TUNNELEITA

Reetta on kuluneen vuoden aikana käynyt eräänkin kerran erinäisissä kuvantamisissa ja magneeteissa. Itse olen aina vain sanonut, ei hätää, makaa vain rauhassa. Mutta pistääppä tämäkin kohdalleen, kokea sama kuin lapsi. Tekee kyllä ihan hyvää jalkautua ja aistia samoja asioita, mihin lapsi on joutunut. Maanantaina, viimeinkin monen mutkan jälkeen, pääsin kuvauttamaan tuon loukkaamani nilkan. Siis magneettikuvaan. Suurin mietittävä asia minun kohdallani oli, mahdunko tai juutunko tunneliin. Sieluni silmillä näin palomiesten kiskovan minua sieltä, kun juutuin reunoista kiinni. Puoli tuntia paikoillaan ja täysin liikkumatta, olihan siinäkin tekeminen. Miten se juuri silloin tuntuu, että nokkaa kutittaa, otsaa kutittaa, korvissa kutittaa. Mutta niin vain kykenin olemaan kynsimättä. Toisaalta valtavassa metelissä vaivuin ihan rentoon nirvanaan, unen rajamaille. Aika menikin lupsakasti.
Eilen saavuimme lentokentän Vip-tiloihin. Tunnelma oli sähköinen, poliiseja partioi, meidät ohjattiin pöytään ja kaikki olivat tärkeitä. Paikalla oli paljon kansainvälistä porukkaa, me siellä seassa ihan pokkana. Emme todellakaan tienneet, kuinka suurten ihmisten kanssa olimme samassa tilassa. Tunneleita kytättiin ikkunoista, radiopuhelimet ja kännykät pärisivät taukoamatta. Sitten tuli turvamiehiä ja adjutantteja. Kas kummaa letkassa käveli upea nuori nainen, itse Ruotsin prinsessa Madeleine. Erittäin kauniina, eteerisenä, raikkaana, itsevarmana, hoikkana, pitkänä ja täydellisenä. Hänet ohjattiin tunnelia pitkin Ruotsin lennolle. Hän oli kuulemma tulossa Kiinasta ja jatkoi Tukholmaan. Kun tilanteen lataus laukesi, tulivat kenttävirkailijat kertomaan asiasta Reetallekin tarkemmin. He kertoivat, että meidät ohjataan saman tunnelin kautta kuin prinsessa lähtevälle lennolle. Siis saimme astella prinsessan jalanjäljissä samassa tunnelissa. Upea kokemus! Reetta nauroikin, että luultiinkohan meitäkin ryysyissämme ja kasseissamme suuruuksiksi. Menin vessaan ja päivitin peilikuvani, en läheskään yhtä hehkeä kuin kuninkaallinen. Kuinka he sen tekevät. Onko se geeneissä, asenteessa vai aineissa. Itse näytin retkuissani, silmäpusseissa ja päänsäryissäni vähemmän eteeriseltä, suorastaan räjähtäneeltä. Miltähän vaikuttaisin pitkän Kiinanlennon jälkeen, voisiko peilikuva olla vieläkin tylympi. Eipä tarvitse tietää, tuskin koskaan lennän Kiinaan. Moisetkin reissut saavat olemuksen nuutuneeksi, kenties meikäläisen henkinen laita onkin klinkkisempi kuin kuninkaallisilla. Siis voiko se olla. Voihan prinsessoillakin olla rankkaa. Rankkuuttakin on niin kovin monenlaista.
Osastolla kierteli halailemassa myös Martti Saarinen, tämän vuoden Idolsvoittaja. Aikaisemmin hän konsertoi lastenklinikoiden aulassa, mutta me ei sattuneesta syystä sinne päästy. Toivoimme hänenkin lurauttavan Aikuisen naisen, mutta ei irronnut. Taisi ronski miespolo mennä ihan hämilleen, ainakin värit vaihtelivat naamalla. Oululehdessä on viikonloppuna ollut juttua Reetasta ja sairaalaklovneista, käy vilkaisemassa mikäli kiinnostaa. http://www.oululehti.fi/. Näyttää löytyvän juttu hakusanalla sairaalaklovnit...
Sairaus ja koettu kantasolusiirtokin on jonkin sortin tunneli. On nähtävä sen päässä kajastava valo, välillä mentävä vaikka ryömien sitä kohti. Välillä tunneli on ahdas, niljakas, mutkainen, töyssyinen ja ahdistava, mutta on vain jatkettava eteenpäin. Kauan sitten, kun muksut olivat vielä päöiväkodissa, siellä oli jokin temppurata. Jälkeenpäin ajateltuna, se oli varmaan suunniteltu lapsille, mutta minäkin päätin mennä mukaan. Näinpä sitten lasteni riemuksi tai kauhuksi juutuin sellaiseen mutkaiseen tunneliin peräpäästäni kiinni. Onneksi tunneli oli elastinen ja sain kippuroitua itseni ulos. Lapseni tuumasivat jälleen häpeillen, äiti...
Nyt päässäni on muutama tunneli, siis vaaleanpunainen paplari. Näytän jälleen ihkulta. Takki on niin niin tyhjä ja nupissa viheltelee muutama tyhjä tunneli läpivetoa. Onneksi tälle päivälle ei, ainakaan käsittääkseni, ole hammaslääkäriä ihmeellisempää ohjelmaa.  Laukkujen purkamisessa, kotihommissa ja arjessa on meikäläiselle todella paljon sarkaa kuokittavaksi. Viime yö meni jälleen harakoille. Laukeaako stressi, särkeekö hammas, onhan noita syitä ja seurauksia. Siispä istuin nojatuolissa, luin ja töllötin telekkaria. Yöllä Reetta minut siitä sitten herätti, motkotti kun telekkari oli auki, valot päällä ja minä unessa. Tottelin lastani ja menin sänkyyn nukkumaan lisää. Aika järkevä lapsi meillä...