kyseli nopeusmittarin lukemia. Kauheaa syynäämistä, minkäs sille voi kun tykkää ajaa, tykkää vauhdista ja tykkää vähän siitä fiiliksestä. Viihdyn loistavasti autonratissa, se on minulle myös tapa relailla. Myönnänkö vaiko kiellänkö itseltäni moisen relaksantin? Tietenkin voisin sen yhden mittarin tulkintaa harrastaa enemmän. Myönnetään...

4 kommenttia:

  1. Hei! Olen 20-vuotias (entinenkö?) lymfoomapotilas ja seuraillut blogiasi jo jonkin aikaa jättämättä aiemmin jälkiä itsestäni.

    Ihmettelen usein noita teidän ehdottoman tiukkoja eristyskäytäntöjänne. Itse olen ollut kahdessa kantasolusiirrossa. Omilla soluilla viime elokuussa ja rekisteriluovuttajan soluilla marraskuussa. En ole saanut selviä, ehdottomia ohjeita kotoa poistumisen suhteen ja mennyt vähän "oman harkinnan mukaan".

    Yksi vaikeimpia asioita on ollut yksinäisyys, jatkuva kotona oleminen ja siitä johtuva ahdistus. Kukaan perheenjäsenistä ei tunnu käsittävän tätä asiaa, eikä varmasti käsitäkään miltä jatkuva kotona oleminen tuntuu. En kykene ajattelemaan asioita selkeästi, en kiinnostu asioista, yleensäkin päänsisäinen toimintani tuntuu olevan epämääräinen harmaa massa, jota en vain saa järjestykseen. Kaikki on liian samanlaista, mahdotonta erottaa toisistaan. Pöpöjä uhmaten olen tehnyt lyhyitä shoppailureissuja ja istunut jopa muutaman tunnin viikossa koulunpenkillä mutta säännöllisin väliajoin tuntuu, että on pakko päästä pois. Kauas. Ihan minne vaan. Poissa tutusta ympäristöstä voisin ehkä hahmottaa omaa elämääni edes jotenkin. Mutta minnepä mennä kun julkisilla ei uskalla kulkea. Myönnän, että olen ajoittain jopa toivonut keuhkokuumetta tai vastaavaa, jotta voisin vaihtaa kodin seinät ja tutut naamat muutamaksi päiväksi sairaalan eristyshuoneeseen. Pahimmillaan mietin, mitä tapahtuisi jos kotimatkalla sairaalasta ajaisin kolarin. Tällä hetkellä asiat ovat onneksi hiukan paremmin.

    Ymmärrän, mitä Reetta tarkoittaa yksinäisyydellä. Seinät kaatuvat päälle. Minunkin valituksiini on vastattu, että saanhan omassa huoneessani tehdä rauhassa mitä haluan. Ei se ole sama asia. Usein sairaalakäynneillä istun jonkin aikaa käytävällä. Minusta on ihanaa vain katsella ohi käveleviä ihmisiä. Nähdä elämää.

    Eihän se kavereiden tapaaminen minullakaan onnistu. Tuolla nuo opiskelevat pitkin maailmaa. Tutustuvat uusiin ihmisiin ja elävät omaa elämäänsä. Minä en useinkaan tiedä kenen elämää elän. En omaani ainakaan. Kaikki pyörii sairastamisen, lääkkeiden ja lääkärikäyntien ympärillä. Äiti on ollut tukenani sairastamisen aikana ja muistuttaa päivittäin lääkkeistä, haluaa tietää mitä lääkäri on sanonut, käy apteekissa ja kelassa puolestani jne. En taatusti saisi kaikkia asioita hoidettua itse, mutta ahdistaa. Sairaus on tällä hetkellä minun elämäni ja kaikki liittyy enemmän tai vähemmän siihen. Kun muut huolehtivat asioitani, mitä minulle jää? Ei ole mitään omaa elämää.

    Olen käynyt säännöllisesti psykiatrian poliklinikalla yli vuoden, mutta paljon on sellaista, mitä en osaa käsitellä mitenkään. Itken iltaisin peiton alla ilman mitään syytä. Jotain hauskaa nähdessäni saatan palaa halusta kertoa siitä jollekin, jotta voisimme nauraa asialle yhdessä. Saatan kuitenkin päätyä pitämään asian omana tietonani, koska se saattaa olla ainut oma, vain minun tiedossa oleva, asia. Ja sitten itken taas sitä, ettei minulla ole ketään, jolle puhua.

    Tämä nyt oli tällainen epämääräinen vuodatus, mutta toivottavasti sait jutun juonesta kiinni. Väitän ymmärtäväni Reetan ajatuksia ja uskon, ettei kukaan perheenjäsenistä pysty sitä kaikkea ymmärtämään. Reetalla ei ole viikottaista vesijumppaa, jossa nähdä muita ihmisiä. Ei yhtään mitään. Mietin usein lukiessani, että Reetta on upea ihminen voimakkaine luonteineen. Minä olen hiljainen, enkä valita ääneen. Kun ei kerran ymmärretä, jätän asian siihen ja itken yksinäni. Reetta uskaltaa huutaa kotona ja siitä olen kateellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielettömästi kiitos, että uskalsit huutaa tänne kuplastasi!!!
      Elät todella rankkaa vaihetta, joten se vaatii paljon itseltä ja perheeltä. Mitä on olla veitsenterällä, sinäpä sen tiedät, liiankin hyvin. Mutta moniko sen ymmärtää? Vaatii rohkeutta jäsennellä ajatuksiaan julkisesti. Enköhän minä jonkin sortin johtolangan niistä saanut, tosin tuskin kukaan pystyy täysin ymmärtämään. Mutta niinkuin sanoit, sinä taas ymmärrät Reettaa, kohtalontoveri nääs.
      Reetta sanoo usein, että hänellä jää tietyt asiat elämättä ja kokematta, kun on pakotettu olemaan kotona. Niinkuin sinäkin. Toivottavasti tämä on teillä molemmilla vain pakollinen lusittava välivaihe. Nämä eristyssäännöt olen usein ja toistuvasti kerrannut ja varmistellut poliklinikkakäynneillä. En ole niitä itse laatinut, yritän niissä vain kurinalaisesti itse pysyä, jotten omalla oikaisullani aiheuta lapselleni vaaraa. Kuinka helppoa olisi revitellä ruokavaliolla, sillä Reetta haluaisi toistuvasti kiellettyjä juttuja... Kuinka helppo olisi harrastaa, uiskennella, käydä kavereilla tuosta vaan ja kaikkea pähkäämättä, mutta emme voi lipsua. Toki joitakin myönnytyksiä olemme antaneet, salaa sallineet. Mielestäni jokin porkkana jossakin asiassa motivoi taas toisessa, kuten toipumisessa. Eli joissakin lähikaupoissa, urheiluliikkeissä, serkuilla, naapurissa ja ravintoloissa olemme käyneet. Meillä on suvussa hyvä "morsetus"-käytäntö, heti kun joku aivastaa tai röhisee, niin silloin palaamme tiukkaan ruotuun. Samoin kavereiden suhteen pelisäännöt ovat selvät, nykyisin lapset osaavat jo itse tehdä tarvittavat kysymykset ja oivallukset. Kävimme eilen myös toisessa syöpäläisperheessä, jossa lapsi joutuu olemaan kotikoulussa alhaisten veriarvojen vuoksi. Meitä uskallettiin pyytää ja me uskalsimme mennä, koska pelisäännöt ovat niin selvät.
      Vaikka oletkin aikuinen, helpottaiskohan sinua yhtään jos joskus antaisit paukkua niinkuin tämä meidän tulisielu. Siis räyhäisit, riehuisit, kapinoisit, potkisit, märisisit ja huutaisit kaiken ulos. Tai edes palasen. Vaikka yksin, salaa muilta. Kokeilisit vaikka silleen itseltäsikin salaa, jos se ei sinun perusluonteeseesi kuulu. Tai kirjoittaisit pahan pois, vaikka yksittäisinä sanoina. Sitten vaikka repisit, polttaisit ne lappuset ja kompostoisit. Menisit vaikka sillalle ja paperipala kerrallaan heittäisit kuohuvaan koskeen. Tekisit sen teatraalisesti, täysillä ja vapautuisit tietyistä paineista. Hämmästelisit jälkeenpäin, minäköhän se olin joka äsken pistin tuskani päreiksi.
      Kerran sairaalassa eristyshuoneessa Reetan tuskainen raivo oli jotain käsinkosketeltavaa. Valtava kapina kaikkea kohtaan. Reetta otti sitten paksun koulukirjansa ja yritti repiä sen palasiksi. Siis koko paksun kirjan kerrallaan, ähisten ja hikoillen. Sitten neiti laittoi kirjan kahtia, yritti jälleen. Taas pienemmän osan ja uudelleen. Mutta se hitsin kirja oli niin sitkeää tekoa, ettei inahtanutkaan. Lopulta aikansa ähistyään Reetta nauroikin tyhmää ideaansa, sillä onhan täysi työ saada edes muutama sivu kerrallan revittyä, kuinka siis luulee voivansa repiä koko kirjan kerrallaan. Paha olo selätettiin tällä projektilla, kirja säilyi lopulta ehjänä. Mitä nyt neiti sen raivoissaan ja samalla nauraen nakkasi nurkkaan. Kauheudessaan ja tuskassaan vapauttava kokemus.
      Itse olen muutaman kerran huutanut ja märissyt päin näköä, siis peiliä. Käynyt surkeuteni pohjalla kuvainnollisesti, katsonut sitten kuinka kyyneleet loppuvat, silmät kirkastuvat ja lopulta karehtii hymy, kun tajuaa asian koomisetkin piuolet siis sen kuinka järkyttävältä näytti. Sitten olen raivoisasti ravistellut itseäni, naamaani ja koonnut palaset vähän valaistuineempana... Hymähtänyt peilikuvalleni, tulipahan tuokin koettua;)

      Anna siis paukkua ja lopeta se yksin hiljaa peiton alla itkeminen! Kokeile! Ja kerrothan oliko siitä mitään hyötyä. Edes hetkellistä helpotusta. Otathan tämän räyhäyshaasteen vastaan ja pidä huolta itsestäsi!

      Ajattelen sinua todella lämpimästi ja rohkaisevasti. Kiitos, että olet mukana. Aurinkorantuja päivääsi!

      Tiina

      Poista
  2. Hei! Missään tapauksessa tarkoitus ei ollut arvostella eristyskäytäntöjä, ovat minullekin tuttuja, käsidesiä kuluu meilläkin ja yksikin aivastus saa minut kaikkoamaan kauas. Ihmettelen vain, kun lapsisyöpäpotilailla kaikki tuntuu usein olevan paljon tiukempaa. Miksi eri hoitoyksiköillä on niin erilaisia käytäntöjä? Ei tässä tilanteessa pitäisi asioita ainakaan tehdä yhtään vaikeammaksi kuin on pakko. Oulu asetti autologisen siirron jälkeen ruokalaji kerrallaan tarkat rajat siihen, mitä saa syödä ja mitä ei. Tämä oli kyllä helppo ja turvallisen tuntuinen järjestely uudessa tilanteessa. Turussa, jossa vierassiirtoni tehtiin, yritin useaan kertaan lypsää tietoa siitä, mitä nyt saan tehdä ja mitä en. Oulun tiukoille ruoka-ainerajoituksille lähinnä pyöriteltiin silmiä ja eräskin lääkäri hermostui jatkuvaan kyselyyni kun pidin maailmaa "niin mustavalkoisena". No, sille tohtorille en sitten loppuaikana juuri puhunutkaan vaan jurotin sängynpohjalla kiukkuisena. Se on se minun keinoni kapinoida.

    Eristysruokavaliosta minun kohdallani on jo luovuttu, ainoastaan vakuumipakattu kala ja homejuusto ovat kiellettyjä. Kasvikset meillä kuitenkin pestään edelleen astianpesuaineella (kyllä!) ja kuoritaan, parasta ennen -päiväyksen ylittäneisiin ruoka-aineisiin en koske, rusinoita en ole uskaltanut syödä ja seisovista pöydistä en syö. Syömisen vapautumisen jälkeen olen tilannut hampurilaiseni majoneesilla, mutta salaatinlehdet jätän edelleen muille. Tuorekasviksia syön vain kotona, muualla pesemisestä ei ikinä tiedä. Ennaltaehkäisevistä lääkkeistä käytössä on vielä eräs virusantibiootti ja estolääkitys herpekseen ja näitä saatetaan lääkärin mukaan jatkaa parikin vuotta. Hyljinnänestolääkitys sen sijaan purettiin jo reilu kuukausi siirron jälkeen (tosin hiukan suunniteltua aiemmin, alkuperäinen suunnitelma oli 2 kk siirron jälkeen).

    Ei minusta ole huutamaan. Asiat eivät purkaudu raivona vaan ahdistuksena ja masennuksena minun kohdallani. Hienoahan se olisi, mutta en edes muista milloin olisin huutanut jollekin.

    VastaaPoista
  3. Kiitosta taas, taidanpa raapustella laajeemmin tuosta aiheesta.
    Kuuloillaan

    Tiina

    VastaaPoista