TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 3. marraskuuta 2011

SYMBIOOSI

Koko perhe yön ajan saman katon alla, herkkua, harvinaista, levollista, symbioosi. Nukuin Reetan ja Fannyn keskellä, muiden nukkumapaikoista en ole varma. Olen nukkunut lyhyesti, mutta hyvin. Reetta nousi vessaan 04,24 ja siitä asti olen ollut hereillään. Mietin, kuinka paljon paremmin voin, kun kaikki olivat kuuloetäisyydellä. Vaikka aistin lapset sängyssä, niin se luo mielenrauhaa. Eli eikös tämä ole sitä symbioosia, ainakin sana oli aamulla huulillani.
Olen makoillut aamusaunassa pitkän kaavan mukaan. Katsellut isoa jalkapohjavalaisinta katossa, ihmetellyt sen ainutlaatuisuutta. Laskenut valoja, seurannut vesihöyryjä, lämpöaaltoja. Oivaltanut asioita yleensäkin. Tarvin oman aikani kaikkeen, tilan itseni kuuntelulle. Aamukahvi oli loistavaa, vaikka sen itse keitinkin. Olen lukenut viisaita ajatuksia. Oivaltanut niistäkin.
Luin myös kimppakampästä, nykyajan kommuunista. Eikös sekin mene jonkin sortin symbioosin piikkiin. Toisilleen vieraat ihmiset asuvat yhteisessä suuressa asunnossa, selvillä pelisäännöillä ja jakaen arkea. Näin vältytään yksinäisyydeltä ja saadaan säästöjä. Loistavaa, minä olisin heti valmis. Olen ikäni asunut vaikka millä yhtälöllä ja kokoonpanolla. Minulle kimppakämppä tai soluasunto ei ole olleskaan peikko. Muistaakseni yhden saman kokoisen perheen kanssa asiaa osastolla suunnittelimmekin. Paljon positiivisia asioita, kuten jaetut kulut, yhteiset tilat, lastenhoito, harrastukset, yhteisöllisyys sekä tietenkin lasten syöpä ja sen asettamat rajoitukset kuvioineen. Ajatus kulki siihen saakka ihan hyvin, kunnes tämä toinen äiskä tajusi, että joutuisi asumaan noin niinkuin meikäläisen kanssa, silloin kuului voihkaisu. Miksiköhän. Toki kaikessa pitäisi olla myös yksityisyyttä ja omaakin tilaa. Joku hulppea kansakoulu sopukoineen ajaisi varmasti sen asian. Ei paha. Sittenpä ihmiset eivät erakoituisi ja syrjäytyisi. Toki eläkkeelle jäävät ja yksinäisetkin voisivat hyödyntää moisen asumismuodon.
Mutta tähän aamuun. Olemme lähdössä takaisin sairaalaan, tippa alkaa yhdeksän paikkeilla. Tämä oli vain vahdinvaihto ja pikavisiitti. Eilen tulivat puoli neljän jälkeen ja nyt puoli kahdeksalta lähdemme taas. Illalla typyt ehtivät Halloweenin viettämään ja herkuttelemaan. Sain maalata naamaan hämähäkkejä ja tupeerata hiuksia. Reetallakin on jo sentin mittainen sänki, pian sitäkin voi tupeerata.
Painoa neidille on tullut muutama sata grammaa lisää. Hitaasti, mutta hartaasti. Oikea suunta. Lapsemme näyttää ja tuntuu voivan hyvin, sain se jälleen kiitollisena tajuta.
Pakkasin eilen, en taaskaan tiedä kauanko olen ja milloin tulen. Arvoin laukkuuni muka järkevät rytkyt. Tänä aamuna en tajunnut ratkaisujani lainkaan, ei mitään logiikkaa. Voiko oma ajatusmaailma olla noin nopeatempoinen, ettei kanna illasta aamuun. Ilmeisesti voi. Olen siis täydellinen tuuliviiri tuonkin suhteen, koskaan ei tiedä minkä värinen päivä on tulossa. Pitää olla vähän kaiken varalta.
Olen tässä omaa volinaani ja uupumustani miettinyt. Toki siihen on ollut täysi oikeus ja syy. Sain silloin kesällä tsempattua itseni taisteluun ja Helsingin urakkaan. Tottakai se syö. Ei ole ihme olleskaan. Mutta se on nyt paukutettu. On siis pakko kuunnella itseään, tajuttava väsynsä. Mutta väsyynkään ei saa jäädä makaamaan. On tsempattava jälleen. Eniten varmaan ärsytti se, kun tajusi asian, eikä se naps vaan hoitunutkaan. Liika paljon meitsin tempperamentille, haluaisin lusia senkin oman väsyn heti pois ja eteenpäin. Nyt alkaa lohkeamaan taas uudella tavalla, olen saanut päästeltyä höyryjä ja lokeroitua asioita. Nokka on taas pinnalla.
Toisaalta tiedän perheitä ja vanhempia joiden piina on vuosikausia oman jaksamisensa äärirajoilla. Siihen kun yhdistetään vielä säännöllinen työ ja kuntoutuksia terapioneen, niin huh. Minä siis olen ruikuttanut erittäin mitättömistä asioista ja suppeasta mittakaavasta. Mutta ajatelkaa mikä mölinä tälläkin mittakaavalla, miten siten mölisisin jos olisi toisenlaiset mutkikkaammat kuviot. Hattua saa nostaa niille, joilla on sairastettu pidempään ja pahemmin. Niin mikä sitten on pahemmin ja pahemmin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä hoidot jälkeensä jättävät. Tiedän lapsia, joilla on kova kuntoutus vuosia erinäisine terapioineen ja kaavioineen. Kuinka sellaisen palapelin saa pysymään koossa, kun vanhemmat lusivat samalla töissä täyttä päivää tai keikkahommaa. Elämän käsikirjoituksia ei aina ole laadittu helpoiksi. Mutta välillä joidenkin käsis on käsittämättömän monimutkainen ja vaikeaselkoinen.
Mutta nyt on aika kiharrella hiukset ja pakata jälleen järkevästi loput kamppeet. Pitää kait tuo Reettakin herättää, vaikka illalla neiti uhkaili jäävänsä kotiin. Saat äiti painua yksinään sinne sairaalaan, minä en halua tietää koko paikasta. Voi kunpa voisinkin hoitaa asian lapseni puolesta, mutta ehkä se lääke pitää tiputtaa kuitenkin Reetukan suoneen. Vaikka muuten olemmekin symbioosissa. Olisimme niin mielellämme kotona, mutta tähän käsikirjoitukseen kuuluu nyt lähtö sairaalaan. Ei auta, mutta jospa siitä ei taas niin kauheaa tule, kunhan pääsemme laitostumisen maukuun. Symbioosiin. Eiku menoksi....

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti