Nukuin sängyssäni väärinpäin, siis pää jalkopäässä jalat tyynypäässä. Reetta puhui iskän eilen ympäri ja päätyi keskellemme. Neiti naureskeli, että isä on tässä asiassa helpommin pyöriteltävissä. Samaan aikaan suu oli pidätetystä naurusta ja ilosta kuprullaan. Onnistumisen ilo loisti silmistä saakka. Niin voihan meidän keskellä nukkua, mutta kun se ei ole Reetan yksinoikeus, vaan kerroin on se neljä. Eli trafiikki on sen mukainen, jolloin pitää välillä miettiä myönnänkö vaiko kiellänkö.
Nyt muut lapset kommentoivat petinpetaamista, että Reetan kuuluu petata meidän sänky, kun kerran taas on ollut meidän keskellä. Kuinka helposti se oma keskellä nukuttu yö unohtuu ja kärjistyy toisen siskon nukkumiseen. Kierre, kierre, sellainen lumipalloefekti.
Nousin kuudelta, kun silmäni mä auki sain... Rentoa lueskelua, koiranrapsutusta, kahvittelua, hiljaisuutta, omia rentoja ajatuksia. Ihan hyvä aloitus aamulle, mielestäni kyllä. Olen latautunut ja leppoisa, ei kökköjä missään. Olen ihana mamma lapsilleni ja hymyilevä eukko miehelleni. Siis unelmamuija. Iso haa, ei tarvitse olla samaa mieltä, ymmärrän.
Fannylla on kökköjä, sillä voi on hukassa, Reetta nukkunut meidän keskellä, ei saanut vaihtaa eri huonetta, kirjasto ei ole auki vielä aamulla aikaisin ja kaikki on tyhmää. Antaa herkkiksemme paukkua, olen pitänyt muutaman kerran kainalossa ja pussaillut. Olen kannustanut paukkumiseen, kyllä se siitä leppoistuu vielä... Parempi paukuttaa heti aamusta kunnolla, kuin pitkin päivää pikkasen. Että tällainen strategia.
Sain jälleen yhden kirjan loppuun luettua, se oli vähän sellainen löysänpuoleinen puuduttava hömppä. Mutta sain kuitenkin loppuun saakka. Toisaalta siinä oli loistava liikeidea, ei sen puoleen että minä iseäni ajattelisin, mutta loistava joka tapauksessa, siis se liikeidea.
Eilen kuulin asian, jota olen miettinyt ja useinkin kelannut. Sen sanoi ihan lastenpsykiatrian professori (Tuula Tamminen Inhimillinen tekijä ohjelmassa). Syyllisyys on yksi vanhempien vahvimpia tunteita. Varsinkin lapsen sairastaessa se kalvaa ja nakertaa kohtuuttomasti. Niinkuin itsekin olen usein kokenut kuluneessa savotassa. Koen syyllisyyttä siitä missä olen, mitä teen, kuinka toimin, mitä ajattelen, mitä koen, kuinka jakaudun. Vähän kaikesta, mutta se onkin aika yleistä siis. Eli tärkeä asia, joka kuuluu vanhemmuuteen ja sen asettamiin haasteisiin. Syyllisyys ja riittämättömyys avuttomuuden kautta koettuna. Melkoinen soppa hämmennettäväksi ja hämmästeltäväksi. Myös se, että välillä tuntee raivoa lastaan kohtaan, väsyä ja negatiivisiakin tunteita. Nekin kuuluu vanhemmuuteen ja pitää sallia ja ymmärtää. Se tunteiden skaala on äärettömän laaja ja vivahteikas, niissä riittää pureskeltavaa. Mielestäni oli loistavasti sanoiksi puettu omat ajatukset siitä, että lapsen ollessa sairaalassa vanhempi on toinen päähenkilö lapsen lisäksi. Pitäisi muistaa vanhemman roolin tärkeys hoitojen ohessa. Psyykkisen kivun merkitystä osataan vasta pikkuhiljaa tulkita hoitojen kehittyessä, aikuisen ja perheen traumaa ei tajuta vieläkään tarpeeksi. Mutta on tärkeää myös muistaa, että traumat ovat myös rikkaus, joista voi ammentaa myöhemmin. Senkun oppisi aina rikkaudeksi kääntämään, avoimin silmin oivaltamaan. Huh, huh! Mutta näitä asioitahan olemme koko ajan oivaltamassa, oppimassa elämän rankimmilla ja kovimmilla keinolla.
Eilen illalla kilahdin Reetalle, kun itkunaukuväsyseoksen kautta yritettiin saada asioita hänen haluamalleen mallille, niin että muiden olisi kuulunut joustaa... Ei koskenut tuota meidän vieressä nukkumista, vaan ihan jotain muuta. Pitääkö kaikki saada itkulla ja säälillä läpi. Eikö mitään rakentavampaa keinoa ole. Kilahdustani seurasi jälleen syyllisyys, pitikin kilahtaa. Ukkokulta taas syyllisti minut katseellaan, pitikö kilahtaa. Mutta sama kaava oli toistunut valehtelematta kymmenisen kertaa päivän mittaan, Ukkokullan työaikana, joten hän ei niistä tiennyt. Mutta kun minuun ei naukuminen tehoa, itkun ja marinan kautta ei saavuteta muuta kuin mamman kilahdus. Monia asia olisi nopeasti selvitetty, kun puhuttaisiin suoraan ja selvästi, päätös tehtäisiin rakentavasti.
Toki omakin pinna on joskus kohtuuttoman lyhyt, narinakiintiö täynnä. Silloin pyrin ottamaan aikalisän itseni kanssa, analysoimaan mikäs se kiikkaa, aukaisemaan omatkin silmäni tässä asiassa. Kun silmäni mä auki saan, saatan oivaltaa jotain elämää rikastuttavaa ja tärkeää. On vain niin tärkeä poistaa välillä ne laput silmiltä. Katsoa laajemmin.
Eilen avasin silmiä myös monille uusille ideoille, tutisen ihan, mutta kuinka tehdä ideoista totta. Siinäpäs vasta kysymys ja kannattaa miettiä avoimin silmin. Mutta yksi asia on lyöty lukkoon, heinäkuussa minulla on oma näyttely. Niin ja ensimmäinen pieni sellainen kuulemma nyt toukokuussa. Ne eivät vielä ole Reetan kanssa yhteisiä, päätähden eristyksistä johtuen, mutta kunhan ne saamme selätettyä... Tänään niin moni asia tuntuu selkeältä, avoimelta, valoisalta, toiveikkaalta. Ihan niinkuin silmät olisivat jälleen seppoisen selällään ja kauhian auki.
P.S. Kaksi minuuttia tuon leppoisuuteni oivaltamisen ja luukuttamisen jälkeen alkoi raivoisa räyhääminen ja tyynysota olkkarissa. Fanny haastoi omaa pahaa oloaan Tessalle. Siitä seurasi, että Tessan pirtelö kaatui maanantaina pestylle ruskealle kangassohvalle. Minä kilahdin, voi kuinka kilahdin. Mielestäni aiheesta ja rakentavastikin (?). Käskin miettimään syitä ja seurauksia, mikä johti mihinkin, miksi ja millä seurauksella. Toki ääni vähän käheni, sillä olin sen verran kiihtyneessä tilassa. Eiköhän oppi jälleen mennyt perille, kun tyynyjä pesevät ja sohvaa puhtaaksi hinkkaavat. Pakko riitapukarien tehdä se rinnakkain ja miettiä tyhjästä lähteneen tappelun seurauksia. Mitenköhän nyt näitä silmiäni räpsyttäisin, jotta se aamullinen valo niihin jälleen virtaisi, sillä välillä vilahti myös syyllisyys ja muutama muukin lievempi ilmiö. Mutta jatkan räpsyttelyäni, josko se tästä taas...
Paljon hyvää asiaa!!!
VastaaPoista