Toissayönä, heräsin seinäkiipeilyyni jo 00.28. En siis saanut levollista unta nuppiini kuin pari hullua tuntia. Heräsin kiipeilemästä seinältä, kynnet verillä, aina ote lipesi ja putosin. Suussa maistui verelle, kaikkialle sattui ja se pelon tunne putomisesta oli kauhein. Siinäpä se meni loppuyökin samalla kaavalla, yhtä kiipeilyä ja pelkoa putoamisesta.
Mistä moinen puski alitajuntaan. Se pääsi yllättämään ihan puskista, kavalasti. Haukoin henkeä, huimasi ja pelotti. Koko yö oli yhtä kiipeilyä ja kipuilua. Alitajunta tekee tepposiaan, toimii tietämättämme. Olinkin eilisen, kuin seinältä pudonnut. Suorastaan ruvella. Onneksi oli vaijereita, joissa roikkua, mutta sattui siitä huolimatta.
Laukesiko taas jokin alitajunnan paine, kun sain sen syyskuun lypin tuloksen. Tajusinko jälleen konkreettisti, että seinää pitää aina vain kiivetä. Ote ei saa yhtään herpaantua. On monia seinämiä kesytettävänä. Seuraavat viisi vuotta menemme aina seinämästä seinämään, uusia tavoitteita lusien. Kiiveten ja saavuttaen. Tänäänhän olemme kuitenkin vasta niin kauhean alussa, koko tässä savotassa. Tänään on päivä +82. Kuulostaa jo isolta luvulta, mutta kuitenkin niin pieneltä. Eli kantasolusiirron jälkeen tarkkailut ja tutkimukset jatkuvat ainakin viisi seuraavaa vuotta. Neitihän on silloin jo teini-iässä. Aina uusi jäännitys ja odottaminen. Seuraavat viisi vuotta esimerkiksi hammashoito ja oikomiset toteutetaan ainoastaan täällä Oulussa, tarkan suunnitelman mukaan. Toki tässä savotassa kierot hampaat tuntuu mitättömältä asialta. Mutta missään ei saa mokata ja kantaslousiirto määrittää monia muitakin tulevia vuosia. Tulevaisuutta, loppueläämää.
Luin aamulla yhdestä eeppoksesta, että odottaminen on aina positiivinen asia. Enpä allekirjoittaisi! Ainakin syöpälasten vanhemmilla ja yleensä vaikeissa sairauksissa odottamiseen liittyy todella paljon negatiivistakin. Näitä lukuisia odotuksia tämän vuoden aikana on leimannut erittäin selkeästi pelko, avuttomuus, kauhu, piina, jännitys ja monet muut vähemmän kivat tuntemukset. Mutta positiivisiakin odotuksia toki sallittakoon. Onneksi niitäkin on muutama langennut tälle vuodelle. Olemme saaneet hyviä tuloksia, toiveita on toteutunut, saavutettu tavoitteita. Yksi tärkeimmistä ja jännimmistä odotuksista on ollut raskaudet. Minulla ne ovat olleet positiivisa odotuksia, mutta monilla nekin ovat olleet kauhua, pelkoa ja pahaa oloa.
Tuosta seinäkiipeilystä pulpahti mieleeni muutaman vuoden takainen liikunnallinen herätys ystäväni kanssa. Kokeilimme uusia lajeja ja liikuimme viikottain. Niin me sitten tomerana menimme varaaman aikaa seinäkiipeilyyn. Ajattelimme tuosta vain kahdestaan kiivetä ylös ja ottaa seinän haltuun. Pikkaisen oli huuli pyöreänä henkilöllä, joka yritti selittää että siihen tarvitaan ohjaajakin. Ei kuulemma tuosta vain amatöörit voi itsekseen lähteä seinille retkuamaan. Niin se sitten jäi, kun olisi pitänyt osata suunnitella ja varautua moiseen. Olisihan siinä ollut ohjaajalla melkoinen työ saada kaksi siroa tonnikeijua pidetyksi seinällä. Ehkei laji olekaan ihan yksinkertainen. Ainakin toissaöinen oli todella uuvuttavaa ja rankkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti