Päästin koirat aamulla ulos kaatosateeseen ja pimeyteen. Kuinka pimeää voikin olla. Hetkessä koiruukset kastuivat likomäriksi ja takapihan pimeys imaisi ne itseensä. Kummassakin elikossa on paljon valkoistakin, mutta siitä huolimatta niitä ei erota. Jotenkin synkkää ja painostavaa. Siis tuolla ulkona ei suinkaan meillä muuten. Eilen aamulla sateli jäätävää tihkua ja vettä, oli aika lipsakka keli. Kun nyt muutamana aamuna on ollut häivähdys valkoista ja pikkupakkanen, se on tuntunut ihanalta. Tytöt tosin tappelevat siitä onko kyseessä lumi vai kuura. Reetta koki se lumena, talven ensimmäisenä, mutta Tessa taas kuurana. Hänen mielestään niitä on ollut muulloinkin, Reetta taas sanoi olleensa laitoshoidossa, niitä näkemättä. Tästä he siis inttivät, mutta lopulta löytyi nautinto aiheesta. Kaikesta voi siis ottaa yhteen, eikä aina niin rakentavalla tavalla. Sunnuntaina oli sitä kaivattua pirtsakkuutta ilmassa ja kauneutta luonnossa. Kyllä me olimmekin paljon ulkona, haistellen, maiskutellen ja ihmetellen. Lähinnä koirat käyttivät kyseisiä aisteja, minulle riitti näköhavainnot ja kuulohavainto kirskuvasta kelistä. Tällaisina päivinä ei paljon huvita Reetan kanssa ulkoilla, mutta olemmekin keskittyneet sisäpuuhiin. Meillä on skräppistudio. Teemme yhdessä kortteja, tavoitteena joulumyyjäiset. Kuvittelin meillä olevan niitä pinon valmiina, mutta neiti on pikkuhiljaa myynyt ne pois. Näinpä olemme siis urakoineet sarjatyönä sata lisää eilisen päivän aikana; yksi leikkaa, liimaa, leimaa, somistaa ja viimeistelee. Sujuvaa ja ihan kivaa pimeän marraskuisen päivän sisäpuuhaa.
Vernalla ja Fannylla alkaa koulu tänään myöhemmin. Olisivat siis saaneet nukkua pidempään. Verna nousi kuitenkin ennen aikojaan ja halusi heti aloittaa korttien teon. Pienellä oli ihan unimutkainen askel, toinen silmä kiinni ja hiukset takussa, mutta inspiraatio oli jo valmiina. Suloinen lapsi. Vanhin suloisimmista soitteli juuri Turusta, lähti pikapiipahdukselle sinne eilen iltapäivällä. Iskällä oli sinne työkeikka, päätti ottaa Tessan kyytiin ja juttukaveriksi. Ilta meillä olikin tasaisen tyyni, kun neiti ei ollut lietsomassa. Pasin mielestä minulla ja Tessalla on eniten sanaharkkaa, kuulemma tyypillinen äiti-tytärsuhde. Kieltämättä Tessa osaa kyllä rassata ja vääristää kaikki sanani.
Yhtenä päivänä neiti veti herneet siitä, kun en ollut tänne hänen lausahduksiaan kirjannut. Yleensä en saisi kuulemma mitään hänestä kertoa, mutta sitten kun jätän kertomatta, niin siitä vedetään herneet. Siis enkö minä muka ole sun mielestä hauska ja huumorintajuinen, kun et minusta mitään ole kirjoittanut? Sitten nakeltiin niskoja, huudettiin rumia ja ne kantapäät. Äiskä-polo ei osannut taas kuin pyörittää päätä ja huokaista.
Pian on tämä marraskuu loppusuoralla, jotenkin hämmentää sen tiedostaminen. Aika menee harppoen eteenpäin. Sitähän toki toivon, mutta vauhtisokeus tässäkin savotassa on hurja. Onneksi aika menee nopeasti ja ennen kaikkea saamme olla kotona. Tänään on siis torstai ja saan odotetun puhelun viime viikon tuloksista. Toivottavasti se on odottamisen arvoinen, eikä tule mitään takapotkua. Sellaista niinkuin aasilla, napakkaa ja taaksepäin suunnattua, joka osuu herkkiin paikkoihin. Aina on näitä jännittämisiä jostakin asiasta. Tai siis voiko näitä puheluita ja koetuloksia odottaa ihan tyynenä, ilman jännitystä. Ilmeisesti jotku voivat, mutta minä en voi enkä uskalla. Tammikuun lyppivastaukset olivat juuri sellainen napakka takapotku, olin tuudittautunut ajatukseen ja hoitokaavioon. Sitten paukahtikin jäännöstaudin kohouma ja kantasolusiirto. Kait se näistä seikoista oppineena pistää aina pelkäämään ja jännittämään. Mikään ei ole itsestäänselvää ja varmaa. Nyt kuitenkin luotan jossain mielessä näkemäänikin, niinkuin Helsingin keikalla ilmeni. Päällepäin Reetta näyttää voivan mainiosti, nauttikaamme siitä. Ruokahalukin on loistava. Eilen illalla Reetta teki iltapalaksi jauhelihatomaattikastiketta, jotta jaksaa nukkua. Päivällä Reetta kokkasi kanarisottoa. Vitsi kuinka hyvää. Ensin piti kuitenkin tuhertaa kyynel, kun Tessa oli sanonut ettei hän osaa kokata, niin eikai hän sitten osaa... Mutta onneksi lopputulos oli loistava. Kyllä nämä lapsoset osaavat olla liikuttavan herkkiä ja välillä todella viheliäisiä.
Eilen Fanny halusi kirjoittaa kiinaa, siis sellaisia kiinalaisia merkkejä. Näinpä neiti päätyi tietokoneelle ja haki aiheesta tietoa ja malleja. Nyt meillä on sitten kirjoitettu japania, buddhan ylistyssäkeitä pitkiä rimpsuja. Kauniita kuvioita, tasaista jälkeä. Harva vaan ymmärtää mitä koukerot tarkoittavat. Fraaseja tuli kymmeniä ja niitä Fanny tarkkaan kopsasi. Tässäpä yksi esimerkki sanomasta: "Kirkkaasti loistava aurinko, kuu ja mani-jalokivi jäävät kaikki varjoon ja näyttävät mustalta kuin muste." Eli sehän kuulostaa samalta kuin sateinen ja pimeä marraskuu meillä. Nyt neiti istuu isossa pahvilatikossa ja kirjailee sen sisäpuolelle kyseisiä ylistyssäkeitä...
Eilen Reetta harrasti uintia, sisällä ja kuivasellaista. Kaveri toi meille laatikollisen kynttilänpehmusteita, sellaisia maissipalleroita. Niinpä Reetta istui laatikossa ja välillä sukelteli. Valtava nautinto moisesta. Sitten ne tekivät itselleen selluliittipyllyt, tunkivat trikoiden sisään palleroita niin paljon kuin mahtui. Sitten piti hetkuta ja ketkuta musiikin tahdissa. Lopputulos oli muhkuraisen pinkeen kurvikas. Kuulemma ihan kuin äiti ja sen kaveri tanssilattialla! Ilkeitä lapsia! Tässä taas tuli todistettua, että ei huvien tarvitse olla aina valmiiksi pureskeltuja ja ostettuja. Hauskuuden voi nykäistä täysin hatusta ja tyhjästä. Onneksi noilla tuo mielikuvitus jaksaa laukata. Eilen emme avanneet mitään pelejä ja telekkaria koko päivänä. Skräppäsimme musiikin voimalla ja oli kivaa. Huusholli tosin on luovassa tilassa, mutta minkäs sille mahtaa. Koti on asujiensa näköinen. Siis oikeastaan keittiö on meillä aina se ateljee ja muualla on seesteisempää.
Fanny tuntui saavan jälleen uuden idean, Vernalla on korttitehdas jo vauhdissa, Reetta kääntää kylkeä ja jatkaa uniaan. Mitäpäs minä, josko hyppäisin sekaan ja nauttisin sateen ropinasta skräppäämällä... Yhtäkkiä Reettakin ponkaisi pystyyn ja istui Fannyn kanssa samaan pahvilaatikkoon. Buddhat ovat kuulemma automatkalla jonnekin. Siis ajavatko buddhat autoa, mietin minä? Kaksi buddhaa samassa laatikossa ja yhteinen suunta, hyvältä kuulostaa. Nyt he suunnittelevat tekevänsä buddhaa tatuointikynillä käsivarsiin ja jalkoihinsa. Reetalla on asiaankuuluva kampaus, mutta toisen letti on todella sekaisin. Toisen buddhan pitäisi kyllä lähteä kouluun ja toisen napata kourallinen aamulääkkeitä. Kiva olla taas se ilkeä äiti, joka särkee fantasian todellisuutta tuputtamalla, olisi niin kiva olla koko päivä buddhana....
P.S. Hiirijahtimme on tuottanut tulosta. Eilen saimme vikkelän vipeltäjän saunalta satimeen. Tyttöjen kanssa pientä tarkkaan katsoimme. Oikeastaan säälimme. Kuinka kaunis yksilö, todella sievä. Jalatkin niin sirot, viikset ihanat, silmät kuin napit. Voi kun olisi raukka tajunnut pysyä ulkona, niin olisi kenties henkipolokin säästynyt. Tai sitten se sai elää viikon verran oikein rattoisa sisäelämää, nautiskellen. Josko se halusi revitellä oikein kunnolla, kun rankka talvinen taistelukin oli vielä edessäpäin. Päättikö se vetää riskillä ja sata lasissa nauttien. Sovitaan niin. Nyt testaamme onko sillä jäänyt kavereita, näpsässä on lihapulla syöttinä. Mitähän ukkokulta sanoo moisesta virityksestä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti