Eilen illalla olin jo unten mailla, kun Reetta kömpi viereeni unettomana. Siihenpä minunkin uneni sitten katkesivat. Yöstä tuli katkonainen, levoton, ajatuksia pyörittelevä ja unientäyteinen. Reettaa ei vain nukuttanut, koska aamulla oli nukkunut niin pitkään. Ei siis riittänyt unta. Ei siis mitään vakavaa, halusi vain jutella pulputtaa kainalossa.
Aamulla räpsähdin jälleen todellisuuteen, arkeen ja tietoisuuteen. Se vain loikkasi päälleni. Arki on jotenkin aina rankempaa, kuin viikonloppu. Arkisin saamme puheluita sairaaloista, toimistoista, joudumme kontrolleihin ja pyörittämään arkirumbaa.
Yöllä minulle iski myös syyllisyys siitä, että olen jälleen mennyt kaikkea suunnittelemaan. Yleensä aina silloin tulee mutkia matkaan ja takapakkia, kun katson liikaa eteenpäin, siis suunnittelen jotain. Olen jälleen varannut itselleni niitä peruttuja hammaslääkäriaikoja uudelleen. Olemme myös varanneet myyjäisistä pöydän, suunnitelmissa tehdä sinne kaikenlaista. Eli niin monta kertaa olemme kaikki saaneet perua, kun on jouduttu sairaalaan. Sairastahan tälläinenkin ajatuskuvio on, mutta minkä sitä omalle öiselle aivotoiminnalleen voi. Näköjään ainakaan minä en voi yhtään mitään. Ne vaan pulpahtaa, kuin laavalampun laavakuplat, päälle. Ihan niinkuin omilla suunnitelmillani voisin laukaista jonkin kriisin tai infektion. Pelottaa siis suunnitella yhtään mitään, ettei tule ikäviä asioita eteen. Ei terve ajatuskuvio, mutta näin sen aamulla jälleen oivalsin. Koin myös valtavan syyllisyyspuuskan siitä, että meillä oli kiva viikonloppu. Saimme olla kotona, vapaalla, ulkona kirkas auringonpaiste ja kengissä nariseva pikku pakkanen. Niin leppoisaa, että.
Olen myös miettinyt läheisiä, muita ihmisiä, kanssatovereita, kohtalontovereita. Kaikkia ketä tällaiset asiat koskettaa. Kuinka laajasti ja kuinka moni reagoi saatuihin tuloksiin. Kuinka moni meistä reagoi kropallaan, koko fysiikallaan. Olenko itse nyt ( muka ) vahvempi, jotta voin samaistua selvemmin muiden tilanteisiin. Vahvuudesta en mene sanomaan, mutta olen vuoden kokeneempi. Olen kokenut muidenkin tuskaa omien tuntemusteni kautta. Olen joutunut kohtaamaan jälleen omia ajatuksiani ja tunnelmiani vuoden takaa. Miltä minusta silloin tuntui, mitä ajattelin, miten selvisin? Olenko yleensäkään selvinnyt.
Aamuni alkoi jälleen sillä puhelinrumballa. Puoleenpäivään mennessä seitsemän puhelua, omat soittamani lisäksi. Se syö, jatkuva pärinä. Hermoheikkona olen roikkunut jälleen linjoilla, aina siirretty eri instanssiin. Sitten todettu ettei meidän papereita ole edes olemassa, turha siis odotella päätöksiä. Jälleen uusi roikkumisketju alusta, selitä ja selitä.
Aamuksi on jälleen taksi tilattu, päivä menee Oulussa. Toivottavasti pääsemme päiväkäynnillä, sekin mietityttää joka kerta. Torstaina saan puhelun Helsingistä, sekin odotututtaa. Samalla olen kuskannut Pasia töihin, käyttänyt Vernaa hammaslääkärissä, käynyt tekstaamassa kortteja ja niin edelleen. Onneksi Reetta hoiti ruokapolitiikan; teki valtavan hyvää lihakastiketta ja riisiä. Neiti söi kastiketta paljaaltaan ennen kuin riisit kerkesi kypsyä ja sitten uusi annos riiseillä. Luojan kiitos tuo ruoka jälleen maistuu ja todella hyvin. Eipähän minun tarvitse siitä huolehtia. Nyt olen juoksevat asiat juossut ja Reetalla on opettaja. On aika siis antaa pulssin tasaantua ja hieroa nuo loputkin unipöllyt silmistä. Ei nähdäkseni syytä turhiin pelkoihin, otetaan vain maltillisesti. Näin sain jälleen kirjoittamisen ja analysoinnin kautta jäsenneltyä nuppini jonkinlaiseen tasapainoon...
Ne olivat minun mietteitäni. Olen kuullut myös lasteni ääneenmietintää. Verna lähinnä on miettinyt, onko ihmisilläkin anaalirauhanen? Fanny mietti Kainoa, onko sillä anaalirauhasjuoksu? Reetta huusi kuin leijona, kun otin viimeviikkoisia lappusia ja teippejä irti ihosta. Viimeinkin ne sai kastella ja pääsi kunnon suihkuun. Huuto laukesi nauruksi, kun alta löytyi siistit pienet arvet. Reetta kuvitteli, että sieltä paljastuu tihkuvat haavat. Voi kuinka lapsi oli onnellinen, yksi cvk vähemmän.
Aamupäivällä höyrysin autolla pihaan kännykässä puhuen. Tulin sisälle ja ehdin ottaa kengät jalasta. Reetta alkoi huutamaan, että auto liikkuu. Sitten ne huusivat Tessan kanssa yhdessä. Katsoin ovesta ja piti juosta sukkasillaan perään, liikkuihan se. Takaperin ja tielle poikittain. Kuinka tasamaalla voi rullata alamäkeen? Ei se koskaan noin paljon ole rullannut. Ennenkuin minä ehin auton luokse, se hyrräsi jo vastaan. Pisti taas miettimään, kuinka se noin. Lapset marmattivat, et vetänyt taaskaan siitä vivusta. No en, sen tajusin itsekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti