HYLSYJÄ

Parin viime päivän aikana olen kerännyt hylsyjä, kaiken maailman tyhjiä purkkeja ja purnukoita. Mikä on se taika, kun kaikki loppuu yhtä aikaa. Konetiskiaine, shampoo, hoitoaine, suihkusaippua, pyykkipulveri, vessapaperi, deodorantti, hiuskiinne, hammastahna, maidot, mehut, leivät... Joka puolella vain tyhjiä purkkeja, pussukoita ja erilaisia hylsyjä. Välillä onkin hyvä pistää valikoima uusiksi, täydentää varastoa.
Meillä menee valtavasti maitoa, olemme varsinainen maitovasikkaperhe. Tyhjiä purkkeja on useita päivässä. Kierrätämme suhteellisen tehokkaasti, ainakin pahveja, paperia ja energiajätettä syntyy valtavasti. Samoin piikkejä, ampulleja, lääkepulloja... Olenkin säilönyt Reetan hoidon aikana kertyneitä piikkejä, purkin kansi ei mene enää kiinni. Niitä on paljon. Hämmentää moinen lääkitykseen liittyvä hylsyjen määrä. Vetää hiljaiseksi. Kuinka paljon niitä sitten olisi, mikäli vuoden aikana sairaalassa vietettyjen päivien hylsytkin olisi tallennettu. Niistähän saisi aikaiseksi valtavan installaation, taideteoksen. Paas kattoo hyödynnämmekö moiset seikat joskus, taiteeksi seinälle, jottei todellisuus pääsisi unohtumaan. Ettei arki veisi liika mukanaan, onhan tällä jokin tarkoituskin. Mikä, sitä olenkin viime aikoina miettinyt kovasti.
Kun saimme Helsingin suunnalta huojentavia tietoja, olen helpottunut. Muistettavaa on, ettei se ole suinkaan tässä. Yhtään emme saa lipsua, tänäänhän on vasta päivä 100. Mutta olemme jo pitkällä. Eilen Reetan kanssa puhuimme ihon rasvauksen tarpeellisuudesta. Mikäli iho ei ala asettumaan parissa viikossa, pitää ottaa kortisoonit mukaan. Sekös taas aiheuttaa uusia asioita. Pitkässä juoksussa haurastuttaa luustoa, turvottaa, aiheuttaa mielialan muutoksia, ruokahalun kasvua jne. Tästäkös Reetta veti johtopäätökset, että sittenpä ei tarvitsisi tuputtaa ruokaa ja hänestä tulisi jälleen raivotar. Ei siis helppo rooli tuokaan. Nyt menemme tehostetulla rasvauksella ja säännöllisyydellä lääkkeiden suhteen.
Olen viime viikkoina miettinyt kuinka tiiviisti olemme Reetan kanssa, välillä ahdistaa moinen. Onneksi Reetalla on sisaruksia, joiden kanssa leikit ja puuhat sujuu. Minua Reetta yrittää pitää liekassa, erittäin tiukassa. En todellakaan jaksaisi olla joka asiasta täysin kiinnostunut, tarvitsisin välillä sen omankin ajatuksen. Mutta ei, Reetta tulee ja herättää minut illalla, vaikka muita olisi vielä herreillään. Taputtelee poskille ja kysyy sata kertaa; nukutko, äiti... Eli minun hyvät unenlahjani ovat hiukan kärsineet useista herätyksisä illassa. Kun yritän lukea tai keskittyä lappusulkeisiin, neiti keskeyttää sen taukoamatta. Vaatii huomiota osakseen. En koskaan ole ollut näin kiinni kenessäkään lapsessa, sekin huolestuttaa omaa mieltä. Kuinka osaisin vierottaa, kun olemme tähän tilanteeseen pakotetut. Kuinka kiinni sellaiset vanhemmat ovat, jos kyseessä on ainoa lapsi. Kokevatko muut samalla tavalla. Tietenkin itsellä iskee riittämättömyyden tunne, kun en yksinkertaisesti voi toisille jakautua yhtä paljon. Vaatisivatko he edes sitä, no eivät onneksi. Mutta syyllisyys yhden kanssa vietetystä valtavasta ajan määrästä kalvaa. Sairasta miettiä moista, mutta näin se vaan kotona aiheuttaa ristiriitaa. Toki on päiviä, jolloin tällä muut osaavat asialla simputtaa ja kokea eriarvoisuutta.
Olen tajunnut myös sen, että nyt kun voin löysätä hiukan oman huolivyyhteni kanssa, olen alkanut nähdä muidenkin huolet. Olen siis koko vuoden tiedostanut muidenkin asioita, mutta nyt ne puskevat alitajunnasta esiin. Sektorini on siis laajentunut oman navan ulkopuolellekin, onneksi. En tykkää olla liikaa käpertynyt itseeni, alkanut tökkimään oma napa ihan tosissaan. Nyt aistin ja tiedostan, läheisteni, lähipiirini ja uusien läheistenkin ongelmia. Näen unia ja huolehdin nyt muista. Uniini pulpahtelee muiden ongelmia ja huolia; diagnooseja, lapsettomuutta, alkoholismia, mielenterveyttä, työttömyyttä, eroja, uupumusta, työelämän asioita, välittämistä ja kaikkea koko laajasta kirjosta... Voi kunpa niin moni muukin meistä saisi asioita johonkin balanssiin, loksahtelemaan positiivisesti kohdalleen. Kunpa osaisin olla tukena oikealla tavalla ja oikealla hetkellä. Saahan ne yöt noinkin kulutettua, purkittamalla muiden huolia. Kyllä ihminen on outo, kunpa osaisin löysätä tämän huolehtimiseni suhteen, mutta tällainen olen aina ollut. On vain rankkaa tajuta se jälleen näin rankasti, kun kaikki puskee kerralla päälle. Mutta onhan minulla aikaa nukkua päivälläkin... Argh! Nyt pyrin olemaan hyvä ystävä ja kuuntelija. Selkeä havainto, tärkeää olla läsnä kun sitä kaivataan, muttei minulla voi olla kaikkeen korjaavaa ratkaisua. Onhan näissä omissakin asioissa vielä kelailla asti...
Mutta nyt katan lapsilleni ravitsevan aamupalan ja olen läsnäoleva äiti koko pesueelle. Tästä tulkoon hyvä ja perhekeskeinen päivä. Ihanaa olla kotona ja kuulla elämisen ääniä ympärillä. Kun tässä päivä taas syödään ja touhutaan saamme aikaiseksi jälleen muutaman hylsyn. Eiku hylsyjahtiin, mars.