Jopas tuli kanssaihmisiinkin vipinää, lukijamääräkin liki tuplaantui eilen. Siis olitte ilmeisesti todella huolissaan. Mutta eikö muut ihan oikeasti nouse joskus aivan väärällä jalalla ylös. Mielestäni siihen on meillä itse kullakin täysi oikeus. Toisaalta hyvä, että kaikki paineet tulee samalla kertaa ulos, niin ei tarvi riutua moisessa päiväkausia. Eilisen postauksen jälkeen, uskalsi vahingossa kaveri soittaa pääseekö kylään. Maailmankaikkeuden lempein ihminen astui suoraan raivottaren luolaan. Kiitos! Muutama muukin hätääntynyt yhteydenotto tuli, kiitos että jaksoitte myös kannustaa raivoamisessani. Päätin heti aamulla myös pyytää anteeksi, jos loukkasin ja säikäytin. Kiittää, että pysyitte mukana.
Eilinen jatkui kodin ulkopuolellakin samalla teemalla, kun yritin pyörittää byrokratiaa. Kas kummaa koneetkin kaatuivat konttorissa, enkä saanut tarvittavia tietoja. Konttoristit vapisivat... Sain muutaman odotetetun puhelisoitonkin, tosin osa piti vääntää rautaisesta sanahelinästä. Olin jälleen väärinymmäretty ja vaikeaselkoinen.
Illalla linnottauduin kamariin, kuuntelin nupit kaakossa juuri sellaista musiikkia jota halusin. Parhaiten kolahti Janne Hurmeen Suuttumaan. Sitten vielä näännyksissä tanssasin ja makasin välillä peitot korvilla. Johan alkoi aukeamaan. Tessa hieroi kiristävän nuppini ja havaitsin alkavaa relaamista ja uudelleensyntymistä... Päätin myös hyödyntää unettomuuteni lueskelemalla ja löhöilemällä. Olenhan ennenkin pärjännyt 5-7 tunnilla, mutta nyt tavoittelen jatkuvasti vähintäänkin 8-9 tuntia.
Aamulla törmäsin termiin "seitsemän kuolemansyntiä", syyllistyin nähtävästi kaikkiin kerralla eilen. Varmaan keksin muutaman omankin, ei siis ihme, että olin piinattu. Suorastaan riivattu. Nyt moni asia on korjattu; vaihdoin uuden käämin itselleni. Nyt ei jumita eikä savua. Aamulla oli vielä pientä saamattomuudentynkää havaittavissa. Olen imuroinut ja mopannut huushollin kolmeen kertaan. Stailannut ja hakenut harmoniaa. Vessanpönttöjen pesussa oli vielä raivottaren alkeita, sillä pyttyharjakin katkesi. Siivosin fyysisellä raivolla, hikoillen ja ähkien. Samoin kynnet ovat riekaleina, lakat lohkeilleet. Taustalla on kuulunut mielimusiikkia, olen saanut olla koiruuksien kanssa päineen ilman kompromisseja. Osasin laittaa hiukseni, kun opettelin sen uuden vehkeen käytön. Munatkaan eivät palaneet, kun pienensin levyn lämpöä. Hox hox! Löysin meikkivoiteita naamaan. Valokynää en tarvi, kun valo tulee nyt sisältäpäin... Eikös ollutkin viisaasti ajateltu. Sitten meikkasin sieluni peilit esiin sinisellä. Jo kimmeltää taas. Tähän pätee logiikka ilotytöistä, niillähän on yleensä sininen silmämeikki ja ne ovat iloisia... Olen saanut lusittua kiitettävästi pyykkejä puhtaaksi. Eilen raivoissani yritin lähteä kylille nilkkureissa, joihin yritin epätoivoisesti survoa vaaleanpunaisia löysiä ryttysukkia. Silloin pääsi itseltäkin jo nauru, kun tajusin puuhani. Tänään olen ehtinyt myös latautua, organisoida, nautiskella ja naureskella itselleni.
Eilen kävi toinenkin kaveri akuutissa hädässä olevaa katsomassa. Illalla alkoi jo paineet hellittää, sillä siirryimme keskustelamaan toisesta akuutista aiheesta. Haarakiiloista. Kun muut paineet saa johonkin järjestykseen voi ongelman kokea moisestakin. Kuinka ärsyttäviä sellaiset kiilat ovat sukkahousuissa. Onko niitä pakko olla. Ne tuntuu inhottavilta, keski-ikäisiltä ja tyhmiltä. Ne näkyvät koltun läpi, vaikeuttavat istumista, kävelyä ja vievät naiseuden sirot rippeet. Eikö liikkuvuutta ja tarvittavaa laajuuttaa saa muulla neulostekniikalla, kuin iskemällä kauheat mummukiilat. Tästä vaahtosimme silmät kiiluen varmaan vartin. Ihana, että tuonkin asian saimme jakaa.
Mitäpä Ouluun, kiitos ihan hyvää. Reetta porskuttaa samalla tahdilla. Odottavat kuumeisesti tietoja Helsingistä suunnitelmien suhteen. Hoitokaaviolle varmisteluja ja tarkisteluja. Viikko on odotettu vastauksia, alkaa syömään kärsivällisyyttä moinen. Tänään tulee kaksi viikkoa viruslääkitystä täyteen. Huomisesta lähtien jatketaan kerran päivässä, todennäköisesti. Se antaa jälleen hiukan löysiä, mutta toisaalta ärsyttää roikkua kahden tunnin tipan vuoksi Oulussa. Mutta olemme jo kuitenkin puolivälissä moisessakin savotassa. Hyvä näin.
Fanny sieltä soitteli, että on tylsää. Niinhän välillä meillä muillakin. Välillä tekee ihan hyvää tylsistyä. Kunhan ei vain joudu liikaa tekemisiin omien tylsien piirteidensä kanssa... Silloin on pian muillakin tylsää. Pasi kertoi, että Fannylle on iskenyt kova äitikaipaus, kun lähdin kotiin. Voi pientä, kunpa sitä osaisi jakaantua tasaisesti ja kaikille jollakin tavoin. Tällainenkin repii.
Laitan pitkästä aikaa labratuloksia; neutrofiili 1,2, Hb 114, tromb 229, leukkarit 3,8, crp alle 3, hyljintälääkepitoisuus 94. Tänään on yksi puolikas maksansuojalääke poistettu päivälääkkeistä. Muuten mennään entisillä ohjeilla. Eli homma hallinassa, arvot noususuhdanteessa.
Eilen mietin myös netin ja eri yhteisöjen pelottavuutta, pimeitäkin puolia. Sitä saattaa eksyä niin väärille poluille, ruokkia omia pimeitä puoliaan. Maailmankatsomus ja ihmissuhteet saattavat vääristyä todella omituisiksi. Entäs, jos jokin sieppaa sinut mukaansa ja vääristää omat ajatuksesi. Koukuttaa. Toivottavasti kenellekään ei minun raivoisat piirteeni tarttuneet ainakaan pidemmäksi aikaa. Enhän minäkään onnekseni siihen jää pysyvästi, sekin olisi todella raskasta itselle ja teille. Luotan myös siihen visioon, että muutkin kokevat samoin, mutta minä raukka rohkenen luukuttaa asiani julkisesti. Olen käynyt ensimmäisiä kertoja muidenkin blogeissa, noin niinkuin tuntemattomien. Hämmästyin niiden monipuolisuutta, laajuutta. Ihan mistä aiheesta vaan voi kirjoittaa ja esittää kuvia. Ruokkivatko sairaalloiset ajatukset ja kuvat vielä enmmän sellaisten mieltä, jotka ovat jo valmiiksi koukussa. Ruokinko minä vanhempien tuskaa, luukuttamalla omaa tuskaani. Toivottavasti kukaan ei saa minkäänlaisia positiivisia kiksejä minun tuskistani ja peloistani. Sehän olisi kauheaa. Tarkoituksenani ei todellakaan ole laajentaa tätä pelkotuskaa, vaan kertoa siitä mitä se on. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta ja halua jäädä tähän olotilaan roikkumaan. Mutta se on vain elettävä paukku kerrallaan läpi. Ihan oikeasti näen valoa kajastavaa, onnellisen horisontin. Sinne on vielä matkaa ja monttuja, mutta menemme kohti.
Aamulla paistoi aurinko, nyt vetää pilveen. Mutta ei haittaa, kynttilänvalo loistaa kauniimmin ja erottuu paremmin. Onneksi on iloisen punaiset kumisaappaat, jotka erottuvat harmaudessa. Voinpahan hyvällä omallatunnolla ottaa kirjan, pehmeän viltin, villasukat, teemukin, koiran syliin, toisen jalkoihin ja nautiskella syksyidestä päivästä puhtaassa huushollissa kynttilän loisteessa. Tänään on ihan hyvä päivä! Päivä +75 ja tyyntä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti