tag:blogger.com,1999:blog-16824599283893231232024-02-26T10:22:45.728+02:00ReettaNoomiElina-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.comBlogger1060125tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-90223284667585504502017-07-21T21:35:00.001+03:002017-07-21T21:35:32.205+03:00SURUSTA <a href="https://yle.fi/uutiset/3-9730790" rel="noreferrer" target="_blank">https://yle.fi/uutiset/3-9730790</a><br />
<br />
Yleltä ottivat yhteyttä surun teemalla, siinäpäs sitten meidän tarinamme vuolaasti heille märisin, nauroin, kuvasin ja kerroin. Klikkaa linkkiä ja lue ammattilaisen kirjoittamana meidän tarinamme...<br />
<div align="center">
</div>
<div align="center">
Edelleenkin minusta on tärkeää jauhaa asiasta, sillä jos omalla avoimuudella ja jauhamisella voin jonkun toisen taakkaa helpottaa tai ihmisten ymmärrystä laajentaa, olen siihen valmis ja pistän itseni likoon. Olen siis lionnut jo pian seitsemän vuotta...</div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
Kesäterveisiä kaikille tätäkin kautta, suunnaton kiitos saamistamme palautteista ja kommenteista. Kiitos että kuljette mukanamme yhä!!</div>
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-57769488353721427282017-06-24T16:35:00.000+03:002017-06-24T16:35:14.973+03:00KÄDENJÄLKIÄ, TSEKKAA!!!! <h2 class="date-header">
<span></span> </h2>
<div class="date-posts">
<div class="post-outer">
<div class="post hentry uncustomized-post-template" itemprop="blogPost" itemscope="itemscope" itemtype="http://schema.org/BlogPosting">
<h3 align="center" class="post-title entry-title" itemprop="name">
TSEK!!!</h3>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
TSEK!!!</div>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
TSEK!!!</div>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
</div>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
<a href="https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo"><span style="color: #ff9900;">https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo</span></a></div>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
</div>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
...Tässä uuden avautuvan ja kehitteillä olevan tiinapiippoart-</div>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
verkkokauppani osoite, voit tutustua näin aluksi ainakin maalauksiini... </div>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
</div>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
<u><span style="color: #38761d;">TSEKKAUSTARJOUS!!!</span></u> </div>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
</div>
<div class="post-body entry-content" itemprop="articleBody" style="text-align: center;">
<span style="color: #cc0000;">-10% TAULUN HINNASTA KESÄKUUN 2017 LOPPUUN SAAKKA!</span></div>
</div>
</div>
</div>
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-69039492203760917312016-12-27T11:46:00.003+02:002016-12-27T11:46:53.901+02:00VADEMEKKUMILöydät minut halutessasi uudesta osoitteesta <a href="http://vademekkumi.blogspot.com/">http://vademekkumi.blogspot.com/</a><br />
<br />
-Tiina --Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-80941834716429174222016-12-25T21:02:00.000+02:002016-12-25T21:02:39.185+02:00JOULUSIKERMÄRASKASTA JOULUA <br />
<br />
Olen ollut joskus muinoin kuuntelemassa kun hevarit vetävät letit viuhuen korkealta ja kovaa, raskaalla poljennalla, mutta niin herkästi joululauluja. Raskasta joulua, yllättävillä virityksillä. Ja millä äänillä, millä heittäytymisellä ja millä tunteella. Raskaasta teemasta huolimatta, välillä rankemman puoleisen yleisönkin herkistäen.<br />
<br />
Raskasta joulua koen myös itse, siis se tunteiden kirjo on laidasta laitaan, samalla herkistää, mutta joitakin asioita koen suunnattoman raskaasti. Samaan aikaan hiutaleet tulevat taivaalta raskaana vetenä, ei sen vettä pitänyt olla. Minulla oli selkeä visio Reetan menetyksen jälkeen ensimmäisestä joulusta. Sen piti olla kaunis, kuulas ja mielettömän kirkas tähtitaivaineen. Timanttikuuraa, tyyntä pakkasta, hohtavat valkoiset hanget ja pakkasen pauketta jalkojen alla. Joulun piti olla kaunis, hillityn hallittu ja ikimuistoisen herkkä. Sitten tämä raskassoutuinen sää antaa meille vettä, tuulta, loskaa, liukkautta, mustaa, jäätä ja sammuvia kynttilöitä. Miten minun pitäisi suhtautua, en halunnut tällaista. En myöskään halunnut lapselleni hautakumpua, halusin elävän lapsen! Olen siis ollut vihainen säälle, sillä jos Reetta piti pois ottaa ja meidän pois antaa, miksi joulun säänkin pitää olla noin raskas, onhan tämä raskasta muutenkin! Olen tiuskinut ja papattanut tuulenpuuskille, jotka sammuttavat kynttilät sitä mukaa kun ne saa sytytettyä. Haluan lapselleni kauniin, lämpimän valomeren haudalle, ja kuuluukin vain sammuvien kynttilöiden sihinä. Ei reilua. Kohdistan vihanpuuskani tuulenpuuskien lailla säälle, sillä eihän näitä vihaisia ikävän ja surun puuskia paljon muuten voi kohdistaa. Eilen illalla vettä tuli niin, että naama valui ja hiukset venyi. Siinä samalla kyyneleetkin roiskuivat ja sisälläni olevan raadellun sydämenkin raskaasti kastelivat. Tuntui raskaalta, kohtuuttomalta ja todelliselta. Moisen kuohunnan jälkeen laskeutui jälleen sisäinen rauha, joulurauha... <br />
Raskasta on myös joulun ruokakulttuuri, vuorotellen makeaa ja suolaista, pitkillä kaavoilla ja ohimennen, hiukan vaan napsien ja taas uudelleen. Aina sama homma, mutta joulu on onneksi vain kerran vuodessa. Eilen aamulla olimme jo ennen joulurauhaa äidin luona. Laskin meitä olleen 28 ihmistä "aamupuurolla". Ihan hyvä saldo, perhejoulu. Pöydät notkuvat herkuista, vaikka teemana olikin joulupuuro, jokainen toi nyyttärimeiningillä jotain naposteltavaa. Minä kokeilin uutta, ja tietenkin ihan puoliksi hatusta tempaisten, tein kuperkeikauslohijuustokakun. Ihan kohtuulisen hyvä siitä tuli ja raskaskin, sillä tuorejuustoa ja kermaa oli ihan reippaasti. Jouluruoka on kuin rosolli, kaikkea sekaisin ja värikkäästi, siihen pläjäys kermaa päälle, avot.<br />
<br />
HAUTAFIILIKSIÄ<br />
<br />
Haudalla olen käynyt suhteellisen tiheään. Tiistaina kun menin sinne illalla, koin jotain ainutlaatuisen ihanaa ja lämmittävää. Oli siis pimeää ja hiljaista. Kun lähestyin Reetan kiveä ja kumpua, jokin liikahti. Kiven juurella, roikkuvan kynttilän läheisyydessä nukkui kissa. Olin polulla muutaman metrin päässä kivestä, pudotin kynttilät maahan ja polvistuin. Kissa tuli luokseni, kuin vanha tuttu, nousi jalkojani vasten ja puski poskiani. Tiikerijuovainen, niin ihana ja pehmeä. Siinä me puskimme toisiamme ja juttelin tietenkin ääneen. Yritin kaivaa kännykkää taskustani, jotta saisin ihanuuden kuvattua. Sainkin, vasta kun se oli jo menossa... Repliikkini olivat tätä luokkaa ja yksinpuhelua tietenkin: "Oletpa ihana, mistä sinä siihen tulit? Älä mene, tule takaisin, anna minun silittää sinua vielä. Tuletko syliin, olitko täällä kauankin. Voi miten ihana olet, kiva kun odotit minua ja annat puhutella. Käytkö täällä useinkin. Oliko siinä kynttilän juurella lämmintä. Reettakin tykkäsi kissoista, siksikö olet täällä. Tuletko tänne useinkin. Älä nyt vielä mene pois, odota, haluan sinusta kuvan. Oletpa ihana, kiitos kun tulit vastaan ja käyt täällä..." Ynnä muuta kissalässytystä ja kädet levällään perässä kyykkimistä. Olin niin kissan lumoissa, etten tajunnut saaneeni seuraa läheiselle haudalle. Tajusin siinä lopulta kesken kyykkimisen ja höpöttämiseni, että vierestä lähti nainen kiireellä. Miksiköhän... Varmaan ajatteli minun olevan sekon, todellakin, sillä puhuin ja lepertelin taukoamatta ja olin kissan lumoissa. Liekö tuo nainen minun epäillyt aaveiden kanssa juttelevan, tai muiden muille näkymättömien hautausmaiden asukkaiden. Kissan kohtaaminen oli ihana ja siitä jäi hauska muisto, lohduttavakin. Mieltäni on lämmittänyt myös ne lukuisat muut eläintenjäljet Reetan kummulla, koiran ja lintujen. Kuinka eläimet tietävätkin, että Reetta piti niistä...<br />
Äsken kävimme Pasin kanssa haudalla, kaikki kynttilät jotka päivällä sytytimme paloivat yhä. Onneksi ilma alkaa hiukan tyyntymään, nyt ei edes vettä taivaalta tullut. Hautausmaalla oli osittain valkoista ja haudoilla valtavasti kynttilöitä. Reettakin on saanut ison valomeren, muiltakin kuin perheeltä tuoduista kynttilöistä. Minulta on jopa lupaa kysytty kynttilän viemiselle, toki sinne saa viedä, ihana kuinka Reetta edelleenkin on ihmisten mielessä. Nyt pystyin käymään ilman vihan tunteita valomerta ihastelemassa, lapseni tulevan kesän kesäkukkia suunnittelemassa. Visiot ovat jo olemassa.<br />
<br />
MIELIALAVILLASUKKIA <br />
<br />
Eilen sain kahdet uudet villasukat. Ensimmäiset ovat jouluisen kodikkaat, syvää tummaa harmaata, punaisilla koristelluilla varsilla, joissa on poroja ja kuusia. Toiset puolestaan lyhyemmillä varsilla, petroolia, harmaata, valkoista, kivoja graafisia kuvioita ja mielenkiintoinen kantapää. Kummatkin ovat mieluisat. Minulla on monia erilaisia villasukkia, moniin eri tilanteisiin, ennen kaikkea eri mielialoihin. Minullahan sukat, siinä missä muutenkin vaatteet ja värit kertovat päivän fiiliksistä. Yksi ihminen tällä viikolla sanoikin, että olin joskus sanonut joistakin villasukista heti nähtyäni, että ne ovat minun näköiset. Se oli kuulemma jäänyt mieleen. Tunnistan kyllä omani hetkessä. Toki taas mietin, että millä ihmeellä muut sitten ratkaisunsa tekevät, vaikkapa noiden omien villasukkien suhteen, jos saavat vaikkapa valita itse. Samahan se on missä tahansa muissakin valitsemissani asioissa. Sitä en osaa selittää, se perustuu siihen tunteeseen joka puskee tulemaan, jostakin, syvältä. Minä vain tiedän, asiat kolahtaa, tuntuu omalta.<br />
Yhdet lemppari villasukat olen perinyt Reetalta. Olihan ne tytölle isot, mutta mieluiset, ne olivatkin minulle passelit. Ne ovat sellaiset iloisen kirjavat, jämälangoista kudotut. Valmiiksi käytetyn oloiset, hauskat, pehmeät, passelin ohuet ja iloiset. Ne ovat minulla usein öisin jalassa.<br />
<br />
REETATTOMUUTTA<br />
<br />
Tytöiltä sain mm. ihanan ruutuvihon, johon voin kirjoittaa, jota piti heti sivellä. Tyttöjenkin mielestä se oli minun näköiseni. Olen siis kaiketi todella helppo ihminen, kun moni tietää heti mistä tykkään ja mistä taas en. Mikä minuun kolahtaa. Samoin osaan tytöille hankkia asioita mielestäni todella, siis todella, todella, todella hyvin, sen mukaan mikä on kenenkin näköinen. Tänään on ollut ihana nähdä kuinka tyytyväisinä typyt hiihtelevät uusissa vaatteissaan. On uutta oloasua, aamutakkia, yöpukua ja käyttörytkyä. Erilaista, jokaisella omanlaistaan. On jotenkin kouriintuntuvan raadollista tajuta jossakin vaatekaupassa, että minun tarvitsee hankkia vain kolmelle, joskus olen joutunut palauttamaan jopa sen Reetallekin valitun asian takaisin paikoilleen. Onhan tämä Reetattomuus uutta ja opettelua, havahduttaa vaikka ja missä. Sitten nämä kuuluista tarjoukset, osta kolme, maksa kaksi. Nyt voin niitäkin hyödyntää, kerroin ja suhdeluku on oikea tarjoukselle. Sairasta ajattelua, mutta näihin törmään totutellessani Reetattomuuteen. <br />
Yhdessä paketissani oli sellainen mittarikynä, jännitteen mittaamiseen. Se oli lahja Pasilta, mittareiden mieheltä. Kun minun naisenaivoitukseni ei ole aina miehenaivoituksille ymmärrettävää, ihan siitä syystä kun meikäläisessä ei ole mittaristoa joka kertoisi mistä kiikkaa, mikä kohta nilikuttaa, mistä puristaa, mikä ottaa aivoon... Mikä mittari hohtaa punaisella ja miksi, niin kuin vaikka auton koelaudassa. Monta kertaa kone- ja autojutut Pasi ymmärtää ja hoitaa kuntoon hetkessä, koska sen mittarit osoittavat. Mutta kun yritän selittää, kertoa, avata asiaa, ei mene jakeluun, ei. Ei ymmärrä, ihan siitä syystä koska minussa ei ole mitään mittaria joka virhe- tai vikakoodin osoittaisi, tai kirjaa mistä löytyisi selitys kun hakee. Vaikkapa kireät leukaperät ja salamoivat katseet, selkeästi keltaisella, oranssilla ellei jo punaisella; syy, ei ole tullut kuulluksi tai asiat kaatuu päälle, korjaus; asiat tärkeysjärjestykseen, tilanne akuutti, ota selvää ja osallistu, hoida homma ennen kolmatta kehoitusta... Mittarilla selkeästi näyttäisi mitä yritän ajaa takaa. Paas kattoo selviääkö meikäläisen aivoitukset tuolla jännitekynälläkään mitattuna, tai mikä lie se vehje oikein olikaan...<br />
Tyttöjen paketeista on kuoriutunut paljon myös asioita tulevaisuutta varten, kuten astioita. Minusta on tärkeää alkaa rakentamaan omaa elämää, keräämään asioita, suunnittelemaan ja miettimään itsenäistä elämäänsä. Se kertoo heidän siipiensä kantokyvystä, uskon heidän nousevan siivilleen aika piankin. Yksi lennähti siivilleen toki aivan liian varhain ja suunnittelemattomasti, näin niin kuin perheen perspektiivistä, uskon siipien kuitenkin kantavan uudessakin ulottuvuudessa. Ainakaan minulla ei ole tarkoitus kasvattaa peräkammarin tyttöjä, joille tarjotaan kaikki valmiiksi, niin sanottu helppo elämä. Ehei, ja sen tietävät tytötkin, siihen he itsekin tähtäävät. Uskon heillä olevan valtavasti mahdollisuuksia ja roppakaupalla rohkeutta, on heillä sen verran elämänkokemusta ja perspektiiviä moniin ikätovereihinsa nähden. Sillä elämänjuna menee ja porskuttaa tulevaisuuden suunnitelmineen, Reetattomuudesta huolimatta, tyttömme eivät ole lamaantuneet. <br />
Olen siis pyörinyt, varsinkin Oulun kulutushysteriassa analysoimassa ihmisiä, miettimässä, havainnoimassa ja ihan kuluttamassakin useita kertoja. Viimeisin hysteriakeikka oli tällä viikolla keskiviikosta torstaihin. Kävi nimittäin niin, että minun kuuluisa kärsivällisyyteni ylikuormittui, nostin kytkintä. Sanoin palaavani vasta siivottuun kotiin, johon on joulurauha jo laskeutunut. En nimittäin voi sietää tyhjänpäiväistä natinaa, tappelua, inttämistä, kinastelua ja piippaamista turhista asioista, kun verrokkina on se, että olemme yhden lapsistamme menettäneet. Siinä taistelevat todellisuus ja epätodellisuus. Järki ja järjettömyys. Argh! Eikö murkut voi tajuta, kuinka moinen kuormittaa ja satuttaa, kun samaan aikaan itse itkee ja ikävöi yhtä menetettyä lasta. Ilmeisesti ei, vaikka onhan varmasti osasyy käytökseen se, että hekin ovat menettäneet siskonsa. Miten sitä murkku muutenkaan osaa ilmaista, kun keinoja ei vielä elämänkokemuksen kautta ole niin paljon kuin vanhemmilla ihmisillä, muuta kuin käytöksensä kautta. Oma väsy, ikävä ja uusi tilanne, puskee venttiileistä jollakin tavalla ulos, vaikkapa sitten toisilleen nakkelemalla sanoja tai sohvatyynyjä. Kaiketi se on surutyötä heidän kohdallaan. Olemmehan perheenä myös äärettömän paljon nykyisellään samassa tilassa, mikä myös kuormittaa, kaikkia, eniten minua tunnustan. Niinpä sitten keskiviikkona erehtyi yksi Oulun kummi ohikulkumatkallaan meillä käymään. Pakkasin hammasharjan, vaihtovaatteet ja yöpaidan käsilaukkuun, ja lähdin mukana Ouluun. Oli erilainen, hämmästyttävä ja hyvä keikka. Tapasin ihmisiä sovitusti ja ihan yllättäen. Loistavia keskusteluja ja ajatuksia, monista eri perspektiiveistä ja aiheista. Sain myös tunnin, kolmekymmentä minuuttia ja neljäkymmentäyksi sekuntia pitkän puhelun, pitkän ajan takaa olevalta ystävältä. Ihmiseltä, joka on ollut pitkään pois ja osittain saavuttamattomissa, soitti ja ystävyys oli yhä olemassa. Sitten toinen liki puolen tunnin puhelu. Ennen junan lähtöä vielä ruokaseurana yksi kummi ja mielenkiintoiset jutunaiheet. Moni asia tapahtui itsestään ja sattuman kautta, mutta sain tuosta reissusta paljon. Sain myös sitä hetkeksi herpaantunutta, osittain jo saavutettua, joulurauhan tunnetta takaisin. Mikäs oli mamman tullessa siivottuun kotiin, jossa lauma hyvin käyttäytyviä lapsia ja elukoita odotti joulukuusen loisteessa ja ukkokulta tuli oikein junalle vastaan. Irtiotto kannatti, kaikille. Joulurauha laskeutui, ihan käsin kosketeltavasti... Samoin tämä Reetattomuus on käsin kosketeltavaa, sydäntä raastavaa, niin todellista, mutta edelleenkin suunnattoman herkkää ja kiitollista.<br />
<br />
JOULUSIKERMÄN LOPPULAULU, KERTSI<br />
<br />
Olen myös ajatellut lopettaa tämän blogin ja tänne postaamisen. Olen saanut ja saavuttanut sen mitä tavoittelin, monta monituista kertaa enemmänkin. Todella, todella, todella hämmentävän paljon enemmän. Tämä on ollut alkujaan ja lähtökohdiltaan Reetan tarina, taistelu, matkakertomus, pitkä, vivahteikas, hullu, älytön, kohtuuton, riemastuttava, moniulotteinen ja rajukin matka, kaikkine liveilmiöineen... Tämä on vienyt mukanaan, kannatellut myös, olen kirjoittanut niin kauan kuin on hyvältä ja oikealta tuntunut. Nyt alan olla tyhjä, tästä tarinasta ulos kirjoitettu, tyhjiin pumpattu, on aika nousta siivilleen tai paremminkin päästää irti. Monta monituista vuotta sitten yksi ystäväni kysyikin syytä kirjoittamiselleni, enkö osaa päästää syövästä irti. Olisin ollut niin suunnattoman monta kertaa valmis päästämään irti syövästä, mutta se perhana ei päästänyt irti meistä, siksi minäkin olen roikkunut siinä todellisuudessa ja syövässä näin pitkään. Mutta nyt, olen syövässä roikkumisesta, oman lapseni syöpätaistelusta vapaa. Vapautettu, lapsemme menetyksen kautta. Se saakelin syöpä otti voiton, myönnän, annan periksi ja hyväksyn. Mutta sai se meistä kunnon vastaan hangoittelevan taistelukaverin kuudeksi vuodeksi, ne vuodet ovat voitto meille, monillakin mittareilla.<br />
Kirjoittamisen palo minulla on yhä olemassa, olen myös oppinut paljon täällä ja muualla. Olen oppinut myös julkisuudesta ja avoimuudestani, vaikka mitään en pois vaihtaisi, aina on selkään puukottajia ja mollaajia. Kenties kateellisiakin, vaikka en jaksa ymmärtää miksi tätä tarinaa pitää kadehtia. Mutta päätin kirjoittaa asioista täältä sisältä päin, koska minulla oli siihen tarvittava hulluus, rohkeus ja kykykin, olen siitä heittäytymisestä ja avoimuudesta edelleenkin ylpeä. Olemme antaneet tarinalle kasvot, toivottavasti myös monelle on jokin asia matkan varrella auennut selkeämmin. Ainakin itse olen saanut runsaasti palautetta, sellaista rakentavaa, oivaltavaa ja kiitollista. Olen heittänyt itseni nettimaailman leijonanhäkkiin, jotta siitä olisi jollekin toiselle kenties hyötyä, ja on sitä hyötyä ollutkin. Olen nähnyt velvollisuudekseni kannustuksenkin myötä kertoa asioista, koska emme todellakaan ole ainoita, jota nämä asiat koskettavat. Koen olleeni äänitorvi monelle muullekin, kun omalla nimelläni ja pärställäni kerron asioista, en ole tehnyt siitä syystä että hinkuisin naamani eettereihin, ehen se on itselleni ällöttävää. Onneksi siis olen voinut tänne jäsennellä ja kelailla asioita, olen varmasti ollut lähipiirille vähemmän kuormittava ja olen saanut täältä ihan hyviä ystäviäkin. Kohtalontovereita monista eri vaiheista, kiitos rinnalla kulkijat.<br />
Sitten on olemassa luulo, että kaiken täällä kerron ja on yksi ainoa totuus minkä täällä postaan. Ehei, on paljon asioita, joita en täällä ole käsitellyt. Monta kertaa postaus on vain tietyn mittainen, monen mielestä jo liika pitkä, keskeneräisenäkin. On tärkeää että asiat herättävät mielipiteitä, ajatuksia, aivoituksia, eikä kanssani tarvitse kaikkien samaa mieltä ollakaan. Sitten on elämiä, jotka sivuavat läheltä meidän elämäämme, he ymmärtävät kyllä tekstejäni. Ei ole oikeaa ja väärää, minä pohojalaisena olen mustavalkoisen suorasanainen, en jaksa ympäripyöreää jahkaavaa mitään sanomatonta lepertelyä. Se on varmasti jopa loukannut ihmisiä, kun paukutan suoraan ja asiasta, en kiertele ja kaartele. Toki myös saman asian voi käsittää niin monella tavalla, osa käsittää sen aivan uudesta vinkkelistä, mitä en kuuna päivänä osannut kuvitella tai ajatella, enkä myös ymmärtääkään. Niin se on ollut sairaalassakin, lääkärit ovat kiitelleet suorasta puhumisesta ja asioiden käsittelystä, se on ollut meille tärkeää ja helpottanut elämäämme tämän todellisuuden kanssa. Saattaa olla, että olen siis loukannutkin, tahtomattani. Mutta ilman omaa tahtoa kenenkään ei ole tarvinnut näitä lukea, tuskin kukaan aivoituksiani on pakotettuna lukenut, tai voiko se olla jopa kidutusmenetelmä rangaistuslaitoksissa. "Joko istut kahden vuoden kakun tai luet yhden huuhaan kuukauden postaukset, kumman rangaistuksen valitset?" Emme mekään tällaista elämää ja tällaisella lopputuloksella, lapsemme menettämisellä tahtoneet. Se vain annettiin meille kohdattavaksi ja elettäväksi.<br />
<br />
Miljoona kävijää, oli jokin aika sitten, taisi olla puolitoista vuotta sitten heitetty ajatus. Olisihan se numeraalinen saavutus. Siihen asti naputtelen, jotta miljoona menee rikki. No, lipsahti yli miljoonaan ja kahteensataantuhanteen, tuosta vain. Sellainen määrä on kävijöitä tähän mennessä ollut, onhan se älytöntä, tällaiselle peräkammarista naputtelevalle huuhaa mammalle. Jolle netissä roikkuminen on ihan uutta, jota en luullut koskaan tarvitsevani tai tekeväni, on tullut roikuttua ja se on myös paljon antanut. Näinä eristysvuosina, omaishoitajuus vuosina, netissä kirjoittaminen ja sen kautta asioiden hoitaminen, jopa ystävyyssuhteet ovat olleet ainoa keino hoitaa sosiaalista elämääkin. Vaikka luomuihmisistä pidänkin enemmän, haluan haistaa ja tuntea, kuulla, nähdä, aistia ihmisen. Kaikilla aisteilla, netti ja virtuaaliset ihmissuhteet ei koskaan tule korvaamaan aitoa.<br />
Eilen sain nimioivalluksen. Olen suunnitellut, että aloitan EHKÄ uuden blogin. Nimi on ollut hakusessa, tai siis hyvät ideat, oivallukset, nimet, keksinnöt on jo olleet jo jollakin tapaa käytössä. En asiaa ole aktiivisesti miettinyt, yrittänyt keksiä, olen vain odottanut että kyllä se tulee ja kolahtaa, tuntuu omalta. Olen heittänyt asian alitajunnan haudutuskattilaan. Eilen luin joululahjakirjaa ja sieltä se putkahti, nimi-idea. Se oli juuri sellainen, minkälaista olen maistellut ja mielessäni suunnitellut, purskutellut. Hiukan moniselitteisen kaheli ja ennalta aavistamaton, sellainen kuin minäkin. Hiukan ja paljon huuhaa. Latinasta peräisin tosin ja sai tyttöjen ilmeet hämmentyneiksi. Eli juuri sellaisiksi kysyvän ihmetteleviksi, miksi noin, miksi ei sitten sama suomeksi kun kerran olen todella kielitaidoton. Mutta sillä sanalla on monta mielikuvaa, mielipidettä valmiiksi jo olemassa. Se toisaalta kuvastaa kenties minuakin, tulevia asioita laajasti. Sen alle voi kerätä lukuisista eri aihepiireistä asioita, sitäkin olen miettinyt ja makustellut, aivojumpannut, se ei ole tarkkarajainen, niin kuin en minäkään, se ei tule olemaan ennalta-arvattava, siitä tulee juuri päinvastainen ennalta-arvaamaton. Ehkä, kenties, jää nähtäväksi, tai sitten vain sulkeudun. Onhan sekin vaihtoehto olemassa, onhan näitä vaihtoehtoja, kun pyörittelee. Otan aikalisän, erakoidun täysin, unohdan kirjoittamisen, tai palaan takaisin...Saattaa olla, että vielä postailen täällä, tai sitten en, kuka tietää, jos en minäkään. <br />
Joulusikermä alkaa olla purkitettu, sikermän osa-alueet koluttu, tunnelmista toisiin hypitty. Jäljellä on vielä kertosäe, voimakkaasta hiljaa hiipuen ja uuteen elämään nousten, kadoten, ikään kuin vapaaksi leijuen... Pitäkää huoli toisistanne, itsestänne ja luottakaa, että asioilla on tapana järjestyä, jollakin tavalla. Tähän mennessä;<br />
ISO KIITOS!<br />
ISO KIITOS!<br />
ISO KIITOS!<br />
ISO KIITOOOOOOSSSSS!<br />
<br />
<br />-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com12tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-25326753652991763732016-12-20T10:12:00.002+02:002016-12-20T10:12:20.393+02:00SIIPIRIKKOSunnuntaina, kun aamu oli vielä sininen, menin moikkaamaan Reettaa haudalle. Tai moikkaamaan hautakumpua. Tai moikkaamaan uutta hautakiveä. Tai moikkaamaan kynttilöitä. Mitä sitä nyt äiti, äiti-ihminen, ihminen meneekään haudalle tekemään? Pistipä miettimään. Hautahan on tavallaan sellainen näkyvä osa, ja vielä kumpu, tätä elämänvaihettamme. Moikkaamiset tapahtuu sen sata kertaa päivässä, siellä missä olen, on myös ajatukseni Reetasta. Eli moikkailen kuvia, moikkailen tauluja, moikkailen tunteita, moikkailen Reetan omaa pöllökahvikuppia. Moikkailen mennen tullen ja palatessa, missä vain ja milloin vain. Huomaan edelleenkin keskustelevani Reetan kanssa, tai siis vaihdan ajatuksia lapseni kanssa, en todellakaan kaikkea ääneen höpise mitä juttelemme. Reetta on puheissamme, päivittäin, milloin mistäkin syystä.<br />
Mutta sinne haudalle takaisin. Reetta sai viime keskiviikkona hautakiven, sellaisen unessa näytetyn ja pääasiassa Fannyn kanssa suunnitellun. Tykkään siitä, voi kuinka tykkäänkin. Outoa, tuntea onnellisuutta kivestä, mutta saan kaiketi olla outo. Olen joka tapauksessa. Minusta se on tärkeä, olen sitä kovasti odottanut. Hautakivi kruunaa haudan, todeksi todistaa tämän todellisuutemme. Se jopa toi minulle joulurauhan tunteen, viimeisteli hautarauhan tällä erää. Minulta on kysytty lukuisilta tahoilta, tuntuiko pahalta. Olen asiaa miettinyt, jopa syyllisyyttä tuntenut, mutta ei se pahalta tuntunut, hautakiven saaminen tuntui jopa jollain tavalla hyvältä. Tottahan toki se todistaa yhä selkeämmin lapsemme poissaolon, kuoleman, se on nyt kiveen hakattu. Tottahan toki se sai ikävän vellomaan eri vinkkelistä. Mutta samaan aikaan tunnen yhä selvemmin, että Reetan asiat ovat hyvin, todella hyvin. Muistin 16. päivä, millaista oli tasan vuosi sitten muuttaa kotiin. Millaista oli ottaa vastuu ja nähdä todellisuus. Oli huippua, että selvisimme syyskuuhun saakka, jokainen päivä oli jatkoaika, lahja, voitto ja saavutus. Mutta me selvisimme, niin kauan kunnes syövän törkimys vei meiltä mahdollisuudet palaamalla, jälleen kerran ja niittaamalla lapsemme elämän eletyksi. <br />
Hautakivi on pysty, paasimainen, koostuu kahdesta osasta. Väliin jää railo. Ylhäällä pronssinen, kerroksellinen risti leijuu railon leveimmän kohdan päällä. Ristissä on kerrostumia, sellaisia kuin vuosirenkaita, niistähän elämämme koostuu. Sukunimi on pystyyn kirjoitettu ja Reetan tiedot vaakaan hakattu. Kivi on iso, sillä siihen hakataan vielä joskus minunkin nimeni. Meillä on neljä hautapaikkaa, kivessä neljälle nimelle tila. Jotensakin se tuntuu hyvältä, että joskus vielä pääsen Reetan viereen, lapseni minua jo siellä odottaa. Tässä kohtaa menee kylmiä väreitä monella, luulisin. Ainakin eilinen vieras niin sanoi kun kerroin... Mutta koen olevani sinut tämän todellisuuden kanssa. Onhan se huippua tällaisena lievänä kaksvitosena omistaa jo hautapaikka ja -kivi. Monellako tällainen asia on hanskassa? Toki isovanhemmillamme oli aikoinaan jo nimetkin hakattuna, vain kuolinpäivä lisättiin. Minä en sentään vielä nimeäni hakkauttanut. Enkä odota sinne aivan heti joutuvani, pääseväni, sillä uskon minulla olevan vielä paljon aikaa jäljellä. Ainakin palo ja uteliaisuus elämään on kova. Mutta tietoisuus luo tyyneyttä ja rauhaa, minunlaiselleni se tekee hyvää. Olen myös aikoinani oman hautakiveni suunnitellut, silloin kun opiskelin muotoja, muotokieltä, pintoja, minulla on ollut kiinnostus aiheeseen ja hautausmaihin aina. Minulle ne eivät ole paha tai pelottava paikka, ne ovat hyviä, kauniita ja turvallisia paikkoja. En muistanut noita suunnitelmia, mutta kiitollisena tajuan tässä Reetalle valitussa kivessä olevan paljon sitä mitä itselleni olin suunnitellut. Tajusin asian vasta hautakiven pystyttämisen jälkeen, kun se muististani kumpusi. Ilimankos se tuntui omalta.<br />
Mutta mitä tekee otsikko Siipirikko tässä yhteydessä? Nooh, meillä oli Reetan haudalla sellainen iso enkelipatsas, jolla oli todella kauniit siivet. Pyhäinpäiväksi sen hankimme ja siellä se on kököttänyt, perhonen tai ruusu korvansa takana, pakkasessa ja lumessa. Kun tuo hautakivi pystytettiin, nostimme patsaan sen päälle, eli suhteellisen korkealle kököttämään. Se näytti hyvältä. Kovin monta päivää se ei siellä kököttänyt, kun se sunnuntaina oli sirpaleina maassa. Harmitti hetkellisesti, mutta sitten löytyi yksi iso ja ehjä siipi. Kaunis, nostin sen nyt takaisin sinne ylhäälle ja laitoin kynttilän viereen. Silloin ajattelin enkelistä tulleen siipirikon. Samalla ajattelin juuri sellaisen olevan itsenikin, siipirikon. Räpistelen, räpiköin, yritän ottaa ilmaa siipieni alle, nilikutan lentäessäni. Miten sitä nyt siipirikko lentääkään? Joka tapauksessa koen edelleenkin lentäväni, pysyväni jopa ilmassa. Tyylipuhdasta, linjakasta tai kaunista liitelyä se tuskin on. Mutta räpiköin sellaisia päivämatkoja, valtameren ylityksiin minusta ei olisi, enkä koe edes tarvetta. Päivämatka kerrallaan siipirikkona, siihen kykenen luottamaan. Se riittää minulle, tässä vaiheessa. Jokainen räpiköity ja vähemmän tyylipuhdas päiväkin on voitto, saavutus, matka. Kykenen jopa nauttimaan, heittäytymään, tuska ei lentoani tai paremminkin räpiköintiäni pudota. Ikävä valahtelee lennonkin aikana, se ei minua pudota tai pelota, estä siivilleni nousemasta. Luotan itseeni, lentooni. Onhan myös päiviä, ettei sitä edes niin korkealle yritä nousta, ottaa sellaisia pyrähdyksiä, välillä ihan tietoisesti ottaa oksapäiviä ja kököttelee siinä. Tuosta tuleekin mielikuva, kököttääköhän siipirikko enkeli oksalla, vai missä se levähtää? Itseäni ajattelin joksikin siipirikoksi linnuksi, pöllöksi, puluksi, haukaksi, eniten ehkä varpuseksi, varikseksi tai lokiksi. Jännä on ajatella tuo mielikuva minusta lintuna, se on värimaailmalta harmahtava, sillä on kaiketi suojaväri, koen olevani jopa riesa jonkin sortin roskalintu. Kuka nyt varpusista, variksista tai lokeista suuremmin innostuisi. Eipä niitä pahemmin odoteta lintulaudoille tai pihoihin lentotaitojaan tai höyheniään pöllyyttelemään ja näyttäytymään. En koe olevani ainakaan papukaija tai punatulkku, enkä keltasirkku. Nyt tuo ajatus hämmentää, miksi olen sellainen maanläheinen, onko luonteeni pohjimmiltaan turvallisen maan värinen, suhteellisen väritön. Kuka jaksaa ilahtua kun varpunen pörhistelee talipallossa? Vaan ootappa kun siihen punatulkku tai muu höyhenillä koreileva tulee, johan on hienoa katsella. Ihan sama, kunhan siivet ovat jotensakin lentokykyiset. Voikos se olla myös hailakka feenikslintu, joka pikku hiljaa nousee tuhkasta ja räpiköi ilmaa siipiensä alle. Jopas alkaa taas mielikuvitus laukkaamaan. Oli mikä oli, lentomatkat ovat voitettuja päivämatkoja, uuden elämän elettyjä päiviä. Ja lentäessä tämän siipirikon, harmaavarpusvarislokin, pää pyörii vimmatusti ja kykenen räpiköinnistä huolimatta havainnoimaan ja ideoimaan. <br />
<br />
Koneella olen ollut todella vähän, en ole kirjoittanut juurikaan tai mitään. Olen maalannut, hengästyksiin asti imenyt koloristikurssin oppeja, testaillut. Oivaltanut, jopa kokenut onnistuvani. Näyttely leijuu parhaillaan kirjastossa, sen maalaaminen ja työstäminen teki hyvää. Monella työllä oli maalausvaiheessa prosessinimi, joka kertoo tästä surumatkasta, mutta näyttelyssä sillä on jokin muu nimi, kuten Timanttikuuraa. Samainen taulu oli maalausvaiheessa Ikävä. Maalasin myös yhden sekalaisen ja värikkään, kerroksellisen työn, joka käsitteli surun eri sävyjä, työnimi oli Surutyö. Mutta näyttelyssä se leijuu nimellä Ilo, sillä nämäkin asiat ovat niin lähellä toisiaan, kulkevat käsikädessä ja rinnakkain, Suru ja Ilo. Joulukortteja tein myös vinon pinon, sekä muita joulunäpertelyjä, Pasi oli hyvänä apuna. Nyt olen innostunut leipomisesta. Joululeipää, -limppua tein viikonloppuna. Siitä tuli mielettömän hyvää, vaikka osa aineista unohtuikin, jotain omintakeista sekaan nakkasin. Eilen tein uuden satsin, josta ei niin hyvää tullut, mutta ei kerrota leipälahjan saajille. Pasi hoiti eilen torttusouvin, meille ja äitille. Olen lukenut, oppinut, oivaltanut, toivottavasti myös ihmisenä kehittynyt. Vaikka se ihmisenä kehittyminen ja oppiminen on loputon suo, joka soutaa ja huopaa, hämmentää ja ilahduttaa, joskus jopa lannistaa... Mutta koen kaiken olevan mielenkiintoista, onhan tässä joutilaalla aikaa tutkiskeluun, vaikka sen siipirikkona lentämisen aikana. Jaksan hämmästyä, innostua, oivaltaa, oppia ja nauttia. Tanssiessa olen saanut yhden mutterin taas löysättyä, uskallan yhä enemmän heittäytyä, mitä itsekin ihmettelin kun syksyllä palasin parketeille. Liikkuminen on myös kaikin puolin monipuolistunut, mistä ei ainakaan haittaa ole. Tosin tällä hetkellä kroppa oireilee vaikka ja mistä, eikä se ole ollenkaan ihme. Hiukan painostuksen alaisena olen varaillut lekuriaikoja, ensimmäinen on reilun tunnin kuluttua ja seuraava erikoislääkärille joulun jälkeen. Mutta koen, että kroppa kertoo asioita, stressi puskee joka tuutista, se olikin odotettavissa. Eli liikkumiseni vaikuttaa monestakin aika siipirikkoiselta raahustamiselta, mutta eipä se minua näytä haittaavan. Uima-altaassa ei näy vaikka nilikuttaa, on liikkumisfilosofiani. Ja jos jään sohvalle tai makaamaan, olen kohta todella nilikku, sen tiedän. Leivon sellaisilla ohjeilla ja työkaluilla, ettei tarvitse käsillä vaivata. Ihoni on todella surkeassa kunnossa... varsinkin sormissa. Moni asia ja oire on ollut ja tullut näiden vuosien aikana, mutta nyt ne puskee kunnolla, enkä ihmettele yhtään. Onhan minulla nyt aikaa ja mahdollisuus ottaa vastaan moiset kropan viestit. <br />
<br />
Perhepiiriimme on jalkautunut jälleen uusi, yllättävä, vakava syöpädiagnoosi, todella aggressiivinen paskanakki, inhottava ja järkyttävä. Olen ollut akuutissa leikkausdiagnosointi-vaiheessa tukemassa paikan päällä, kulkenut tehon käytävillä rinnalla useampina päivinä... Ensinnäkin menin ensimmäistä kertaa Reetan kuoleman jälkeen Ouluun, saati sitten sairaalaan, ja isän kuoleman jälkeen teholle. Tein sen ihan hyvillä ja turvallisilla mielin, joskin itseäni kuuntelin, puskeeko jokin romahduspaniikkikouraisu tulemaan. Mutta ei, toki muistot tulvahtaa, monia asioita muistan selkeästi, teholtakin. Mutta paniikki ei tullut, vaan edelleenkin suunnaton kiitollisuus koko moista laitosta kohtaan, sillä sairaala mahdollisti myös niin paljon ja lääketiede antoi parastaan, siihen luotan yhä. Sekä Reetan, että isän kohdalla tehtiin kaikki se mikä lääketieteellisesti oli tehtävissä, saimme niin monta jatkoaikaa. Tiedän ihmisiä, jotka eivät voi mennä vuosikausiin sairaalaan tai siitä todellisuudesta on jäänyt niin valtavat traumat. Mitä ilmeisemmin olen tämänkin asian kanssa sinut, hyväksyn tapahtuneet menetykset, vaikka kova (välillä karmiva) ikävä on kumpaakin... Olen saanut jopa kiitosta vertaistuesta ja kuuntelemisesta, sehän on ainoa asia mitä voimme tehdä, kulkea rinnalla. On myös hämmentävää saada kuulla, että osaan kuunnella, sillä se on yllättävää tällaiselle suupaltille. Eikä rinnalla kulkeminen tunnu minusta edes raskaalta sillä tavalla että voimavarojani se veisi, se tuntuu itsestäänselvyydeltä, halulta kulkea mukana ja jakaa moinen taakka. Toki kukaan meistä ei olisi moista matkaa halunnut elettäväksi, se on saletti. Syöpä olisi nyt riittänyt, tarvinnut aikalisän moinen todellisuus.<br />
Olen keskustellut myös kahden tuoreen syöpälesken kanssa, toisen puolisolla neljä ja toisella toistakymmentä elettyä syöpävuotta. Heidän ajatuksensa sivuavat omiani monissakin kohdin, he hyväksyvät tilanteen, oman rakkaansa parhaaksi. Kun muuta vaihtoehtoa ei ole, on päästettävä irti ja jatkettava omaa lentoaan siipirikkona. Se kuinka pelko helpottaa, tuska toisen puolesta löysää. Olen myös jutellut siitä, kuinka meillä vakavien sairauksien ja tämän todellisuuden kanssa elävillä on mahdollisuus sopeutua ja tehdä surutyötä matkan aikana. Kuulemma trauman, tapaturman tai yllättävän menetyksen kokeneilla saattaa olla pidempi matka toipumisessa, eheytymisessä, elämän jatkumisessa. Tänään on 93. uuden elämämme päivä, ensi viikon tiistaina 100. Huomenna on 21. päivä joulukuuta, eli syyskuun 21:stä on kulunut kolme kokonaista kalenterikuukautta, menetimme Reetan tuolloin. Lapsemme ei ole enää siipirikko, eikä varmasti räpiköi tai nilikuta, luotan ja uskon niin siihen hyvään jota lapsemme saa nyt kokea. Uuden elämän uusi ulottuvuus...<br />
<br />
Olisi minulla ollut muutama muukin juttu, mutta nyt kello käy ja nilikutan "oireeni" ammattilaiselle. Tavoite on kirjoittaa ennen joulua vielä muutama sananen, mutta jos elämä vie, niin en koneelle istahda, jos siivet jaksavat muuten kannatella niin lennän ja liitelen, jollakin tapaa räpiköin jossakin... Kuka tietää. Mutta tässä vaiheessa vähentäkää joulustressiä, himmentäkää valoja, sytyttäkää kynttilöitä. Antakaa joulurauhan laskeutua päällenne, peittää kuin puhdas valkoinen pakkaslumi. Se on monesta kohtaa asennekysymys, ainakin minä tunnen jo nyt todella syvää, kiitollista joulurauhaa... -Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com9tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-81469135966048685322016-11-17T13:58:00.001+02:002016-11-17T13:58:39.253+02:00SE TUNNE...Aamulla herätessäni minulla oli se tunne. Se tunne on todellisuutta, kaipausta, silmitöntä ikävää. Se tunne, kun levollinen uni loppuu ja vähemmän levollinen todellisuus puskee tajuntaan. Se tunne, joka pohjautuu tietoon, ettei Reettaa ole tänäänkään. Vaikka unessa oli, voi kuinka olikaan. En edes muista tunnehuuruissani sitä unta, mutta sen tunteen muistan kuinka Reetta oli. Reetta oli niin todellisen tuntuisesti, että sekin riittää tämän päivän tunteeksi itselle, se tunne, että oli ja kävi. <br />
Onneksi tämä arkikaan ei ole pelkkää tunnehuuruista tuskaa, sillä onhan minulla mitä muistella. Aivan mieletön määrä on materiaalia mieleni sopukoissa ja ihan oikeaa käsin kosketeltavaakin materiaalia, tauluja, vaatteita, tekstejä, hajuvesiä, kaappien syövereistä ja mitä yllätyksellisemmistä paikoista löytyy. Tai siis tulee vain vastaan. Eilen käsiini tuli Reetan maalama sudenkorentotaulu kahden vuoden takaa. Samalla aihe, eli sudenkorennot, palauttivat mieleeni niiden merkityksen minulle voimaeläimenäni. Voimaa, rohkeutta, enkös minä juuri sitä tarvitse. Tänäänkin.<br />
Se tunne kun menin haudalle, heti aamutuimaan. Onhan se ristiriitainen, vellova, pysäyttävä, samaan aikaan kiitollinen ja haikea. Eihän vanhempien kuuluisi mennä lastensa haudoille, marssijärjestys on pielessä. Epäreilua! On! Tupisin raivoisia tunnemyrskyjä ja tunteideni aallokkoa ääneen. Häiritsen joidenkin aamuista hautarauhaa, pahoittelin lähtiessäni möykkääni. Mutta samalla se tunne siitä kuinka pelkäsi lapsensa puolesta niin kauan, niin paljon ja niin kokonaisvaltaisesti. Se pelon tunne ja pakokauhu on pois, voi mikä tunnetila se onkaan, olla peloton. Yhä. Enkä yksistään omasta näkökulmastani itsekkäästi asiaa ajattele, voin vain kuvitella ja lukuisia kertoja Reetan kanssa keskustelimmekin siitä epätietoisuudesta ja pelosta jota hänkin koki, vuosia. Kuinka se söi lastakin, jatkuva taistelu, aina uudestaan ja uudestaan. Kuinka kovilla paukuilla ammuttiin, se tunne kun lapseen virtasi sellaiset myrkyt, että vieressäkin heikotti. Vahvana tunteena napakassa aamutuulessa hautakummulla oli jälleen mieletön kiitollisuus ja samaan aikaan yhä se, että näin on Reetalle parasta, hyväksyntä. Toki omissa tunnemylläköissä käy aina kaikkien asioiden kääntöpuoletkin ja vastakohdatkin vellomassa. Kuinka muka voin hyväksyä? Kuinka muka voin olla kiitollinen? Onnekseni voin. Ainakin toistaiseksi.<br />
Se tunne kun jälleen haudalla tuuli niin, ettei kynttilät tahtoneet syttyä, saati sitten palaa. Se tunne kun tajusin, ettei siellä ollut tälle aamulle yhtään elävää liekkiä. Harmitti, harmitti myös oma eilinen haudalla käymättömyyteni. Samaan aikaan näin öljykynttilöiden sammuneen tuulessa, tiedostin niiden tuulessa sammuneen, kesken. Samoin kun lapsenikin sammui kesken, kun paha ja voimakas syöpätuuli oli liian voimakas ja sammutti elämänliekin.<br />
<br />
Päivittäin käyn läpi ja koen yhä uudelleen sen tunteen, kuinka Reetta katsoi minuun viimeisen kerran, kuinka hän päästi irti ja kuinka päästin hänet menemään. Se tunne kun näkee monitorissa pelkkiä punaisia nollia ja se tunne kun tietää että monitorin ääni johtuu siitä, että siellä on pelkkiä nollia. Tunne, kun menettää lapsensa. Se tuntuu kuin sydäntä revittäisiin, äitinä minua elävältä raadeltaisiin. Se tunne kun osa minua lähti lapsen mukana. Samaan aikaan olen tyyni, helpottunut ja niin tietoinen kaikesta. Kuinka raadeltuna ja henki salpautuneena voin vain katsoa ja pitää sylissäni kaunista lastani, urheaa taistelijaa, selviytyjää, jonka voimat eivät enää riittäneet. Ymmärrän häntä niin, kuitenkaan en tiedä kaikkea mitä Reetta kävi läpi viimeisenkin vuoden aikana, puhumattomana. Voin vain kuvitella verbaalisen ihmisen tuskan, kun ei saa ilmaistuksi itseään ja tahtoaan tarpeeksi ymmärrettävästi. Tunnen sen suunnattoman kiitollisuuden, kun hänen ei enää tarvitse kärsiä, taistella. Saa vain olla kivuton ja valonpolulla keveänä liidellä... Samaan aikaan olen aivan ymmälläni, yllätyn päivittäin omista tunteistani, ajatuksistani ja tästä todellisuudesta. On päiviä, jolloin en todellakaan ymmärrä mitään, itseäni, tunteitani... Sitten joku ulkopuolinen sanoo, että tietää juuri miltä minusta tuntuu. Onko se mahdollista, jos ei aina itsekään tiedä. On tärkeää, että voi saada myötätuntoa ja joku ymmärtää edes osan siitä mitä itse kokee. En voi itse ymmärtää mitä on menettää lapsi onnettomuudessa, silmänräpäyksessä. Mitä on menettää lapsi jo ennen syntymää. Menettää mahdollisuus omaan lapseen. Menettää koko elämänsä sairastanut tai vaikeavammainen lapsi. Mitä on menettää lapsi oman käden kautta, kun lapsi ei vain jaksanut. Lapsensa voi menettää niin monilla tavoilla, minä tiedän suurin piirtein kuinka omani menetin, mutta olen kuitenkin siitä yhä ymmälläni. Se tunne välillä kiukuttaa, jopa raivostuttaa, kun sanotaan että tiedetään juuri miltä minusta tai jostakin toisesta vanhemmasta tuntuu. Enhän minä pysty edes määrittelemään kuinka isä tuntee, koska se tunne on niin erilainen ja henkilökohtainen. Se tunne on niin äärimmäisen herkkä... vaikea kokea ja saada siitä kiinni.<br />
Eilen se tunne, kun tajuaa Reetan juhlista kuluneen jo/vasta kuukauden. Ajantaju on niin outo, silloin oli syksy nyt on talvi, kuitenkin vain kuukausi. Se tunne, kun tajuaa pian tulevan jo/vasta kaksi kuukautta kuolemasta, olemme yhä tässä, ilman suurempaa romahdusta. Oletin meidän menevän ja syvälle... kunnon pohjakosketukseen ja nokka ruvella. Onhan se huikea tajuta, että on ainakin tänne saakka kutakuinkin selvinnyt, näinkin. Tajuta, että tästäkin ajasta on selkeitä muistoja ja tuntea, että voi edelleenkin tuntea. Tunteiden sinkoilut ovat valtavat, tunnekaruselli pyörii välillä vimmatusti. <br />
<br />
.<br />
.<br />
.<br />
<br />
<br />
Se tunne, kun maalatuttaa, kirjoitatuttaa, se tunne kun kädet eivät ehdi aivoitusteni mukaan. Sain näyttelypaikan reilun viikon päähän, saan siis oikeasti touhottaa tässä tunneilmaisussani. Maalaaminen ja uusien tekniikoiden opettelu on tehnyt hyvää, olen koukuttunut, kauhean innostunut jälleen ja pursuan ideoita. Yritän saada maalattua sitä tunnetta, sitä ajatusta, sitä "otsaketta" mikä mielessäni pyörii. Joskus onnistun ja aika usein en onnistu, mutta olenpahan yrittänyt. Se tunne kun on niin tohkeissaan, ettei tajua mitä ympärillä tapahtuu tai kuinka laajalle roiskuu. Roiskuu, myönnän ja laajalle, myönnän. <br />
Se tunne, kun istun luennolla jonka aihe oli aivot ja musiikki. Se tunne kun tajuan, että luennon aihe käsitteleekin eläkeläisten perheoikeutta. Se tunne, kun tajuan ja oikeasti ymmärrän, että olen ihan väärässä paikassa. Seitsemän minuuttia siihen meni kuta kuinkin, sitten hiivin takaa ja hissukseen nauramaan vääränä itselleni. Miten tällaista voikaan sattua, minulle. Tärkeä aihepiiri, mutta äitimme asioista hoitaessa melko monta nyanssia on tullut opittua ihan viime viikkoinakin, siksi siis lähdin kesken. Samaan aikaan tunne siitä, että pääsenkin takaisin roiskimaan, sillä jäi pahasti visiot kesken. Olihan se vapauttava tunne, olla väärässä paikassa.<br />
<br />
Pasi oli viikonlopun puukkokursseilla, minä typyjen kanssa kotona. Sain kuulla täyslaidallisen sanahelinää asioista joissa olen äitinä epäonnistunut. Se tunne kun kunnon ryöpytys ja tykitys ampuu kovilla ja kohti. Keneltäkähän lie sanaisen arkkunsa ja paukkujen napakkuuden perineet nuo meidän tytöt. Oikeastaan yhdellä oli ampumisen tarve, eli sinkoilu oli laajaa. Siihen sitten itkut, huutomyrskyt ja teatraaliset ovien paukuttamiset. Silloin se tuli minulle se tunne, tunteen nimi on kärsivällisyys. Kuinka minun elastiset lehmänhermoni vain venyivät ja koin tyyntä kiitollisuutta, että saatiinpas ulos moiset kuonat. Aikansa paukuttuaan, saimme huushollin isänpäiväkuosiin ja lähdimme ostoksille. Se tunne, kuinka meillä olikin kivaa ja kaikin puolin hyvä olla yhdessä, kun oli ilma puhdistettu. Samaan aikaan tunsin olevani onnistunut, sillä lapsemme eivät ainakaan kiltimmäksi ole tässäkään prässissä muuttuneet. Se on tärkeä tunne, he uskaltavat olla omia itseään. <br />
<br />
Se tunne joka on tavallaan jo olemiseni olomuoto, olenko onnellinen. Tuskin, varsinkaan tässä tilanteessa, kun olen menettänyt lapseni. Toivoisin voivani vielä joskus olla vähemmän onneton, onhan siinäkin tavoiteltavaa. Onnellisuus koostuu monista eri asioista, se on yleinen fiilis ja yleinen vallalla oleva tunne. Onpahan mitä tavoitella, sillä onhan minulla kuulemma ne lehmänhermot... Tavoittelen vähemmän onnetonta olotilaa tekemällä itselle tärkeitä asioita ja sellaista mitkä lataavat paukkujani. Tästä aasinsilta maalaamiseen, taisi pohjamaalit nyt kuivua, menen jatkamaan... Se tunne kuinka värit sekoittuvat keskenään, se tunne kun saa näkyvää, jopa kaunista aikaan. Se tunne kun itsekin hämmästyy, minäkös tuon osasin tehdä. Tuntea voi niin monilla tavoilla ja niin monilla eri tunteilla. Tärkeää on mielestäni se, että yhä kykenee tuntemaan.<br />
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com17tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-35534294612554371762016-11-10T13:36:00.000+02:002016-11-10T13:36:09.555+02:00KAUKAA HAETTUAOnhan tämä, monikin asia niin kaukaa haettua, ettei itsekään ymmärrä. Kun elämän nykyrealiteetit isketään kehiin, siitä seuraa vaikka ja mitä lieveilmiöitä, kaiken muun lisäksi. Sanonpahan vaan, että tämä byrokratia ja lappusulkeiset on uskomatonta pyöritystä.<br />
<br />
Lyhyesti ilmaistuna; Reetan kuoleman jälkeen olen ollut yhteiskunnassamme nollana pyörivä turhake, lähinnä kukaan ei osaa oikein sanoa mihin kuuluisin tai millä eläisin. Kaikki nämä vuodethan olemme tätä huushollia pyörittäneet minun osaltani erilaisista tukijaisista koostuneilla tuloilla; erityishoitoraha, vammaistuki, omaishoidontuki ja lapsilisä. Kun Reetta nukkui pois, kaikki loppui kuin seinään ja lapsilisästä lapsenkokoinen siivu vähennettiin. Olisin ollut mielestäni sairauslomakelpoinen, jopa sen tarpeessa, mutta päädyinkin työttömäksi työnhakijaksi... Kas kummaa näiltä vuosilta tulokseni lasketaan ainoastaan omaishoidontuki, jonka mukaan sairauspäiväraha olisi ollut muutama hassu satanen, määräytyen ainoastaan maksetun omaishoidontuen mukaan. Näinpä olen sitten työnhakijana, koska näin minulle luvattiin ja laskeskeltiin asteen verran korkeampi, lapsikorotuksilla kohotettu perustyöttömyyskorvaus.... Termithän minulla turhakkeella on ihan hanurista mikä on mitäkin, kuka maksaa kutakin, yrittäkää ymmärtää, minulle uusia asioita. Ja siihen tietysti omavastuuajat päälle, eihän elossa oleva ja jäljelle jäänyt perhe tarvitse moisen jälkeen mitään tuloja, otetaanpa viikko, ehkä toinenkin pois... Olihan tuossa myös hautajaiset, muutamine kuluineen... Onneksi olemme jotakin apua saaneet, hautausavustusta ja sen sellaista, toki valtavalla paperirumballa nekin. Itse toivoisin, että meistä tähän tilanteeseen joutuneista vanhemmista ja perheistä yhteiskunta ottaisi automaattisesti kopin edes muutamaksi kuukaudeksi, olisi vaikka sellainen sopeutumisraha, joka maksettaisiin kriisipesään. Ihan justiin ilman paperisouvia ja ihan justiin ilman byrokratiaa. Se vain tulisi, jotta perhe selviäisi taloudellisesti ja kykenisi paukkujaan henkisestikin lataamaan, jopa sopeutumaan! Naps!<br />
<br />
Tällä viikolla olen siis unissani huolehtinut taloudesta! Perseestä, sillä haluaisin nukkua ja olla moisesta stressaamatta. Jos kykenen olemaan levollinen Reetan asioiden suhteen, minusta on niin syvältä se, että tasapainoani ja levollisuuttani horjuttaa maalliset paskanjauhannat ja lappujen pyörittelyt. Todistelut ja perustelut. Nyt olen joutunut työttömyyskassalle kaivamaan ja hakemaan kaukaa, vuodesta 2010 saakka sen kymmentä lappua, aina uutta ja sitten todetaan että turha lappu, haeppa kuule uudesta paikasta ja mepä toimitamme todistuksen ehkä noin kuukauden kuluttua, ehkä sinne ja ehkä tänne. Sen kymmentä puhelinsoittoa, jonotusta, aina selittelyä uudelle ihmiselle. Eilen minulle iski, tai oikeastaan jo toissapäivänä se kuuluisa stressipäänsärkyni, ihan näistä asioista johtuen. Olen siis vihainen moiselle, eihän huomaa. Ai niin, turskautimme ohimennen Reetan perunkirjoituksenkin, sekin kun on lakisääteinen ja tehtävä. Onneksi meillä oli hiukan vielä hyväntekeväisyysmanesta, niillä olemme selvinneet tähän asti ja pahimmasta kriisinsilmästä, jopa lomailleet. Jostain syystä alitajunta käski jemmaamaan jo tuossa alkukeväästä... Mutta laittaappa itse kukin kohdalleen, jos ei liki kahteen kuukauteen mistään tule mitään, eikä tiedä milloin edes jostain on jotain tulossa, se saattaa korvien väliä kiristää. Tai minulla ainakin kiristää. Enkä todellakaan haluaisi moista aivomyrskyä ja maallista huolta kantaa, se vie niin turhaan voimavaroja. Toki moinen on tasan minun mielipiteeni ja näen vain yhdestä suunnasta, mutta olen mennyt ja tehnyt niin kuin minua on neuvottu. Pääsääntöisesti tuntuu, että pylly edellä puuhun ja sittenkin, kuitenkin väärästä kulmasta... Eiku uudestaan...<br />
Kävin unissani myös vuoden -88-89 työpaikallani, floristina. Samassa unessa käpäisi myös -94 työnantajani. Se peilasi samaan aikaan nykyisyyttä ja tilannetta, mutta oli jonkin sortin takauma moisesta ajanjaksosta ja ammatista. Aamulla mietin kuinka kaukaa alitajunta kaikkea haaliikaan uniin. Aivan ihme vinkkelistä. Mistä näitä unia tulee. Samoihin aikoihin unessa yksi mies tuli myös ostamaan talomme, odotan häntä nyt livenä ovikelloamme soittamaan, sillä oli se sen verta totuudenmukainen uni. Hah! Hautakivenkin suunnittelimme ja tilasimme sen mukaan mitä Reetta minulle unessa näytti, olihan helppoa. Joillakin unilla on selkeä johtolanka, vastaus, mutta on myös unia joita ei vaan ymmärrä, on ne sen verta kaukaa haettuja. <br />
Kaukaa on haettu myös Pasin Visakortin vingutusta, luotonvalvonta oli moisen havainnut Amerikassa. Nyt moinen kortti on sitten suljettu ja uutta odotellaan. Hämmästyttää, missäkö välissä sen tiedot imaistiin Prahan reissulla, sillä käytimme kortteja erittäin vähän, harkitusti. Maailma on ihmeellinen ja kauhistuttavakin paikka, kaikkine lieveilmiöineen.<br />
<br />
Viime viikonloppu oli minulle rankka, todellisuus jalkautui taas uudesta vinkkelistä. Pyhäinpäivänä oli mielettömän kaunista, aurinkoista, timanttikuuraa enkelipatsaassa, sydämissä, ristissä. Reetan hauta kylpi valomeressä, lukuisia tuntemattomienkin tuomia kynttilöitä, kiitos niistä! Haudalla oli kaunista ja teki hyvää käydä. Minun tajuntaani asettui tavallaan kaukaa haettu ajatus sekin, olin nimittäin suunnitellut vaikka ja mitä Reetan tulevaisuudenkin varalle. Asioita joita emme koskaan saa kokea, koska kuolema moisen meiltä riisti. Aikajana on jotenkin suunnattoman konkreettinen, onneksi on paljon hyviä muistoja. Olin tanssimassa, useampanakin iltana. Tanssipaikoilla on aina silloin tällöin jokunen pyörätuolilla liikkuva tai muuten avustajaa tarvitseva ihminen. Viimeisen vuoden aikana olen suunnitellut, jahka Reetta on täysi-ikäinen, kenties yhä pyörätuolissa, otan hänet mukaan. Kuinka kiva oli kesällä Kuopiossa tanssia pyörätuolin kanssa ja olen aina tiennyt musiikin voiman ja tärkeyden Reetankin elämässä. Kuvittelin, että me koluamme yhdessä kaiken maailman konsertit, festarit, keikat ja elämykset... Mitä ikinä keksisimmekään, mahdollistaisin ne lapselleni. Nyt se ei enää ole mahdollista ja satuttaa minua äitinä. Tajuta asia tästä vinkkelistä. On ollut myös yhden ystävän lapsen 1-vuotiskuolinpäivä, olen tuntenut myötätuskan kehossani ja muistanut omat vuoden takaiset tilanteemme. Onneksi kykenen tajuamaan mikä mitäkin aiheuttaa, niitä on helpompi käsitellä, kun on syy tiedossa. Välillä toki asiat ovat omasta vinkkelistä katsottuna ja mitattuna kaukaa haettujakin. Lähipiirissäkin on jälleen vaikka mitä menossa, ja sitten ihan ilmanaikaisia flunssakierteitä. Onhan tässä.<br />
<br />
Tänään olen maalannut, eilen opin uuden roiskimispuhallustekniikan. Ja onhan roiskunut! Koloristikurssilla on idearikas opettaja, imen vaikutuksia kuin pesusieni, haluan heti kokeilla. Minusta on mielettömän hyvä heittäytyä uusille asioille alttiiksi, sillä stressipäänsärkyni saattaisi kasvaa äärimmäisiin ja lamauttaviin mittasuhteisiin, mikäli minulla ei olisi noita mukaansatempaavia voimaantumiskeinoja. Mikäs tässä joutilaana on huuhaillessa ja heittäytyessä. On hämmentävää tajua, että Reetan kuolemasta on pian kaksi kuukautta, kuinka valtava on ajan raksutus tässäkin tilanteessa, raks, raks, raks, jokaisella raksutuksella uusi aika... ja samaan aikaan tuntuu, että olemme pysähtyneet siihen kellonlyömään ja tilanteeseen. Silloin meidän elämämme raksutus sai aivan erilaisen äänen, olemme yhä siinä pysähdyksen tilassa, vaikka sivusilmällä näemme ohikiitävien hetkien jatkavan rullaamistaan. Onhan se ikävä, kolkuttelee mitä ihmeellisemmissä käänteissä ja tilanteissa. Yllättää, ravisuttaa. Onneksi ikävä ei ainakaan vielä ole lamauttanut, estänyt meitä muita elämästä tai invalidisoinut. Mutta eihän koskaan voi tietää kuinka se ilmenee ja muuttaa muotoaan. Lapsen kuolemalla saattaa olla todella kauas kantoiset vaikutukset, jos on monilla muilla, mittasuhteiltaan pienemmilläkin asioilla. Yritän olla skarppina asian suhteen ja tajuta mistä milloinkin on kysymys, itse kunkin kohdalla. Sunnuntain olin lähes tulkoon sohvaperunana, sekin tuli tarpeeseen. Tollo päätti antaa vierihoitoa oikein kunnolla, nukkui ja kipristeli päälläni kynsillään ja kehräsi. Kyllä elukat osaavat, vaikka ovat välillä kaukaa pelloilta haettuja saalistavia petoja, on ne ihania lohduttajia. Tosi karvanlähtöaika ei niin hirveästi innosta, varsinkin kun itsellä on huuhaa-vaihe menossa ei niin ehtisi imuroimaan ja pölyjä pyyhkimään. Ikävä ja tämä todellisuus puskee välillä kaukaa haetusta muistoista ja asioista ja välillä ne ovat juuri elettyä elämää. Ne kietoutuvat säikeiksi, kauniiksi muistoiksi joihin on turvallistakin ja lohduttavaa kietoutua. Ne ovat kuin ainutlaatuista ja itse kehrättyä lankaa, josta olemme kutoneet, liittäneet ja neuloneet lohdutuksen shaalin, mihin haluamme kietoutua. Voi kuinka hyvältä se tuntuukaan, kynttilän valossa... kaikesta huolimatta minulla on edelleen suhteellisen hyvä ja kiitollinen olla, muistella lastani. Onneksi on olemassa yhä lauma, joka mahtuu saman shaalin alle.<br />
<br />
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-83697494358729447352016-11-04T17:57:00.000+02:002016-11-04T17:57:40.591+02:00ETSIKKOAIKAEtsikkoaika, niin mitäpä tässä etsimässä? Etsin kuumeisesti ja ihan tajuamattakin jotain, itseäni, omaa olemistani. Uudenlaista äitiyttä, etsin tapaa kohdata, etsin uutta tapaa elää, etsin uutta elämääni, etsin itseäni ilman Reetan olemassaoloa elämässämme. Etsin tapaa olla vaimo, olla vanhempi olemassa oleville lapsillemme, kun pala minusta on raastettu irti. Etsin tuolle kivulle, syvälle haavalle paikkaustarpeita, konsteja saada se pikkuhiljaa arpeutumaan, poistaa jatkuva kipu. Minulta on kysytty, olenko päässyt jo yli? Siis Reetan kuoleman yli? No en todellakaan, enkä tule koskaan pääsemäänkään, en edes koe tarvetta päästä "sen" yli. Sehän olisi mahdoton ajatus. Mutta etsin tapoja elää tämän todellisuuden kanssa. Sillä Reetan elämä ja kuolema tulee olemaan aina osa minua, toivottavasti tuokin ammottava ja todella arka haava jollakin tavalla arpeutuisi, eikä jokaista päivääni määrittäisi kivullaan. Etsin ja hämmästelen vähän kaikkea. Etsin edelleenkin lastamme, odotan hänen ääntään, nauruaan. Etsin viestejä, läsnäoloa. Kaipaan ja ikävöin aivan suunnattomasti kaiken etsimisen ja hakemisen lomassa. Olenko hukassa, jos kerran pitää etsiä? En ole hukassakaan, sillä tunnistan paljon asioita, itseni on yhä tuttu, elämämme on monia tuttuja ja turvallisiakin elementtejä. Etsin tapaa suhtautua, tapaa kohdata, etsin tapaa jatkaa elämäämme. Etsin myös pidemmällä tähtäimellä, mikä minusta voisi kaikkien näiden kokemusten jälkeen tulla, miksi minä haluaisin. Etsikkoaika on siis aika laaja, moniulotteinen ja pitkillä piuhoilla varustettu aika.<br />
<br />
Sunnuntaina 27.8.2016 ryöpätyt ja pakastetut rouskut laukaisi valtavan ikävän hyökyaallon, etsimättäkin. Yhteinen sieniretki, makkaranpaisto laavulla, elossa oleva lapsi. Reetan hammasharja, teinin meikkipussukka, ruusuvoide, sukat, pyyhe, kaulakoru, jalkavoide, tuoksu, kuva, tienpätkä, puunalunen, nastakengät, pipo, kädenpuristus, halaus, toppatakki, sängynpaikka, hiljaisuus, maalaus, asenne, sanonta, katse, katseeseen kätketty hiljainen viisaus.... Mikä tahansa muisto tai muistutus voi mulskauttaa ikävän. Tällä hetkellä mielessä mulskahtelee, ikävälläkin tavalla, vuosi sitten jalkautunut leukoenkelofalopatia. Aivovaurio, jonka saimme yhtä aikaa puhtaan lypin kanssa. Kuudes päivä kuluvaa kuuta tulee vuosi viimeisimmästä romahduksesta, viimeisistä kotona kävellyistä askelista... <br />
Minulta kysyttiin psykiatrin vastaanotolla, johon itse halusin ehdottomasti kelailemaan nuppini kanssa, tulevatko traumat takautuvasti mieleen. Miten määritellä trauma ja takauma? Itse määrittelisin ne meidän eletyksi elämäksemme, muistoiksi, erittäin kipeiksikin sellaisiksi. Jos jokaisesta muistosta kokisin sen olevan traumaattisen, olisihan se liian raskasta elää pelkän trauman kautta, kun on muistotkin, ennen kaikkea hyvätkin muistot olemassa. Niissä haluan roikkua, niitä haluan muistella, edelleenkin hymyillä muistoille. Traumaahan on ollut enemmän ja välillä vähemmän koko ajan kuusi vuotta, jatkuvasti, en kykene yhtä ainoaa traumaattista kokemusta määrittelemään. Toki kaikkien näiden asioiden vuoksi olen varmasti traumatisoitunut, minun kuuluu ollakin, sillä olemmehan eläneet traumaattiset kuusi vuotta todella traagisella ja traumaattisella lopputuloksella. Olemme menettäneet lapsemme oikeasti, ketäpä se ei traumatisoisi? Nyt siis opettelemme elämään moisien asioiden kanssa, etsimään uutta olemistamme. Psykiatri tuon hienon etsikkoaika-termin minulle sanoi, jäin siihen kiinni, koukutuin. Hienosti kuvaileva sana, sama mitä itse olen mielessäni haeskellutkin. Etsikkoaika, uudelleen löytäminen, ennen kaikkea eteen päin meneminen kaikesta huolimatta. <br />
Sain ihan vapauttavan lausunnon, ainakin tästä istunnosta, minua ei toimitettu suljettuun koppiin, ihan oman makkarimme nurkasta tätä naputtelen. Usko tai älä? Onhan se vapauttavaa kuulla, että olen traumoissani ja muistoissani pyöriessä kuta kuinkin selväjärkisellä nupilla varustettu, itseään ja elämäänsä etsivä äiti, nimeltään Tiina. Minun pitää opetella tuntemaan itseni ja elämämme uudesta vinkkelistä, etsimään kaikkea mitä on ja tulee olemaan. Tai siis olen varmaan ikuinen etsijä ja oivaltaja, en koe että etsikkoaika on vain nyt ja tässä. Olenhan aina ollut utelias, liiankin kiinnostunut elämästä, kuolemasta, valoista, varjoista ja nupin toiminnoista valoissa ja varjoissa. Todella suurella mielenkiinnolla jaksan tutustua yhä itseeni, omiin ajatuksiini, mielelläni muidenkin aivoituksiin, tunteisiin ja tapoihin kokea. En siis tarkoita, että oma tapani olisi oikea, otan mielelläni opikseni muiltakin. Olen kuulemma siis rehellinen itselleni ja uskallan pähkätä asioita laajasti ja monipuolisesti. Noh, se nyt ei ollut ollenkaan uutta minulle, mutta nyt sen ammattilainen sanoitti. Saan siis olla sinut tämän oman tapani kanssa etsiä, kohdata kuolemaa, jatkaa elämää ja oivaltaa. Siinä on, kuulemma, paljon voimavaroja joista ammentaa.<br />
Näkisittepä siis voimavarani levittäytyneinä ympäri huushollia. Olen siis huuhaillut ja maalannut. Keittiöstä, kodinhoitohuoneen kautta pesuhuoneeseen ja saunaan saakka minun ateljeeni levittäytyy. Olen ollut koloristi-kursseilla, imenyt ja etsinyt uusia tekniikoita kuin pesusieni. Se innostus ja kokeilunhalu on älytön, mieletön tutina ja kutina. Verna tuossa aamulla sarkastiseen sävyyn vihjailikin, että hän on kutsunut illaksi ja yöksi vieraita, sikäli mikäli saa siivottua huushollin siihen kuntoon, että vieraat voivat tulla... Näin viisastelee kolmetoista ja puolivuotias kuopuksemme, ainoa tuplamme. Moni laukaisu ja sanonta kuulostaa ihan samalta kuin Reetta sanoisi. Niissä on sittenkin aika paljon samaa. Vernahan on aina ollut se hiljaisempi tupla, perässä seuraaja, kun Reetta on pistänyt tuulemaan ja tarttunut asioihin. Pikkuhiljaa alkaa Vernastakin nousta samaa napakkuutta kuin Reetassa oli, mikä on hirmuisen hyvä asia, sillä hänenkin mielipiteillään on väliä. Hänenkin ajatuksillaan on painoa, etsikkoaika niidenkin suhteen. Olen myös ajatellut, kuinka tämä viimeinen Reetan puhumaton vuosi mahdollisti Vernan puhumisen ja kuulemisen ihan uudella tavalla. Neidistä kuoriutui napakka, sanavalmis, erittäin huumorintajuinen pikkunainen. Sillä oli vuosia, varsinkin jolloin en kotona Reetan kanssa paljoakaan asunut, etten saanut Vernasta paljon mitään irti. Enkä nyt suinkaan tarkoita, että Vernan pitäisi Reetaksi muuttua, ehen. Yksi Reetta riittänee, samoin kaikista meistä yksi kappale on ihan passeli. Olisihan se tietenkin ajatustasolla huikeaa jos saisin kloonattua lapseni meikäläisiksi, voi sitä elämän tykitystä, ajatusten ruuhkaa, ja kaiken etsimistä... Ja niitä keskusteluja, mitä kaikkea jauhaisimmekaan ja kuinka laajasti, leveästi, syvästi ja korkeasti... Minullahan on tapana etsiä myös sukahousuja, silmälaseja, kännykkää, eilistä, hukattua sanaa, huomista, autonavaimia, kenkiä, hukattuja ajatuksia, tekstejä. Tärkeää on tietää ja tuntea itsensä, kyllä ne vastaan vielä tulevat, en minä niitä kokonaan ole hukannut. Tänä aamuna kädessäni olivatkin eilen hukassa olleet turkoosit sukkahousut. Eilen seilannut, hapuileva ajatus onkin tänään valmis, selvä. Kyllä ne löytyvät ja paikkansa hakevat, kunhan etsin. <br />
<br />
Tällä viikolla olen ollut kuorossa, maalauskursseilla ja eilen tanssikursseilla. Mielettömän hyvältä, koskettavalta on tuntunut. Varsinkin eilisillä tanssikursseilla minua oli jopa etsitty ja kaivattu. Itseään etsivälle ihmiselle oli tärkeää saada kuulla itsensä ajatelluksi ja kaivatuksi. Sain todella lämpimiä halauksia ja koin olevani ja kuuluvani noihin ympyröihin. Siinä mielessä koen olevani hukassa oleva, ettei minulla ole ollut "työidentiteettiä" näinä kuutena vuotena, en ole kuulunut tavallaan mihinkään. Itsemääräämisoikeutta on kavennettu ja supistettu, laajennettu ja levennetty, välillä kokonaan poistettu. Olen ollut koppiin ahdettu ja suljettu yksinäinen äiti, ihminen nimeltä Tiina, joka on kaivannut suunnattomasti kuulumista johonkin. Onneksi näinä vuosina olen saanut vertaistukea ja sitä kautta ihmisiä elämääni ja sitten kevennyksenä harrastusten kautta. Lämmitti suunnattomasti eiliset halaukset ja niinkin vähäeleinen asia kuin minulle nimeltä tuntemattoman vanhemman miehen hikinen otsa otsaani vasten ennen ensimmäistäkään tangon askelta ja samalla sanottu "osanottoni" ja sitten lähti askeleet... Reilua ja vilipitöntä, niin passelia kohtaamista ja myötätuntoa. Kotona heti hehkutin, kuinka hyvää teki, kuinka tärkeältä tuntui ja kuinka minut hyväksyttiin, yhä. Eli kun olen lähtenyt harrastuksiin, olen löytänyt paljon tuttua minuutta ja törmännyt yhä omaan itseeni, en siis koe olevani itsenäni ihan hukassa. Nautin, jaksan ja heittäydyn yhä. Minulle on myös sanottu elokuussa, "kävi niin tai näin, älä peru omia suunnitelmiasi ja itselle tärkeitä asioita, ne pitävät sinut pinnalla". Syyllisyyden ravistellessa tuolloin mietin pitäisikö harrastukset perua, kamppaillessani Reetan labrojen, tankkausten, tilanteen kanssa, edessä häämöttävän lapseni kuoleman ja sen todellisuuden kanssa. Onneksi en perunut, sillä ainakin nyt tuntuu hyvältä kun on muutakin kuin oman itsensä ja arkensa etsimistä.<br />
<br />
Enkelipatsasta olemme etsineet haudalle, sellaista Reetan olemuksen omaavaa, toinen käsi poskella miettivää tai jolla on toinen käsi leuan alla kepeästi. Ihan sellaista emme tähän hätään löytäneet, mutta kauniilla siivillä varustetun patsaan kylläkin, varpaat sikkuralla, käsiinsä nojaten. Elämämme ensimmäinen Pyhäinpäivä, joka on huomenna. Päivä, jona muistelemme edesmenneitä rakkaitamme, kuolleita läheisiämme. Onhan se rankka päivä kohdattavaksi, tajuttavaksi, todettavaksi että näin on asiat. Samalla olen kiitollinen, että joudumme vasta nyt tämän päivän ensimmäistä kertaa Reetan kohdalla kokemaan. Katsoin yhden ohjelman, joka avasi ajatuksiani ja sanoiksi puki omia tunnelmiani. Siinä keskusteltiin elämän pohjakosketuksista ja traumoista. Kuinka asiat lähtevät korjaantumaan vasta kun kykenee hyväksymään tilanteen, heittäytyy tapahtuneen armoille, antautuu asian edessä. Luojan kiitos itse olen jauhanut hyväksyväni Reetan kuoleman, jos se on niin tärkeä askel toipumisen tiellä, askel eheytymisessä. Sillä enhän saa lastani takaisin vaikka kuinka olisin hyväksymättä ja tappelisin kuolemaa vastaan. Ja kyllähän me muutaman vuoden tappelimmekin... Toivottavasti tämä on oikea johtolanka uuden elämän etsimisessä etsikkoajallamme. Hyväksyä tapahtunut, ilman katkeruutta, ainakaan pysyvää katkeroitumista. Jos minuun katkeruus pesisi pysyvästi olisin varmasti todella ilkeä, sietämätön ja paha ihminen kaikille. Tartuttaisin katkeruuden siementä ja nauraisin paskaisesti, sainpas pahan leviämään, kjäh kjäh... Toivon hartaasti, etten sellainen ole tai sellaiseksi tule. Leipokaa minua päin näköä, mikäli vihat ja katkeruudet minussa kroonistuvat! Ravistelkaa se minusta, sillä katkeruuden, ilkeyden, vihan ja pahan siemen minussa tasan on olemassa, jos sitä höystettäisiin, olisin varmasti sietämätön. Olisin runsaasti, rehevästi ja rönsyilevästi paha. Kaikkinensa ajattelen huomisenkin olevan Reetalle suunnatun juhlan, kuten myös muille menetetyille läheisille. Onneksi on kalenterissa päiviä, jotka pysäyttävät meidät asian äärelle, muistuttavat. Sillä kuolema, kuolemaan liittyvät asiat kun koskettavat jokaista meitä, ennemmin tai myöhemmin. Nyt on tilaisuus virallisesti herkistyä asian äärellä, yhdessä ja muistella. Valaista kynttilöin tämäkin juhlapäivä...<br />
<br />
Nythän on siis jo alkuilta. Pian saapuu Vernalle vieraat, kolme yövierasta. Huusholli on siivottu, tarjottavat hankittu. Olen ollut myös äidin kanssa asioita hoitamassa muutaman tunnin. Pasi lämmittää paljua, isommat tytöt ovat telinevoimistelutreeneissä. Viikonloppu menee heillä kursseilla ja koulutuksessa. Minä kuskaan aamuin illoin, ainakin huomenna. Tänään ajattelin tanssimaan lähteä. Olen käynyt jo kahtena viikonloppuna. Tanssitutuissa olen saanut kohdata todella sydämellisiä osanottoja, halauksia, itkuntirautuksia, loistavia keskusteluja, ymmärrystä ja rohkaisua. Ainakaan kukaan ei ole päin näköä tullut voivottelemaan, kuinka hirveä äiti olen tanssiessani. Tanssin minkä tanssin ja kotona kannustavat. Kun kaikki tietää minun nuppini pysyvän liikkumalla ja musiikin avulla paremmin kasassa, kuin sohvalla vaikeroimalla, niin minua kannustetaan. Olen myös kuullut keskusteluista, joissa minulle tuntemattomat ovat jahkanneet tekstejäni... Jahkanneet pöllöhavaintojani, kohisseet siitä olenko täysipäinen vai mikä. Kyseenalaistaneet, miettineet ja puhkuneet. Jännää on se, että kirjoittamaani asiat ovat puhuttaneet, pistäneet miettimään ollako vaiko eikö olla. Varmaan se minun täysipäisyys ei ole se asia mitä eniten jahkataan vaan se, että voiko olla että se pöllö oli merkki, ihme, muistutus, viesti... Uskoakko vaiko eikö? Ihan sama, uskooko joku vaiko eikö, jos meitä ketä tahansa lohduttaa jokin meille annettu asia, niin antaa lohduttaa. Keneltä se lohdutus on pois? Uskon myös, että kuka tahansa samaan tilanteeseen joutunut ihminen hakee ja toivoo edes jonkinlaista lohdutusta. Minusta ainakin on jatkuvassa tuskassa ja ikävässä kieriskely suhteellisen raskasta. Rasittaa sielua, sydäntä ja koko eukkoa. Saa vaikeroimaan, valumaan tuskan syövereihin. Kun edestä lentänyt pöllö saa tyyneyden ja luottamuksen tulvahtavan yllemme, antakaamme sille tila, tunteilemme lohdutus. Olenhan myös kirjoittanut, ettei kanssani tarvitse samaa mieltä olla, ei todellakaan. Mutta mikäli tekstini pistävät jonkun asioita prosessoimaan ja tuottamaan oman mielipiteen, silloin olen onnistunut. Niinhän se on taidekin, jos jokin ennalta määrittelemätön työ, väri, teos saa pysähtymään ja miettimään sen syvempää olemusta se on silloin onnistunut. Eihän siitä tarvitse pitää tai olla samaa mieltä, pääasia on että on jotain mieltä. "Ihan kiva" kun ei ole varsinaisesti mikään mielipide. On tärkeää etsiä se oma mielipide, toivottavasti myös löytää se.<br />
<br />
On kuulemma hämmentävää ollut nähdä kuvia Reetasta. Jokainenhan on luonut varmasti oman mielikuvansa miltä vaikuttaa aivovaurioinen, liikuntarajoitteinen, puhumaton lapsi ja teini. Saati sitten syövän syövyttämä, sairauksien ryöppäämä ja vuosia sairastanut. Kyllähän liikuntavamma ja rajoitteet arjessa näkyivät, paljonkin. Mutta kuulemma Reetta ei näytä monenkaan mielestä siltä mitä he moisten diagnoosien kautta olettivat. Reettahan näytti monistakin kulmista ajateltuna itseltään. Myös viimeiseen uneensa nukkuessaan, päälle päin ei näkynyt aivovaurio, vammaisuus, puhumattomuus, lääkkeet tai täysillä jylläävä leukemia. Reetta sai olla loppuun saakka itsensä oloinen ja näköinen, toivon että Reetan perusluonne ja elämänasenne välittyivät kuvistakin. Ilo ja elämänjano, jokaisessa päivässä mielenkiinto etsiä mitä voi löytää. Uskon Reetan saavan kokea uudenlaisen etsikkoajan uudessa ulottuvuudessa. Uskon, että Reetta on into piukkana ja jaksaa edelleenkin hämmästyä. Vaikkapa löytämästään kivuttomuudesta, palautuneesta liikuntakyvystä, kenties lentotaidosta, uskomattomasta ulottuvuudesta, ajattomuudesta, väriloistosta ja siitä valon määrästä, joka häntä tällä valonpolulla ohjaa... Uskon lapseni samaan aikaan kokevan olevansa perillä... Hyvää viikonloppua ja muistakaa läheisiänne, myös niitä jotka ovat yhä täällä ja ennen kaikkea niitä jotka meillä oli lainassa.<br />
<br />
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com10tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-84306992524999420102016-10-29T11:26:00.000+03:002016-10-29T11:39:08.612+03:00TAIVASMATKALLAPääsimme koko sakilla asteen verran lähemmäksi Reettaa, tai siis pääsimme aistimaan jotain siitä mitä lapsemme saa kokea tällä hetkellä. Kokea, olla, leijua, mikä liekään se Reetan nykyinen olomuoto, kuka tietää tai kykenee sen määrittelemään. Mutta sen tiedän, tunnen yhä että lapsellamme on asiat hyvin, hän oli mukanamme koko ajan. Luotan yhä Reetan asioiden olevan paremmin kuin aikoihin, se riittäköön luomaan tämän tunnetilan yhä ja aina vain. Haluan yhä pitää se saavutetun tyyneyden ja kiitollisuuden. Kävimme siis mekin taivasmatkalla. Uskon ja luotan yhä enemmän siihen, että Reetan on hyvä olla. Ja mikäli taivas on yhtään sellainen paikka kuin lentokoneen ikkunoista saa nähdä, niin onhan se kaunis paikka. Kaikkinensa. Mikä rauha, levollisuus, valo ja tyyneys, ajattomuus, kirkkauksineen...<br />
<br />
Liki vuosi sitten, kun Reetta aivovaurion vuoksi romahti, kävimme Oulussa psykiatrin juttusilla. Silloinkin meille oli kerrottu, että lapsemme ei selviä, silloinkin elinaikaennuste oli tunnista, muutamaan, korkeintaan viikkoon kahteen. Silloinkin olimme jättämässä jäähyväisiä, silloinkin olimme kuoleman kanssa nokatusten. Silloinkin annoimme palan lapsestamme kuolemalle. Silloinkin olimme peloissamme, kauhuissamme, epätoivoisia, väsyneitä, lapaset tippuneina, tämän todellisuuden kanssa tekemisissä. Silloinkin luulimme menettävämme lapsemme syövättömänä aivovauriolle, koimme asian olevan farssin, eihän sen näin pitänyt mennä, saada syöpä voitettua ja antaa lapsi leukoenkelofalopatialle... Silloinkin ammattilainen osasi keskustella kanssamme, antaa meille luottamusta kohdata kuolema. Silloinkin meitä kehotettiin perheenä hautajaisten jälkeen tekemään matka yhdessä, me jäljelle jääneet. Silloinkin Reetta selvisi, kuin ihmeiden kautta, ylitti sen hetken kaikki mahdolliset elinaikaennusteensa päivä päivän jälkeen. Silloinkin saimme olla tekemisissä aikalisän, jatkoajan ja ihmeiden kanssa. Silloinkin meille annettiin lisää aikaa sopeutua tilanteeseen, tulevaan, väistämättä seuraavaan kuolemaan. Tosin silloin kaikki luulivat kuoleman tulevan etenevän aivovaurion kautta ja myötä. Mutta kas kummaa, tämän vuoden saimme pala palalta lapsemme takaisin aivovaurion syövereistä. Saimme kokea syövättömän ajan ja paljon suunnattoman hyviä, ikimuistoisia hetkiä. Niin hurjaa kuin se onkin ajatella, olen tyynen rauhallinen sen asian suhteen, että viimeisillä viikoilla syöpä oli mukana Reetan elämässä. Ei siis jää mitään jossiteltavaa, se paskiainen syövän pirulainen voitti, lapsemme, meidät ja lääketieteen. Sen asian edessä on vain nöyrästi sopeuduttava, hyväksyttävä se lapsemme kohtaloksi. Vaikka edelleenkään en hyväksy sitä, että meidän tai juuri sinun lapsesi on vakavasti sairas, taistelee syövän tai minkä tahansa todellisuuden kanssa. Se on niin väärin. Kenenkään ei kuuluisi sairastua...<br />
<br />
Ystäväni lapsi oli miettinyt oman sisarensa kuoleman jälkeen, miksi juuri hän. Niin miksi juuri tietyn lapsen kohtalo, elämän käsikirjoitus, elämäntarina, on juuri tällä tavalla kirjoitettu. Päivät meidän oman aikakäsityksemme mukaan vähiksi kirjoitettu. Eihän kukaan vanhemmista antaisi ketään lapsistaan, se on varma. Eikä kukaan ketään valitsisi, ainakaan itse en siihen kykenisi. Mutta kun näki Reetan hiipumisen, tiesi taistelun rankkuuden, ymmärsi faktat, hyväksyi todellisuuden, olin valmis luopumaan lapsestani. Antamaan hänen mennä. Enhän voinut toivoa yhtään enempää kipua tai kärsimystä omalle rakkaalleni. Itsekkyydestä saada pitää lapseni luonamme, olin valmis luopumaan, lapseni parhaaksi. Koen yhä kuoleman ja rajan ylittämisen olevan Reetalle parempi asia kuin syövän ja kaikkien lieveilmiöiden kanssa taistelun. Viimeisien viikkojen todellisuuden. Nyt olin ja olimme valmiita, olimme saaneet tarvittavat eväät vanhempina ja koko perheenä tälle todellisuudelle. Tuskin yhtään enempää meitä olisi voitu evästää tai valmistaa kuolemalle. Nyt meidän ei tarvitse enää pelätä, ei olla epätoivoisia, ei tarvitse enää lapasia tiputtaa, ei tarvitse olla kauhuissaan, ei tarvitse taistella vastaan. Saamme olla tämän todellisuuden kanssa rauhallisia, tyynen kiitollisia, lapsemme asiat ovat nyt paremmin kuin koskaan. Tai ainakaan aikoihin, sillä haluan uskoa Reetan asioiden olleen ihan mallillaan täällä meidänkin kanssamme, kaikesta huolimatta...<br />
<br />
Palaan vielä tuohon ajatukseen miksi, kuka? Miten sen voi määrittää, kuka on "joutilaampi" kuolemaan kuin toinen? Toki onhan ihmisiä, jotka toivovat vuosikausia omaa kuolemaansa. Senkin ymmärrän täysin, varsinkin jos taustalla on vahvat perusteet toivolle, siis kuoleman toivolle. Jännä sanayhdistelmä kuolema ja toivo samassa, mutta jonkun todellisuutta sekin. Toivolla on monta määritelmää. Toki hiukan on ristiriitaista ajatella asia niin, että jotkut elää kituuttavat vain kuollakseen. Kyllähän siitä elämästäkin ja maanpäällisestä matkasta kannattaa nauttia. Tai ainakin minun elämänfilosofiani on nautintoon ja elämyksiin taipuvainen. Kannattaa kokea ja nähdä, jotta on kuolemankin jälkeen mitä muistella, ottaa mukaansa. Sillä uskon Reetan ottaneen mukaansa muistot ja omat kokemuksensa. Uskon Reetan ottaneen mukaansa hyvät asiat, elämykset, maanpäällisen elämän hohtohetket, ilot ja kivat kokemukset. Ainakin täällä kanssamme eläessään hänellä oli taipumus muistaa hyvät ja unohtaa pahat asiat. Tarttua jokaiseen hetkeen, täysillä. Eihän Reetta muuten meitäkään muistaisi, jos ei voisi ottaa muistoja mukaansa, eikä lapsemme tasan ole meitä unohtanut. E'hei... Kuka on siis joutilaampi? Kuolemaan meinaan? Laajensin ajatusmaailmaa ja perspektiiviä omasta perheestä laajemmaksi... Voimmeko määrittää, että kerjäävä laitapuolen kulkija tai kassialma on joutilaampi kuolemaan, kuin vaikka tehokkaampi yhteiskunnan rattaassa olija? Rattaan pyörittäjä. Mikä on ajanut ihmiset kaduille, "joutilaiksi" meidän silmissämme. Mikä on tarina jokaisen takana, minkä seurausta kaikki nykyisyys on? Uskon monen tarinasta löytyvän valtavan herkkyyden, sekä jonkin kriisin tai trauman. Eli tästä kun vetää johtopäätöksen, yksi ynnä kaksi, minullahan olisi kaikki mahdollisuuden olla juuri se "joutilas". Olenhan tavallaan tällä hetkellä kriisissä, väsyksissä, traumatisoitunut, herkkä ja joutilas. Siis en ole enää millään tavalla yhteiskuntaa pyörittävä ihminen, olenhan Reetan kuoleman myötä työtön, tuloton, turhake, ihminen joka leijuu määritelmien ja tehokkuusajattelun jälkeen monillakin rajoilla... Ainakin nyt kuitenkin luulen, etten ole kadulle päätymässä, varsinkaan talvea vasten, siellähän saattaa kylmä tulla ja vilu. Olen sen verran mukavuudenhaluinen... Ja toisekseen luulen olevani niin hiivatin elämänjanoinen, idearikas ja utelias, että haluan jatkaa yhä elämänkarusellissa roikkumista, jopa nauttimista ja ilakointia, enkä hypätä toivottomuuteen, sikäli mikäli siihen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa. Ainakin Reetta on minua siihen aina kannustanut ja rohkaissut, näyttänyt itse esimerkkiä. Mutta jos päädyn kassilamaksi, muistakaa moikata siitä huolimatta. Minulla kun on kieroutunut tapa ajatella, että ystäviä ja tukiverkostoa tarvitsevat kaikki, ovat kulissit tai elämäntilanteet mitkä tahansa, ihmisiä me olemme. Silloin ystävyys punnitaan... <br />
<br />
Olimme siis Prahassa. Itselleni se oli entuudestaan tuttu kaupunki. Onhan siellä nähtävää ja koettavaa, muutama päivä on todellakin vain pinnan raapaisua. Meille sattui hyvät syysilmat, hiukan tihkusadetta alkuviikosta, muuten poutaa, jopa aurinkoista. On se hienoa heilua omien kännyköiden kanssa ja kuvata, voi sitä kuvien määrää, jonka tytöt napsivat. Ei mitään järkeä, noin niin kuin sivusta seuratessa, mutta se on tätä päivää. Oli sitten kansallisuus tai kulttuuri mikä tahansa, näin kuuluu ilmeisesti tehdä. Napsin minäkin, aivan huikeita kuvia napsinkin. Linnoista, kirkoista, vuorista, kukista, leivoksista, ruoista, tilanteista, puistoista, ruskasta, silloista, kelloista, saippuakuplista, hevosista, sattumuksista, kauneudesta, elämyksistä... Kävelimme "miljoonia" askelia. Kyllähän se pisti välillä puita halailemaan, kun aloitimme päivämme vuorikiipeilyllä ja korkealle kipuamisilla. Jalat huusivat hoosiannaa ja sydän meinasi tulla korvista ulos. Mutta sitkeästi vedimme. Jostain syystä minulla, muutamalla lapsellanikin on tapana laskea kaikkea. Nyt laskimme mm. portaita. 79 ylös, 280 alas, 208 ylös ja 101 alas. Nupulakiviä, korkeuseroja, polkuja ja sokkeloita. Monta kertaa ajattelin, että liikuntarajoitteisille matka olisi paljonkin vaikeampi, esteettömyys vanhassa kaupungissa ja luostarin poluilla ei ihan ole nykypäivää. Mutta Reetta tuntui olevan niin mukana koko ajan, mistä sen tietää, sen nyt vain tietää, aistii ja tuntee. Ihan sama vaikka olisitkin eri mieltä, minulle tämä on totta;-) Ainakin kotiin palatessa, tunsin tasan lapseni olleen reissussa mukana. Yleensähän sitä muille kertoo missä on oltu ja mitä tehty, Reetalle ei tarvinnut kertoa, sillä hän oli kanssamme joka paikassa. Oli meillä Reetta kuvanakin mukana, hotellihuoneemme pöydällä, kynttilä seuranaan. "Mihin Reetta pakataan?" Todella outo kysymys, mutta pakkasimme Reetan (kuvana) laukkuuni. Se on meidän elämäämme, todellisuuttamme, eikä itseä periaatteessa hämmennä, ulkopuolisia varmaankin...<br />
<br />
Hotellilla kävimme periaatteessa vain nukkumassa, aamupalalla ja suihkussa. Hieno huoneisto, yhdellä vessalla, ilman sohvia. Emme siis suuremmin hotellilla viipyilleet, janosimme kokemuksia. Olimme jokainen päivä liikenteessä aamusta iltaan, ainakin sen kahdeksan tuntia. Tauottomasti samoilemista, kävelemistä ja elämyksiä. Askelmittari olisi kannattanut olla, sillä niitähän tuli. Muutama sanaharkka, vessajonotus, suihkujonotus, kinastelu ja kompromissi kuului arkeemme sielläkin. Kait se on normaaliuden mittari, hah. Meidän laumamme persoonat ja tempperamentit kulkevat taivasmatkoillakin mukana. Ruoan merkitys on valtava, varsinkin kun kulutuskin on kova, nälkä kun yllättää ei paljon meidän sakilla hapaita naurata. Ja välillä hampaita nauratti aivan älyttömästi! Torstaina erehdyimme illallisristeilylle, se ei oikein vastannut käsitystämme huippulaadusta ja hinta/laatusuhde oli muuta kuin odotimme... Silloin alkoi sanaharkka olla jo sietämätöntä, eikä laivasta, joka olikin kytyinen pikku paatti, päässyt pois vaikka olisimme olleet siihen valmiit ensimmäisen tunnin jälkeen... Onneksi olimme ainoat "ylivieskankieliset" saimme rauhassa ääneen tapella... Risteily olikin pääasiassa paikallaan pyörimistä ja suluissa jonottamista. Buffetissa oli tylsät eväät, samanlaisia paistettuja kanankoipia ja perunoita kuin kotonakin ja selän takana trumpetti huudatti jazzia niin että meinasi tajunta lähteä. Pieninä annoksina jazz on kivaa, kuunneltavaa, mutta kun se tulee läpi pään ja tauotta, se ei minun aistejani hivellyt. Siihen kun vielä pettymys ja väsy, niin ei kiva. Eilinen aamumme sai myös farssin piirteitä. Olimme huolehtineet ja tilanneet meille sopivan kuljetuksen hotellimme kautta. Viisi henkeä matkalaukkuineen, ei mene normitaksiin. Kymmeneltä hotellilta, jotta ehdimme kentälle... Silloin piti jo käyttää ajatuksissakin kirosanoja, sillä jouduimme odottamaan kokonaiset 45 minuuttia kulkupeliä, joka ei meinannut saapua lukuisista puheluista huolimatta. Kello 10.45 pakkauduimme paniikilla autoon. Huumorintajumme jalostui jälleen vessahätineen huippuunsa. Hiukan jo otsassa kihelmöi moinen farssi. Lopulta naiskuljettajamme saapui ja antoi pikkuisen kenkää autolleen matkalla kentälle. Reiluun varttiin surautti, kun toiseen suuntaan meni liki puoli tuntia... Ehdimme justiin, juosten ja huohottaen. Kunnes sitten porteilla... tsadaa, luulitko meidän myöhästyneen, ehei, lento oli tasan 45 minuuttia myöhässä. Pulssimme tasaantui pikkuhiljaa, mutta poskilihaset kiristivät yhä. Siinä missä jalkojenkin lihakset liikkumisesta, mutta se kipuilu oli kivaa ja ansaittua, poskilihaksien kipuilu täysin turhaa ja ilman syytämme meille nakattua. Mutta ehdimme, sittenkin. Pääsimme jälleen levollisen kirkkaalle taivasmatkalle...<br />
<br />
Mietin ennen reissuamme, onko matka todellisuuden pakoilua vai mitä. Miten siihen pitäisi suhtautua, mitä odotuksia sille asettaa. Onko tarkoitus unohtaa? Unohtaa mitä, Reettako, kuolemako, ikäväkö, suruko? Paetako? Nollatako? Yhdistyä perheenäkö, jakaa kokemus, hakea elämys, irtiotto, nautinto, seikkailu??? Syyllisyys ja tietoisuus siitä, ettemme Reetan kanssa päässeet koskaan Helsingin kenttää pidemmälle, vapaaehtoiselle taivasmatkalle. Reissu teki hyvää, se on nyt päällimmäinen ja vahva tunne, onnistuimme. Pystyimme olemaan ilman pelkoa, ilman huolta. Pystyimme tarjoamaan olemassa oleville lapsillemme perheloman, elämyksen ja ikimuistoisen syysloman. Ikävä kulkee mukana koko ajan, niin sen kuuluu kulkeakin. Se iskee yllättävissä paikoissa, tilanteissa, ravisuttelee ja kouristelee. Se kuuluu tähän elämäämme, otan sen jopa kiitollisuudella vastaan, en ole sitä tukehduttanut, mutta sekään ei ole meitä tukehduttanut tai tukahduttanut. Helsinki-Vantaan kentällä muistot hyökkäsivät yllättävän voimakkaina, jopa ilkeästi sielua ja sydäntä väännellen. Kuinka monta taivasmatkaa lensimme Reetan sairauden aikana, lukemattomia. Liian tuttu paikka, niihin liittyvine raskaine muistoineen. Muistan yhden taivasmatkamme jo silloin, ajattelin taivaan olevan kaunis paikka, jonne lapsemme pääsee... Silloin ajatus puistatti, mutta myös suunnattomasti lohdutti, kun tätä todellisuutta ja jatkuvaa kuolemanpelkoa elimme. Se oli yksi Helsingin reissuista, jotka liittyi leukemian uudelleen löytymiseen ja tähän todellisuuteen. Muistan kuinka Reetta ihaili koneen ikkunasta taivaan kauneutta ja oli niin levollinen... Sinä se rakas tillotti pienestä ikkunasta ja ihaili taivasta, kuinka valo siivilöityi ja ympäröi Reetan... Piirrätimme nykyisestä viisihenkisestä perheestämme karikatyyrin. Mietin kuumeisesti, haluanko ja onko sekään oikein. Piirtää nykyinen perhe, ilman Reettaa. Toisaalta ajattelin sen olevan konkreettisen. Jostain syystä se piirtäjä piirsi minun naamani viereen sydämen, juuri kun kävin tätä sisäistä ikävä-suru-todellisuus-taisteluani. Ihan kuin hän olisi aistinut kamppailuni ja Reetan. Jopa Reetan läsnäolon ja pyöräytti sen sydämen korvani viereen. Se lohdutti ja lohduttaa edelleen, hymyilyttää. Yhä ajattelen montakin asiaa Reetan kautta. Ostokset, mitä Reetta tarvii, syö, haluaa ja mistä tykkää. Jaoin perillä lapsille käyttörahaa, kas kummaa neljä oli edelleenkin kerroin. Risteyksissä ja kaduilla katson esteettömiä kohtia, viimeisen vuoden pyörätuolin huomioiden. Samalla aistin Reetan kykenevän liikkumaan, ilman rajoitteita, sillä vuorillakin bongasin asioita jotka Reetta kykenisi bongaamaan. Näin ja katselen maailmaa monesti Reettaperspektiivistä. Puheissa Reetta on myös mukana, usein. Tulee aina olemaan, sillä en edes yritä karkottaa lastani sanavarastostani tai ajatuksistani. Reetta on yhä niin mukanamme, olemme sitten missä tahansa. Kotiin oli hyvä palata, ei yhtään ahdistanut tai todellisuus ei iskenyt päin näköä. Todellisuus ja se surullisenkin kuuluisa kiitollisuus on niin syvällä jokaisessa hetkessä. Taivasmatka on takanamme, nyt jalat ovat turvallisesti jälleen maankamaralla. Arvatkaa minne askeleeni nyt suuntaavat? Reetan haudalle, tietenkin. Onneksi lähipiiri on huolehtinut haudalla vierailuista ja kynttilöistä matkammekin aikana. Samoin eläimet ja koti ovat olleet hyvässä hoidossa. Meillä on hyvä turvaverkko olemassa, taivasmatkamme mahdollistettiin... Olen edelleenkin, entistä vahvemmin sitä mieltä, että taivas on kaunis paikka...<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-140546073454948412016-10-21T17:29:00.000+03:002016-10-21T17:29:31.578+03:00KUVIA JUHLISTA JA REETASTA<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgxboasG9ylLNTrCarjayBTsQBoRCufntV_TqwsR_YkA6AeFqxbFObVG8mcljdCXDAOriTnaeEuJKN_pQohcTlDK2cBs_nahkyDUZzpeL7ZWPDRtUG9PCfbXdvn0XZQ-U82jwr6FRWIq-A/s1600/10.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgxboasG9ylLNTrCarjayBTsQBoRCufntV_TqwsR_YkA6AeFqxbFObVG8mcljdCXDAOriTnaeEuJKN_pQohcTlDK2cBs_nahkyDUZzpeL7ZWPDRtUG9PCfbXdvn0XZQ-U82jwr6FRWIq-A/s320/10.jpg" width="213" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjjwQJHwfc9U7DjeQ_EEnHGN6K5eG7xNsiJ18dIDvR6ZNJy7NazRzHCRueIlHKw2tIV9xQsBSg7Tq9KgKzSCCHO8omS4DNK8wlwpSesg4-gu_UAcgapVb43lAnDxfpoZCMkdJ1x5oYYeI/s1600/36.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="426" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjjwQJHwfc9U7DjeQ_EEnHGN6K5eG7xNsiJ18dIDvR6ZNJy7NazRzHCRueIlHKw2tIV9xQsBSg7Tq9KgKzSCCHO8omS4DNK8wlwpSesg4-gu_UAcgapVb43lAnDxfpoZCMkdJ1x5oYYeI/s640/36.jpg" width="640" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh3oKIfXks2S753a9hA7VgaTgIENzIyKCpyM9p3eHf2_59w5HeGt-ReYLLsZeFiGqZ_P8KrKsikwyZv-dd9LuQ-8KjQd8oSI9EW97cH5LZzOukAA9VrvI41YseNlyMmFQVv-qCE6duxc2E/s1600/56.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh3oKIfXks2S753a9hA7VgaTgIENzIyKCpyM9p3eHf2_59w5HeGt-ReYLLsZeFiGqZ_P8KrKsikwyZv-dd9LuQ-8KjQd8oSI9EW97cH5LZzOukAA9VrvI41YseNlyMmFQVv-qCE6duxc2E/s320/56.jpg" width="213" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhoLxoXpz4ld44uTN_ODe5y_dybWxcMWknEhhjx3gNg6ZrEDNlsdwJqnedTgV6C9gVwX0NM7flIy_xxTR_QYgnQLje65V-5_CA2xK0JUsoFLggu7Ug2OOBmhFkyWnWE-ScO5mkRkm-ii_w/s1600/99.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhoLxoXpz4ld44uTN_ODe5y_dybWxcMWknEhhjx3gNg6ZrEDNlsdwJqnedTgV6C9gVwX0NM7flIy_xxTR_QYgnQLje65V-5_CA2xK0JUsoFLggu7Ug2OOBmhFkyWnWE-ScO5mkRkm-ii_w/s640/99.jpg" width="425" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg0ggFKxTA2ivj-3-d7R3ugvz6IbuDTrU0AMJQKBDuyy0Bq1jsnokanAGPEAf-mkGT8EkrpQRZt3jyo9WDgEmN-cb-Iw9iDtJG2I6oBpRVK7ADEhViTLG_xOij2gBt40_txJy8aiWXNPCw/s1600/151.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg0ggFKxTA2ivj-3-d7R3ugvz6IbuDTrU0AMJQKBDuyy0Bq1jsnokanAGPEAf-mkGT8EkrpQRZt3jyo9WDgEmN-cb-Iw9iDtJG2I6oBpRVK7ADEhViTLG_xOij2gBt40_txJy8aiWXNPCw/s200/151.jpg" width="133" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgd5EGdWPB4GcRPkGkpIwRrvcN8Ueruvq6XrsiDGPccjc9-PBOrmME_QQgukiPFz9duz6K_-79qEGlnX9E06ZggvFyKXCqkNHtj7W-Nrci9Mvy9mSOfk_FBtZOB1DFCKE9PTrmg9eTpdQI/s1600/171.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgd5EGdWPB4GcRPkGkpIwRrvcN8Ueruvq6XrsiDGPccjc9-PBOrmME_QQgukiPFz9duz6K_-79qEGlnX9E06ZggvFyKXCqkNHtj7W-Nrci9Mvy9mSOfk_FBtZOB1DFCKE9PTrmg9eTpdQI/s640/171.jpg" width="426" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiNhNtF58i1jWXgZtwbVfRZnXUepmfEuG0vttUj7_8cdDzaTmVLN9p58RN_bDotNFbeZtgrrondcs3VykXu5s8jLkt5XUDgOVbdTj4fmIVVE4F5IGQV-AY5m0kxnoWnNQAX2ujQhiKifY4/s1600/174.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiNhNtF58i1jWXgZtwbVfRZnXUepmfEuG0vttUj7_8cdDzaTmVLN9p58RN_bDotNFbeZtgrrondcs3VykXu5s8jLkt5XUDgOVbdTj4fmIVVE4F5IGQV-AY5m0kxnoWnNQAX2ujQhiKifY4/s400/174.jpg" width="266" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHuX8q9cY-oOiZeRBtQMG11Tb3SCr-kRgsxuqyEHlb-x6x5ItpJAH3gocfThaMaN-VQLD-CAWQ4JLD1NKBhgNU7yVeHlXuaK7VGeZ7-uZoQCUWorq36wlvMJVwc8yWIl7FcWs9urZKb4o/s1600/180.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="426" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHuX8q9cY-oOiZeRBtQMG11Tb3SCr-kRgsxuqyEHlb-x6x5ItpJAH3gocfThaMaN-VQLD-CAWQ4JLD1NKBhgNU7yVeHlXuaK7VGeZ7-uZoQCUWorq36wlvMJVwc8yWIl7FcWs9urZKb4o/s640/180.jpg" width="640" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiPUDQ6a2T56-ZpZdeRrG8RBaZKfe7FgMkOWcULZMKLCOoN7gbUsBgWrVdP7aSIqD3BCaRSChsfC6FRpiDot3Lo-8T00a3R-UXaIbXHaHu3YS6LwiDAkQXL5KCc47JsJ5d2j0tFUXVxM1Y/s1600/195.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiPUDQ6a2T56-ZpZdeRrG8RBaZKfe7FgMkOWcULZMKLCOoN7gbUsBgWrVdP7aSIqD3BCaRSChsfC6FRpiDot3Lo-8T00a3R-UXaIbXHaHu3YS6LwiDAkQXL5KCc47JsJ5d2j0tFUXVxM1Y/s320/195.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjfJxYLTPq4qH2WdF5HBFQXGihXMg728s-fWjfjWGrj0-0DX9K7uimXISNL5K62xE9HTUG-ohiRcNW_IShaAp3D7xdPjKwA-HyJ9cJtUUEOpzsHBZgZ8Skj_ZKlWeXBs2Y1UEpAY11bmNU/s1600/211.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="266" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjfJxYLTPq4qH2WdF5HBFQXGihXMg728s-fWjfjWGrj0-0DX9K7uimXISNL5K62xE9HTUG-ohiRcNW_IShaAp3D7xdPjKwA-HyJ9cJtUUEOpzsHBZgZ8Skj_ZKlWeXBs2Y1UEpAY11bmNU/s400/211.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiYN4sSxMdC4aAA8C3M5Yr-z3nCNC0pu8POdWZvM7OKs-V4ngVTrH7yBjphi3GunkEzjctVRsCDF36QAqROjpmEU-zcDjHsDesdGW_kguhfAmhmpXGfIe2Md6grMrZo-0OAiMQG4EzzcXM/s1600/243.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiYN4sSxMdC4aAA8C3M5Yr-z3nCNC0pu8POdWZvM7OKs-V4ngVTrH7yBjphi3GunkEzjctVRsCDF36QAqROjpmEU-zcDjHsDesdGW_kguhfAmhmpXGfIe2Md6grMrZo-0OAiMQG4EzzcXM/s320/243.jpg" width="213" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
Reetan juhlakuville en löydä sanoja, kuvat puhukoot puolestaan.<br />
<br />
<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHd317S2MyXY1hppLsdbMPdFvRVgtHysTTlFw1ZiytJ3AEYA8LoyBX1Ub-W2kYThScC0s1yzY9FNRGJpBYf6zwpdW_mb0W2E8I5TgEjjGTh_OuNYqWjF4pvYPPiX-5SM_Ywcg8e3ULXUw/s1600/20160824_133952.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHd317S2MyXY1hppLsdbMPdFvRVgtHysTTlFw1ZiytJ3AEYA8LoyBX1Ub-W2kYThScC0s1yzY9FNRGJpBYf6zwpdW_mb0W2E8I5TgEjjGTh_OuNYqWjF4pvYPPiX-5SM_Ywcg8e3ULXUw/s320/20160824_133952.jpg" width="180" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Lapsiparka, sarjakuva hellyydestä;-)</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhmDZbk6_MBwln-dqBof1frU7nIBsmpWTtT9g2rT4vR10OfteYhU87j35s_9_GKeqNcAh2u9wSBxBRq3hfU9hztL4Hq1D59U1QkbzXAEG6TFaElgyAmjxpcizEqahzO6N9YfU-GWpGyEwo/s1600/20160824_133957.jpg" imageanchor="1"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhmDZbk6_MBwln-dqBof1frU7nIBsmpWTtT9g2rT4vR10OfteYhU87j35s_9_GKeqNcAh2u9wSBxBRq3hfU9hztL4Hq1D59U1QkbzXAEG6TFaElgyAmjxpcizEqahzO6N9YfU-GWpGyEwo/s320/20160824_133957.jpg" width="180" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
Kun tämä todellisuus jalkautui meille labrojen myötä. Lähdimme lenkille ja otimme ilon irti jokaisesta hetkestä.</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgYpQ8_fh7MkquTvlDDorx6gfiHjDbDPTIkyWXnxfEHNNdddZN3wYC0YojbWN01xdNF40Esx4zAkb5A2ZOPUBei5E8mQCtKhjZPUy3e9tjowKZ8rSrq20Mj0UyodGBAS8Uluti60YYAtyU/s320/20160824_134001.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="180" /></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Aurinko paistoi kirkkaammin kuin aikoihin...</td></tr>
</tbody></table>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<img border="0" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjIwnW2t42IUrrGQN8tFOYuOH4noluxj4fQPxg8Z0NPlV9T8pd-4vC7YLx8tzZo05EADVRYOPZZNKoIYpBfIUgoBfozX9nR3-3YZvmXkivgNx3Ydyfu-QYMdF_DjOJ8LMQ2lo1HTUydmMo/s640/IMG_5647.JPG" width="426" /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
Mitä lienee Reetta miettinyt Pasin synttäreillä elokuussa? Katse on rauhallinen ja jonnekin kauas, mietteliäs...</div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjPTqMN3-BUTf5oKdP1QLbQSFbd4OcTmWTGvtuF3ORhfx7tdtELnbdOAdAPwjpwgIbsoL5US-dl7FH4ULd9R55xzfvNxQevo8TGMNoZTRwZS-aXp0kyS9onhwJCHSqtK_hzPNH3ym8fXt4/s1600/20160817_184151.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjPTqMN3-BUTf5oKdP1QLbQSFbd4OcTmWTGvtuF3ORhfx7tdtELnbdOAdAPwjpwgIbsoL5US-dl7FH4ULd9R55xzfvNxQevo8TGMNoZTRwZS-aXp0kyS9onhwJCHSqtK_hzPNH3ym8fXt4/s400/20160817_184151.jpg" width="225" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
Mehtäläiset naamat naurussa laavulla.</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
Jostain syystä koneemme suostui tekemään yhteistyötä pitkästä aikaa ja lataamaan kuvia. </div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
Nämä kaikki kuvat Reetasta on otettu elokuun 13. päivän jälkeen ja arvojen romahdettua. Kun syöpäpelkopilvi laskeutui konkreettisesti yllemme, kun jokainen hetki oli lahja, jatkoaika... Toivottavasti kuvien myötä teillekin välittyy se suunnaton ilo, valo ja kiitollisuus. </div>
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com10tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-29424040100557541852016-10-21T12:27:00.002+03:002016-10-21T12:27:20.230+03:00SURUSISKOTSurusiskot, kuinka kaunis, koskettava määritelmä meille äideille, jotka olemme lapsistamme joutuneet luopumaan. Siskot, joita suru yhdistää, tuo meidät toistemme elämään. Surusiskot ei ole minun keksimäni määritelmä, mutta osui ja upposi välittömästi kun sen luin. Olen haeskellut ja makustellut määritelmää, jolla meitä kuvailla, olen miettinyt sielunsiskoja, vertaisäitejä, lainalasten äidit, enkelilasten äidit, miksei -vanhemmatkin... <br />
Toivon Surusiskoissa olevan myös isiä, sillä lapsemmehan on ollut vain puolikas meitä äitejä. Toinen puolikas on isää. Jostain syystä, tai itse asiassa sehän on itsestään selvääkin jopa, että äidit verkostoituvat surussakin, jauhavat ja vatvovat. Miehet yleensä jättävät ajatukset omikseen tai hyvin ne peittelevät, käsittelevät eri tavalla. Toki onhan monia perheitä, joissa saattaa olla ajatuskaaviot toisinkin päin, isät niitä jotka jakavat ja äidit niitä jotka kätkevät. Kunhan eivät jättäisi kohtaamatta, avaamatta, kunhan eivät yrittäisi ohittaa tunteitaan, kunhan eivät kieltäisi, kunhan eivät jäädyttäisi tunteitaan ja ajatuksiaan, hiljaisemmat vanhemmat meinaan. Enhän voi pistää kaikkia äitejä samaan laariin, jossa itse kahlaan, en todella. Osa ei suinkaan samoin koe tai ajattele, ei ne minun ajatukseni ole sen oikeampia kuin muidenkaan. Mutta jos omat jakamani ajatukset surussakin auttavat jotakin toista, kun uskon niiden auttavan minua, meitä ja Surusiskoja. Saattaa niistä edes pieni säie, aavistus helpottaa jotakin toistakin. Tai antaa jopa sykäyksen niille omien ajatusten kohtaamisille. Nostaa omat aivoitukset kapinaan, että onhan erikoinen katsantokanta, omintakeinen ajatus, miksi se ei minuun uppoa. Miksi en samoin koe, ajattele tai asiaa ymmärrä? Silloinhan ajatus on noussut käsiteltäväksi, jolloin itse toivon että siihen löytyy oma tapa käsitellä. Sillä pakkohan surukin on kohdata, kohdata se todellisuus kun lapsi ei enää ole kanssamme. Tai siis kuka tahansa lähimmäinen, josta olemme joutuneet luopumaan, surun kaava varmaankin toistaa itseään, on sitten kyse lapsesta tai vanhuksesta. Luulisin. <br />
Tähän väliin heitto tästä meidän perheen toisesta puolikkaasta, kas kummaa siitä hiljaisemmasta. Hän kuulemma komppaa ajatuksiani, eikä koe että vääristelisin, jopa on kiitollinen kun sanoitan tunnelmia, ajatuksia ja olen avoin... Sepä siitä, klups!<br />
<br />
Surusiskot otsakkeella minua lähestyi äiti, jonka teini-ikäinen tytär menehtyi leukemiaan muutama vuosi sitten. Sairastettuaan diagnosoitua leukemiaa vain alle kaksi vuorokautta! Kuinka erilaisia voi tarinamme olla saman syöpäpaskiaisen kanssa, siitä huolimatta olemme surussamme siskoja, Surusiskoja. Meitä yhdistää monikin asia, erilaisesta sairaushistoriasta huolimatta. Jokin vain natsaa, lämmittävällä tavalla, yhteenkuuluvuus ja ymmärrys. Olen siis saanut aika monia yhteydenottoja ja tarinoita luettavakseni sähköpostin kautta. Kiitos myös nopeista haalaamisista, puhumattomista kohtaamisista, kiitos myös niistä pitkistä tiukoista halauksista, kiitos kaukaa luoduista myötätuntoisista katseista, tekstiviesteistä, kyläilyistä... Kiitos niistä kaikista, kiitos luottamuksesta, kiitos vertaistuesta. Toki itseä on lämmittänyt se, että minua on ymmärretty, tuettu ja jopa kiitelty. Toki välillä olen jopa aivoituksiani sensuroinut, miettinyt milloin pomppaa jollakin liian yli tai joku loukkaantuu. Niin kuin tuo Reetan päivä, mietin uskallanko. Onneksi uskalsin, sillä olen saanut siitä todella liikuttavaa palautetta... Niin äideiltä kuin isiltä, aikuisilta, nuorilta, lapsettomilta, vanhuksilta... Kannustettu jatkamaan aivoitusteni jakamisia. Kertomaan rohkeasti asioista, kuolemasta ja lieveilmiöistä, jota kuolema ympärilleen nakkelee. <br />
<br />
Itse asiassa pinnalle on noussut tärkeänä ajatuksena ja johtolankana sellainen asia, että kuolema ei saisi olla tabu. Kuolemasta pitää uskaltaa puhua, keskustella. Ennen kaikkea minulla on huoli lapsista, joita Reetankin kuolema koskettaa. Koulukavereista, ikätovereista, alakoulun oppilaista, yläkoulun oppilaista, sairaalakavereista, lukijoista. Mitä kuolema nostaa pintaan meissä itse kussakin. Entäs lapsissa, joilla tämä saattaa olla ensimmäinen kohtaaminen kuoleman kanssa. Ja vielä ikätoverin kautta. Tietoisuus siitä, että tällainenkin on mahdollista, jopa lapsille. Kun meistä kukaan ei ole kuolematon, kaikki sen kohtaamme, eikä suinkaan ole itsestään selvää että kuolemme vasta vanhana. Minusta on tärkeää, että olemme lapsillemme aikuisia, kuuntelijoita ja rohkaisijoita. Jopa otamme itse opiksemme lastemme tavasta käsitellä ja kohdata ajatukset kuolemasta. On vääryys kieltää lapsilta kuoleman olemassaolo. Näissä "syöpäläispiireissä" varsinkin olen seurannut kuinka kauaskantoiset seuraukset sisarusten sairastumisilla ja jopa menehtymisillä on. On tärkeää ennaltaehkäistä vuosikausien patoutumia lapsissamme, sillä onhan se paljon vaikeampi asia kohdata vaikka kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä, jos se on aikoinaan jäänyt käsittelemättä. Kielletty ja peitetty, torjuttu ajatus... Kuoleman käsittely saattaa viedä viikkoja, kuukausia, ennen kuin se nousee pintaan. On tärkeää, että olemme silloin läsnä, tartumme ajatuksiin, olemme se turvallinen kainalo, jossa lapsemme saavat olla. <br />
On ollut hyvä kuulla, että tekstejäni on luettu koko perheen voimalla, itketty ja muisteltu yhdessä. Uskallettu! Meidän menetyksemme ja suru Reetasta on jopa yhdistänyt ihmisiä. Opettajat näkivät meillä käydessään Reetasta nukkuvat ja hymyhuuliset kuvat. Se oli kuulemma tärkeä asia, jonka he ovat voineet lapsille koulussakin kertoa. Nukkuvan levollisuuden ja kauneuden, suupielien hymyn. On ollut hienoa, jos lapsille on piirtynyt asiasta sellainen mielikuva alitajuntaan, kuoleman kauneus. <br />
<br />
Hautajaispäivä oli uskomaton valon päivä monilla ihmisillä. Vauvasta muoriin ja vaariin osallistui ja poltti Reetan juhlapäivänä kynttilää. Kotonaan, omiensa kanssa, omia läheisiään ajatellen, muistellen ja lähestyen. Sain valtavan määrän kuvia kynttilöistä. Yksi ihanimmista viesteistä oli, että yksi nuorimies kuunteli Säkkijärvenpolkkaa Reetan muistolle. Yksi sairaalakaveri, eskarilainen, oli kertonut äidilleen olevansa iloinen Reetan kuolinpäivänä. Hän ei ole surullinen vaan on nyt iloinen, kun Reetan ei tarvitse enää sairastaa ja tuntea kipua. Kuinka viisaita nämä syöpälapsemme ovat! Kolme ja puolivuotias serkkupoika havainnoi hautajaisissa, että siellä kaikki ovat surullisia ja ne jotka eivät ole siellä ovat myös surullisia. Mistä lapsi näitä asioita tietää? Samainen poika kertoi omalle tädilleen -Tiesitkö täti, että siellä Reetta-serkun hautajaisissa kaikki setätkin itki. Nekin setät jotka ei ollut tullut sinne autolla tai kävelyllä tai millään, jotka oli siellä jo valmiiksi. On tärkeää itkeä, antaa luvan kyynelille, opettaa itkemään. Itseämme ja lapsiamme. Minä nimittäin olen aikoinaan ollut erittäin "kuiva" ihminen, enkä ole osannut itkeä, enkä ole osannut puhua, enkä ole uskaltanut pysähtyä. Muutama norsu on siis ollut nuorempana rintani päällä, mutta olen opetellut ja jopa oppinut. Ja olihan minulla myös loistava opettaja, Reetta! Nytkään minulla ei ole norsua rintani päällä, vaikka syitä ja aihioita kenties olisi. Yritän sen aistittavissa olevan norsun työstää, ennen kuin se tekee pesänsä päälleni. Norsunpesä, enpäs aikaisemmin ajatellut norsuilla pesää olevankaan? Hah. Ennen kuin asiat tukehduttaa ja tukahduttaa minut. Pyrin kohtaamaan asiat kun ne tulevat kohdalle ja työstämään niitä. Nostamaan norsunpoikasen pöydälle... <br />
<br />
-Mitä sanoa äidille, jonka lapselle on kaivettu hauta...?, mietti yksi ystäväni. Kysyin tietenkin, että loppuiko sanat? Onhan tärkeää muistaa, että olen yhä kuitenkin sama ihminen, kaikesta huolimatta, haudatusta lapsestani huolimatta. Toki uusilla asioilla maustettu ja kuorrutettu, mutta edelleenkin ihteni, Surusilmäinenkin, sen kyllä näkee, mutta tunnistan yhä itseni. Samaisen ystävän kanssa keskustelimme surunapista. Olin itsekin miettinyt, pitäisikö sellainen ottaa käyttöön. Mutta sitten huvitti tavallaan sekin, että olisiko surunappimme minkä värinen. Laittaisinko punaiseen takkiini mustan napin? Merkiksi surustani. Samaan aikaan kun ajattelee Reettaa, ei se nappi olisi musta, se olisi värikäs, iso punainen, keltainen tai oranssi. Tämä ystävä on tullut elämäämme blogin kautta. -Sehän tässä on se mitä ei tajua. Me ei ikinä oltais tavattu ilman Reettaa... niin hienoa mutta kyllä muusta syystä on ihmisiin kivempi tutustua... Mutta en vaihtais pois tapaamistamme... Tuossa kiteytyy moni asia, ajatus ja ystävyys. Sisaruus... Sielunsisaruus.<br />
Juhlavieraista yksi mies oli miettinyt ääneen värejämme. Oranssi? Pitikö Reetta oranssista, kynttilätkin? Piti ja paljon muistakin väreistä. Olemme saaneet myös kysymyksiä ja ajatuksia siitä, kun olemme puhuneet Reetan juhlista. Voiko niin sanoa, ajatella? Miksei? Surukin voi olla juhla, surujuhla. Juhlimme Reettaa oikein kunnolla, hän oli tasan juhlansa ansainnut. Värikkäät ja oman näköisensä. Onneksi valitsimme juhlapaikaksi kotimme, se oli lämminhenkinen juhla, vaikka tuolit loppuivatkin ja ahdasta oli. Ne olivat juuri lapsemme toivomat juhlat. Suruineen ja iloineen. Itse en sen enempää ajatellut tai pyöritellyt lehti-ilmoitustakaan, sanelin ne sanat mitkä sydän käski. Siinäkin puhuin juhlasta. Tästäkin on tullut ihanaa palautetta, kiitos. En ole tavoitellut erikoisuutta tai poikkeavuutta, mutta ihmiset ovat löytäneet ajatuksemme ja saaneet syyn ajatella toisin kuin kaavoihin kangistuneina yleensä teemme. Pukukoodi oli juhlissa, muu kuin kokomusta. Reetta ajatteli aina, minkä värisen päivän minä tänään valitsen? Hänelle kokomusta ei ollut vaihtoehto. Näinpä Reetan juhlissa oli paljon kivoja värikkäitä huiveja, kravatteja, mekkoja... Surujuhlamme oli värikäs, kuvien katsominen lohduttaa, sillä lämpö ja syvä yhteys välittyy niistä. Lämmittää suunnattomasti.<br />
Surusiskot sopii myös lähipiirimme määritelmään. Siskoni ja veljeni tasan surevat, koko lähipiirimme, kipeä pala heistäkin lähti Reetan kuoleman myötä. Ei siis ole yksinoikeutettua ainoastaan meidän lastemme konkreettisten menettäneiden vanhempien käyttää moista määritelmää. Vaikka se meihin selkeästi kohdistuukin. Surusiskot ovat useita kehiä ja säikeitä sisältävä ilmaisu, yhteisestä menetyksestä ja sen laajoista ilmenemisistä. Koen myös, että Tessa, Fanny ja Verna ovat Surusiskoja. Olisi tärkeää myös löytää vertaistukea heille, sisarensa menettäneille lapsille ja nuorille. Teineille, nuorille aikuisille, elämäänsä aloitteleville, omien siipiensä kantavuutta hapuileville... Surusiskoille, jotka jatkavat matkaa ilman sitä yhtä sisarta. Sisarta, joka heiltä otettiin, jolle siivet annettiin. Reetta-siskoa, joka enkeliksi muutettiin.<br />
<br />
Eilen lähdin tuosta vain kauppaan, ei tarvinnut kytätä kännykkää, aikatauluttaa, suunnitella, jahkata. Otin auton ja menin. Kun kävelin sisälle minulla läikähti suunnaton syyllisyys elämän helppoudesta. Kuinka helppoa elämä nyt on kun olemme joutuneet Reetasta päästämään irti. Saanko olla helpottunut, saako elämäni tuntua helpolta. Miksi koen siitä syyllisyyttä? Kuuluuko minun olla syyllinen kun koen syyllisyyttä tai kun koen helppoutta. Olenko lapseni unohtanut jos menen ja voin mennä, ja kulutushysteriaan tuosta vain pyörähdän, vaikkapa hiplaamaan tunikaa tai ostamaan rucolaa? Laiminlyönkö silloin haudattua lastani? Olisinko parempi, oikeampi, sureva äiti, jos märisisin kotona? Ei sen puoleen eiliset kauppareissut olivat liikuttavia kohtaamisia monienkin ihmisten kanssa, äärimmäisen hyviä halausten, loistavien keskustelujen ja itkun siivittämiä hetkiä. Tärkeitä ja jopa yllättäviä, kannustavia, rohkaisevia, ajatuksia herättäviä... Olen siis kiitollinen kun tulin lähteneeksi. Nytkin olen istunut koneella, kuunnellen musiikkia ja ajatuksiini uponneena pitkän tovin. Reetastahan kirjoitan, lastani ajattelen, Reettahan on yhä läsnä, kikattaa kuvassa kynttilän valossa ihan vieressä. Tunnen läsnäolon. Samalla vilahtaa syyllisyys, kun olen saanut yhdeltä istumalta kirjoittaa, itsekkäästi naputella. Tämän tunteen läsnäoloa yritän opetella, uudenlaisen syyllisyyden, toisaalta sehän on yksi äitiyden perustunteista. Oli niin tai näin, osaamme syyllisyyden kyllä löytää. Yritän senkin selättää, jotensakin jäsennellä, saada hallintaan.<br />
Haudalla tulee käytyä usein, jopa useita kertoja päivässä. Nyt kello lähenee puoltapäivää, ja kas kummaa syyllisyys siitä etten ole vielä käynyt. Mietin myös kuinka usein haudalla käydään? Olenko seko, kun käyn usein tai jätän kokonaan jopa käymättä. Mikä on oikea määrä. Hautausmaa on sinänsä aika lähellä, hiukan niin kuin matkan varrella kun kaupoista ajelee. Lähes huutoetäisyydellä kotoa, jos oikein kovasti huutaa. Kukat ovat alkaneet lakastua, kynttilöitä on sammunut, uusia sytytelty. Aika rientää eteen päin. Olen siitä edelleenkin hyvilläni, ajan jatkumisesta ja elämän jatkumisesta. Vierivästä aikajanasta. Tänään olemme vierineet kokonaisen kalenterikuukauden eteenpäin Reetan kuolemasta. Nyt ajanlaskun voi ajatella jo kokonaisena kuukautena, ei enää yksittäisenä päivänä uudessa elämässämme. Onko väärin muuttaa laskentatapaa? Vai pitääkö minun edelleenkin laskea päiviä. Syyllisyys tuostakin, jep! Reetan kuolinpäivä on sama kuin yhden tätini kuolinpäivä vuonna 2001. Isällä oli aina tapana laskea ja yhdistellä asioita, kuka kuoli kenenkin syntymäpäivänä tai kuolinpäivänä, tai kuka haudattiin kenenkin hautauspäivänä, tai kuka syntyi kenenkin kuolinpäivänä... Jännittävää on tajuta joitakin asioita vasta paljon myöhemmin. Kuten esimerkiksi mummumme on haudattu oman äitinsä syntymäpäivänä. Isämme haudattiin veljemme kihlajaispäivänä jne...<br />
<br />
Tänään on hyvä päivä, kiitollisen raukea, kaihoisakin. On myös Kainomme 7-vuotispäivä. Koirabileet! Olen surullinen, mutta suurin tunne on suunnaton kiitollisuudella ja lohdutuksella marinoitu ikävä lastani. Koti on niin hiljainen ilman Reettaa, puhumatontakin lastamme, ennen kaikkea naurun rätkätys puuttuu hiljaisista päivistä. Ikävä kouristelee välillä suunnattomasti. Satuttaa ja kirvoittaa roiskuvat kyyneleet, kunnes taas helpottaa yhtä nopeasti kuin kouristikin. On ollut ihana kuulla ja saada pöllöviestejä, selviytyjistä jotka käyvät lohduttamassa yhtä jos toista, mitä yllättävimmissä paikoissa. Meistä pidetään huolta ja pidetään me huolta toisistamme... Olkaamme Surusiskoja toisillemme!-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-66952319241640812562016-10-17T11:56:00.000+03:002016-10-17T11:58:18.375+03:00MINUN PÄIVÄNI-Reetta, tänään on sinun päiväsi, äiti kuiskasi aamulla kuvalleni. Samalla ainakin kolmetoista kynttilää sytytti. Aloitti heti valonjuhlat.<br />
-Tiedetään, tiedetään, mutta hyvä kun muistutit! Minä niin odotan. Oikeastaan näyttää jo nyt tosi hyvältä. Äiti on näköjään kuunnellut minua tarkasti. Tytöt osasivat leivästäkin leipoa ihan oikeanlaisen, tarpeeksi oliiveja ja veivaamista. Tai onko se vaivaamista. Servetitkin ovat just oikeat, Verna tiesi mitä ajattelen. Koti näyttää heti aamusta jo ihan valmiilta. Vähäkö siistiä ja vähäkö kynttilöitä. Ihanan väristä. Onpas rauhallista. Fanny ripottelee valkoiselle pöytäliinalle perhosia kynttilöiden sekaan. Ihania värejä! Tekee mieli hihkua.<br />
<br />
-Tänään on minun päiväni, sehän tuntuu kuin olisi jossakin Vain Elämää ohjelmassa, onhan tämä tavallaan minun elämää. Taivaselämää.<br />
-Tarjottavaksi tulee tietenkin juustokakkuja, kauniita mangokakkuja. Täti ihan turhaan oli hermona kun niitä teki, osaa aina niin hyvin. Äiti vähä innostui koukeroimaan niitä suklaalla. Aina veti uutta kaarta ja taas uutta palleroa. Varmaan minäkin olisin niin tehnyt. Suklaalehdet sopi kivasti niihin ja ne värikkäät perhoset. Oikein kermaista ja oikein lohista lohikeittoa. Croisantteja tietysti. Miksiköhän sitä porosalaattia ei löytynyt mistään kaupasta, eikö ne ihmiset osaa sitä ostaa, poro olisi ollut niin mun juttu. Ei se haittaa, hyviä niitä ruissipseistä tuli lohisalaatillakin. Minä meinasin, että olisi voinut olla tarjolla chilimarinoituja valkosipulinkynsiäkin. Niitä olen syönyt tosi paljon, sairaaloissakin muistavat. Vaahtokarkkeja, marmeladeja, marenkeja, porkkanapiirakkaa, pikkuleipiä monenlaisia, sitten terveellistäkin rypälettä. Olipa hyvä kun äitin kaveri tuli auttamaan, äiti pääsee paljon vähemmällä. Leipoi aivan älyttömän herkullisia pikkuleipiäkin. Ajattelin sitä ystävää, että se on samalla maanpäällinen taivasystävä. Taivasystäviä voi olla monenlaisia.<br />
<br />
-Isän suku tulee, onpas ne surullisia. Joitakin niistä jännittää kauhiasti, kun eivät vielä ole meillä käyneet kun lensin taivaaseen. Niin tärkeäähän se on kun ovat surullisia, mutta voi minua välillä iloisestikin muistella. Hyvä kun tulivat ajoissa. Vähäkö M:lla oli vaikiaa sen kravattisolmun kanssa. Komeita miehet kun ne ovat puvut päällä. S:llä oli pöllökin mukana, tärkeän näköinen. L:lla ihana puku, kiva solmu edessä. Ja R:n korvikset vähän helisi. Mutta onneksi heti löytyi nauruakin, asioita pitää muistaa nauraa, vaikka ne on vaikeitakin. M tätillä oli tosi paha mieli, sitä jännitti, sen näki sen halauksestakin. Ja R:llä, halasi vähän kankeesti, ei uskaltanut. Mutta kun pitäisi uskaltaa! Tai siis onhan se vaikea tilanne, mutta silti. Oli hyvä ettei mumma tullut, olisi aivan liika raskas päivä ollut niin vanahalle. Ja vastahan me nähtiin, mumman 90-vuotisjuhlissa.<br />
<br />
-Isä vei koirat mummulle, kissat jäi kotiin. Haudalle ne ottaa mukaan enkelikoristeen, lyhdyn, tietenkin isän ja Fannyn papalle tekemän ristin. Se on odottanut meidän varastossa koko ajan, nyt siihen laitettiin enkelinkuvaan minun nimi. Äiti sen tekstasi. Ristikin oli jo valmiina, kaunis puinen.<br />
<br />
-Minä en kestä noita tyttöjen hiustenlaittoja. Ei se pää ole yhtään liika pienen näköinen pyllyyn verrattuna, vaikka olisikin nuttura. Eikä hiirenkorvia näe kukaan, ja yöpaidankin voisi jo ottaa pois... Miten ne saa noin paljon aikaa kulumaan hiuksiin. Onneksi ne valitsi niitä korkokenkiä, kun niiden suu meni aina leviämpään hymyyn niillä kuin matalilla. Äitillä oli aamulla takatukkaongelma, ei meinannut saada millään niin kuin halusi. Isä ei osannut taas päättää pitääkö olla pitkähihainen vai lyhythihainen aluspaita. Jännittiköhän niitäkin, vai miksi ne noin mutkille ajatteli. Hyvin ne nukkuivat, kaikki koko yön, ei niitä jännitä koko aikaa, eikä pelota. Odottavat ihan levollisesti. Äiti on aina opettanut mikä on pelon ja jännityksen ero. Jännitys on monta kertaa kivoista asioista johtuvaa ja pelko on sitten tosi vakava juttu. Äiti hermostuu kun pelko-sanaa käytetään turhissa asioissa, kun se tietää mitä oikea pelko on. Nyt ei ole oikeaa pelkoa, korkeintaan vähän jännitystä, mutta sekin levollista ja sellaista odottavaa. Kaunistakin jännitystä, kun alkaa minun ikiomat juhlat. Onhan näitäkin odotettu.<br />
<br />
-Äitin suku tulee kappelille. Mummukin rollalla, itkien. Mummu varmasti muistaa samalla papankin hautajaiset. Onneksi mummu itkee, kun itkettää. Ne kyllä halaa, tosi tiukasti, ne ei räpiköi tilanteesta mihinkään. Märisevät myös. Ihana suku ja koko ajan mukana. Kaksi tätiä teki omat kukkasydämetkin. Kuulemma tuntui osalta surutyötä kun itse teki. Ymmärrän täysin. Niinhän äitikin sanoi kun teki arkkukoristeen, oman sydämen, kappelinkoristeet ja kaikki koristeet kotiinkin. Ja kutsun ja ohjelmalehtisen. Äiti ajatteli koko ajan muita, teki muillekin helpommaksi tilaisuuden. Kun se tiesi kuinka vaikeaa monella oli. Eikä äitillä ollut yhtään niin paha olo kun se niitä teki, teki niitä ajatuksella. Aika paljon äiti vietti aikaa hautausmaalla ennen tätä päivää. Käveli ja ajatteli, kyllä se puhui ääneenkin. Varsinkinkin kun löysi sen keskenkasvuisen haudan, mitä oli miettinyt. Kävi sinnekin kurkkimassa, oman isänsä haudalta huuteli. Vähäkö suntio oli ihmeissään kun äiti valitsi sen minun haudan huutoetäisyydelle papasta. Miksi haudalla pitäisi olla huutoetäisyys, mehän olemme jo papan kanssa samassa paikassa. Pöhölö!<br />
Äiti halaa kaikki kappelille tulijat, yhen siskon perhettä ei kerennyt kokonaan, se jäi harmittamaan äitiä. Osan kummeista näkee vasta nyt, niillä on kyllä tosi vaikeaa. Isän kaverilla varsinkin, ja isällä. <br />
Kantajilla on raskasta, en minä paljoa paina, mutta J:n ajattelee minun olevan raskain kannettava. Ajattelee sydämen kautta. Eno oli otettu kun sai kantaa. Setällä teki tiukkaa. Isällä myös, eihän kukaan omaa lastaan haluaisi kantaa hautaan. Ei ole reilua, mutta ei sille nyt mitään voi, oli minun aikani, kävin vain lainassa. Lainalapsena äiti minua ajattelee. <br />
-Antaa lapsilleen siivet, on äiti aina ajatellut. Kasvattaa sillä tavalla, että omat siivet kantavat. Minullapa kantavat jo nyt! Ei äiti varmaan ihan näin sitä ajatusta ollut tarkoittanut, kun ajatteli pesästä lentämistä ja siipien kantamista. Mutta minä olen aina ollut erilainen, nytkin lensin ja lennän omalla tavallani. Ja siivet kyllä kantavat, on minulla siihen kaikki tarvittavat opit ja valmiudet. Onnistui ne silleen kasvattamaan ja opettamaan, vaikka näinkin lyhyen aikaa olin oppimassa. Tai kukakohan opetti ja ketä, välillä tutuu että minä opetin koko perhettä ja muutamaa muutakin. Hyvin ne oppi ja yllättävätkin ihmiset oppivat minun myötäni. On hienoa, kohdata herkkää sisintään ja ajatella sydämen kautta. Miksi se on monelle niin vaikeaa?<br />
-Ihanat ajattelin heti, kun näin arkkulaitteeni ja äitin tekemät kukkajutut. Auringonkukka on tosi kiva, niitä pappakin monesti meille toi. Semmoiset erilaiset, paljon vihreää, laskeutuu arkun kantta myöten ja reilusti syksyn väriset. Äiti tietää mitä halusin.<br />
<br />
-Jopas niillä menee kylmiä väreitä kun urut alkoivat soimaan. On se hienoa, kaksi kynttilää alttarilla. Ensimmäinen kymmenen vuotta ja seuraava alkaneista kymmenestä, niin joku selitti. Auringonkukat nojaavat vähän kynttilöihin päin, valoon. Pappi puhuu tosi kauniisti, niistää välillä nenäänsä. Äiti laittoi papillekin viestiä sen olevan sydämen pappi, lämmin ja empaattinen. Mukana tunteella. Kanttorikin pyyhkii kyyneliä. Siunaaminen on jotenkin harrasta, aika lopullista ajatella. Arkulleni tehdään hiekasta risti, hiekka on ohutta ja juoksevaa. Porukka on tosissaan penkeissä. Onneksi lapsienkin ääniä kuuluu. Osa pelkää itkevänsä ihan ääneen. Mitä se haittaisi vaikka kunnolla volisisivat, jos on ääni-itku tullakseen. Osa kokeilee toimiiko jalat, toimiiko kädet, on outoja oloja. Epätodellisia ajatuksia. Mutta samalla kaikki tietävät tämän hetken olevan todellisen, ei auta kieltäminen.<br />
-Taivasystävä lauletaan, aivan ihana kuulla oma sanoitus minun juhlissani. J laulaa sen tunteella, todella herkästi. M soittaa kitaraa taustalla. Monella menee kylmät väreet kun S tulee pianon kanssa mukaan. Taivasystävä tavallaan nousee sen myötä siivilleen. Äiti ajattelee pianon nakkelevan enkelipalloja sekaan, sellaisia kirkkaita, raikkaita, valoisia sointuja. Mielettömän kaunista, ihan omat sanat ja nyt ne tarkoittavat minua. Tiesin sen jo silloin kun sen kirjoitin. Moni itkee, sellaista kuumaa ja ikävästä, hetken kauneudesta johtuvaa kyynelvanaa, kukaan ei huuda ääneen.<br />
<br />
-Nyt tekee minullakin tiukkaa, minun oma perheeni tulee arkulleni. Siskot itkevät aivan kauhiasti. Halailevat isää ja äitiä, vapisevat. Äiti näkee kuinka kaikki itkevät penkeissä. Niillä on niin ikävä! Tiedän... Minullakin on koko ajan, vaikka tavallani olen joka paikassa mukana, mutta kun en voi olla ihan kokonaisena. Olipa ihana kun kanttori opetteli tuon Liplatus-laulun. Se on minulle ja äitille tärkeä laulu. Nyt ei kuule sanoja, jotka äiti on siihen kirjoittanut, mutta muistan ne kyllä. Kanttori soittaa sen pianolla. Sanoissa menee silleen, että laineiden liplatus rauhoittaa, siitä kuinka valot välkkyvät veden pinnassa, sudenkorento liitelee veden yllä. Se on soinut lakkaamatta Helsingissäkin toisessa kantasolusiirrossa. Meille tärkeä ja semmoinen levollinen kappale. Äiti ja isä laskee sydämen arkun päälle, tytöt laittavat oranssit ruusut. Vernan valitsemat. Kyyneleet polttavat koko ajan kaikkien poskia. Mutta äitipä pysyy pystyssä, ei tarvinnut kontata!<br />
-Äitin perhe tulee sitten, kaikki kerralla. Minusta on ihana nähdä kaikki yhdessä, isolla kaarella arkkuni ympärillä. Samalla ne tukevat toisiaan. Niin me oltiin papallakin. Kaikki itkevät, ihania kukkia laskevat, halailevat. Kukaan ei puhu, Liplatus kuuluu yhä... Kukkasydämiä, perhonen, pöllö, kimppuja, hempeyttä, värejä ja kauneutta... Ihania, minun näköisiä. Mummukin jaksoi hyvin.<br />
-Isän perhe, vapisevat, kukat tärisevät. Liplatus aloitettiin alusta, että heilläkin on sama rauhoittava musiikki taustalla. Kukaan ei kykene puhumaan. Setällä on aivan kauhean paha mieli, sen näkee, sitä pelottaa oikeasti meidän puolestamme. Se on ihan romuna, vaikea paikka kaikille. Aivan ihania kukkia. Toisessa on sekaisin kaikkea, värejä, muotoja, leikkiä ja iloa. Ritarinkannusta, klematista, akileijaa, ruusuja, iiristä... Tätin ja mumman laitteessa myös käpyjä ja kuusta, erilaisia ruusuja. Ihania, niin tykkään.<br />
<br />
-Paljon on kukkia, kummeilta, ystäviltä, koululta. Jokainen vuorollaan, kaikilla on niin paha mieli, toisia jännittää aivan valtavasti. Opettajat lukevat kauniin tekstin ja yksi ystävä lukee Nalle Puh:n ajatuksen. Sama ystävä kuvaa koko päivän, kuvasi papankin hautajaiset. Äiti odottaa niin innolla kuvia, sillä ystävä katselee maailmaa samasta vinkkelistä, tarttuu hetkiin, pieniin ripauksiin ja löytää kauneuden. Hän on mukana sydämellä... Kukkien jälkeen kuullaan kaunis laulu Lohtu, moni itkee.<br />
<br />
-Nyt minua kannetaan, ulos kappelista. Nyt soi urut. Perässä tulevat kaikki, kukkien kanssa, itkien. Tämä on jotenkin niin vaikea hetki monelle, lopullinen siirtymä hautaan. Miehet laskevat minut tasaisesti. Äiti kurkkii koko ajan reunalla, painaa mieleensä arkun haudan pohjalla, kauniit kukat, haudan syvyyden, kapeuden, savimultakinokset reunalla... Omat havut pinoissa. Taustalla kuuluu Jumalan kämmenellä... Siskot laittavat ruusut hautaan, niitä itkettää koko ajan. Miehet lapioivat savimultaa niin että kansi ropisee, se kuuluu tähän, sellainen ääni mitä äiti ei olisi koskaan halunnut kuulla. Kuuluu Herra kädelläsi, opettajat ja laulajat esiintyvät, kitara soi mukana. Tätitkin laulavat mukana. Äitikin vinkuu, tosi oudon kuuloista laulua, olisi hiljaa. Semmoista räkäistä värisevää itkunvaikerruslaulantaa... Kaunis kumpu tuli ja miehille hiki. Havutkin riittivät. Isä pystytti ristin samalla. Seuraavana kuuluu Halleluja, siskon mies menee mukaan laulamaan, kauniilla raspillaan... Kukat aseteltiin ja kynttilät sytytettiin. Lopuksi Herraa hyvää kiittäkää, oikein vahvasti ylistäen ja kovaa. Virsi oli kuulemma yllättävä valinta, mutta kertoo meidän perheen kiitollisuudesta. Äitin mielestä minulle ei sopinut sellaiset synkät ja ankeat hautajaisvirret, kyllä äiti minut tuntee. Yksi ihminen sanoikin, äitin olevan kiitollisuuden kanssa sinut, löytää hyvän tästäkin asiasta. Näinhän se on, paljon hyviä asioita saimme kokea, miksi niistä ei olisi kiitollinen. Kukkakumpu on huikea. Ihan minun näköiseni. On se värikäs. Siskot vertaavat viereiseen kumpuun, jossa kukat ovat paljon hillitymmät. Minun hautani on lähes rivin päässä, en tiedä ketä on vieressäni. Fanny tutki, että muut on miehiä, vain yksi mummu koko rivillä. Outoa ajatella ja miettiä, miksi niin monta nuortakin miestä... Kynttilämeri saa alkunsa haudalla, illalla sinne tuodaan paljon lisää kynttilöitä. Osa saattoväestä ei tule meille kotiin, äiti halaa taas kaikki. Se on nykyään ihan kauhea halailemaan. Pappi antaa kuoren, jossa on lukemansa runo, äiti olikin ajatellut sitä pyytää. Papin ja kanttorinkin halaus on luja, he elävät mukana, sydämellä.<br />
<br />
-Jee, kotiin, juhlimaan ja syömään. Nyt huomaan, että päivän vaikein asia on takana. Monille siunaustilaisuus ja kappelilla olo oli kaikista rankinta. Joillekin teki todella tiukkaa olla ja kohdata, kaikki kuolemaani liittyvä, lopullisuus hautaamisen myötä. Äiti taas ajattelee, että se on osa tätä juhlaa ja näkee senkin mielettömän kauneuden, kiitollisuuden ja herkkyyden. Kaikilla on hirveä nälkä. Äitin ystävä on laittanut kodin valmiiksi, sytyttänyt kaikki kynttilätkin... Keittiössä on ruuhkaa. Leipää kehutaan, se on minun oma reseptini, tiedän sen olevan hyvää. Sitä jää vain kantapala, neljä isoa leipää meni. Lohikeitto näyttää maistuvan. Meidän suku on kovia syömään ja tarjottavat maistuvat hyvin. Tarjoilupöytä on kaunis, värikäs, eloisa, iloinen ja houkutteleva. Tarjoilupöydässä on auringonkukka-asetelma. Kaikkea mitä olen ajatellutkin! Juhlissani on meteliä, puheensorinaa. Kaikki tunteet laidasta laitaan, mutta se ei ole ollenkaan ahdistava juhla. Paljon hyviä muistoja, ajatuksia, hienoja hetkiä. Juhlissa on paljon lapsia, on tärkeää syödä ensin suolaista oikeaa ruokaa ja sitten vasta herkkuja. Jos mahan täyttäisi vain herkuilla, niin lapsilla olisi kohta liika kivaa sokerihumalassa. Ainakin meillä oli pienenä kauheasti virtaa sillä tavalla. Lapset piirtävät, leikkivät ja kokoavat palapelejä. Jokaisessa huoneessa on joku, jännillä kokoonpanoilla. Kaikkialla halaillaan, nauretaan ja kyynelehditään. Kissat on ulkona tai piiloissa, sängyn alla. Vieno viihtyy kuurona ihan hyvin ihmistenkin seassa, patsastelee sohvan selkänojalla. Yksi kummeista oli katsonut kun Vieno oli Naukulassa, seurasi ikkunan läpi sisälle. Kuulemma oli kuvitellut kuinka minäkin olen mukana, seuraan katseella hiljaa. Just niin olinkin, koko ajan mukana, monessa paikassa samaan aikaankin. Minusta on aina vain uteliasta seurata, nähdä ja lukea ajatuksiakin. <br />
-Äiti huutaa porukat olohuoneeseen. Sohvalle ja lattialle mahtuu paljon ihmisiä. J on tehnyt minulle elokuvan, minun tarinani kuvina. Oikeastaan suurin osa kuvista on sellaisia hymyileviä, iloisia, aina on jokin pilke silmäkulmissa. Olen sitten kalju tai en. Se on J: n tapa tehdä surutyötä, tehdä elokuva ihmisestä, jonka on menettänyt. Minä änkäsin J:n syliin jo pienenä, vaikkei se muka halunnut toisten lapsia syliinsä. En uskonut, ja minulla oli siinä aina paikka. Nekin kuvat olivat mukana. Serkkutyttö L luki aivan ihanan kirjoittamansa tekstin, se kertoi minusta. Hän kirjoitti sen kuolinpäivänäni. L on rohkea ja selvisi hyvin, mutta lopussa meinasi itkettää. Mutta kaikki itkivät, miksei L:kin. Se tarina on Pilvilinnasta, jossa saan siivet selkääni ja kaikki pahat asiat jäävät taakse. Serkkutytöt näyttivät elokuvia, joissa esiinnytin. Oikeastaan parhaiten jäi mieleen poistetut kohtaukset, joissa ratkesin rätkättämään ja nauroin kippurassa. Monelle se nauruni kuuleminen oli tärkeää, sillä nauroinhan paljon aina ja sen kyllä kuuli. Ohjelmien aikana ihmiset itkivät ja nauroivat sekaisin, moni niisti servettiin, värikkäästi. Välillä läpytettiin käsiä ja hihkuttiin mukana, oltiin myös aivan hiljaa. Pienimmätkin rauhoittuivat ja olivat sylissä osallistuen. Kuulemma hurja tunnekirjo laidasta laitaan. Paljon rakkaita ihmisiä ja kyyneliä, hienoa nähdä. Adresseja on iso pino, viitisen kymmentä, joissakin kymmeniä nimiä. Paljon nimiä, joita ei heti edes tajuttu ja todella yllättäviä osanottoja. Kortteja varmaan sata ja kukkalähetyksiä, kynttilöitä, enkeleitä, kuumia sämpylöitä, ruokaa... kymmeniltä perheiltä ja ihmisiltä. Adressit olivat illalla lattialla, jostakin syystä kissat tutkivat niitä. Vieno todella tarkasti, sitten se laittoi niiden päälle nukkumaan.<br />
-Oli kyllä mielettömän ihana päivä, aivan minun näköiseni. Minun päiväni, oikeasti. Vieraat saivat kiitokseksi mukaansa tuoreen yksityiskuvani, joka otettiin muutamaa päivää ennen kuolemaani. Äiti tekstasi taakse Reetta Noomi Elina 13.2.2003-21.9.2016. Se on hyvä, terävä ja värikäs kuva, eikä kukaan tiedä mitä on tapahtumassa... Kun porukat lähtivät taas halailtiin. Taas itkettiin, kauhean pitkiä ja vahvoja halauksia. Meidän perhe tietää ja tuntee, että tästäkin selvitään ja jatketaan yhdessä, sillä tukijoukot ovat niin suunnattoman hyvät ja tukiverkot vahvat. Näytti siltä, että tämän päivän aikana muidenkin pelot helpottivat ja ihmiset löysivät saman tyynen kiitollisuuden, jonka meidän perhe on löytänyt heti kuoltuani. Ei ole hätää. Osa aamupäivän vaikeista halauksista oli nyt rohkeampia ja syvempiä. Ihmiset sulivat tämän päivän ja tunteiden kirjon aikana. Moni kertoi sellaisia muistoja minusta, joita ei ole varmaan aikaisemmin kertonut. Äiti sai kuulla kuinka olin kuivannut kyyneleitä, mennyt kainaloon pyytämättä ja sivellyt sormia lohduttavasti, tunnistanut yllättävässä paikassa kauempaa ja iloisesti tervehtinyt, tullut liki ja uinut sydämeen. Kuinka minulla oli kyky lukea ihmisiä ja nähdä syvemmälle. Ennen kaikkea toimia vaistojeni varassa, tosin kuin yleensä toimitaan. Niinhän minä aina teinkin ja teen yhä, jatkan muistuttamalla.<br />
-Kiitos myös kaikille, jotka poltitte kynttilöitä kodeissanne ja ajattelitte minua. Samalla ajattelitte varmasti omia läheisiännekin, se oli tarkoitus. Tajuta asioita, nähdä asioiden merkityksiä ja rauhoittua. Äitipä keksi sille viikolla maalaamalleen taululle nimen, siitä tuli Lohtu. Lohtu on taustana kuvalleni ja jatkuvasti palaville kynttilöille sen edessä. Lohtuun on hyvä nojautua, se on kaunis tausta monelle asialle. Tunnen niin meidän koko perheen ja läheisten tyyneyden ja lohdullisuuden. Mutta onhan niillä ikävä... Mutta kuljen aina kaikkien mukana, siitä ei ole epäilystäkään. Ja minun kanssani voi yhä jutella, tai siis ainakin äiti juttelee. <br />
-Olihan hieno päivä Reetta, aivan sinun näköisesi, mielettömän kaunis, höpöttää äiti illalla nauravalle kuvalleni makuuhuoneen pöydällä. Kiitos Rakas!<br />
<br />-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com29tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-78995524705107900212016-10-13T12:51:00.001+03:002016-10-13T12:51:37.050+03:00MIELESSÄMitä mielessä pyörii? Kenellä? Minulla? Pasilla? Tytöillä? Lähipiirillä? Sinulla, juuri sinulla, hänellä, teillä ja meillä? Mielessä, sielussa, sydämessä, aivoissa, järjessä, tunnevivuissa... Missä nyt mitäkin pyöriä voi. Ajatukset kun esiintyvät mitä yllättävimmissä paikoissa ja ilmenevät mitä ihmeellisemmillä tavoilla. Niitä ei pääse pakoon, oletko huomannut. Eikä minulla ole tarvetta päästäkään pakoon, osaan jopa ennakoida mitä on tulossa omissa mielensopukoissa ja olen muka askeleen edellä, valmis vastaanottamaan. Mutta kaikesta huolimatta jokin mielessä vilahtanut ajatus, tunnekuohu aiheuttaa vaikka ja mitä. Siis yllättää.<br />
Eilen mieleni yllätti, en yhtäkkiä pysynytkään pystyssä. Minulla oli niin suunnaton ikävä, huutokaipaus päällä ja se romutti jopa tasapainon. Kahelia, tiedän. Illalla olin haudalle menossa, isälle kynttilää viemään ja Reetan oven taakse puhumaan. Horjahtelua jopa naureskelemaan, "Näitkö Reetta, mamma horjuu ja kompuroi? Huvittaako seurata?" Kun astuin autosta, olin niin syvällä jo mieleni kanssa, että tasapaino heitti. Jalat eivät kantaneet, piti ottaa tukea, heittäytyä autoa halailemaan, horjahdella kappelin seinustalle... Kuitenkin muka täysjärkinen kuski olin ja väitän yhä olevani, mutta johonkin sattui, sieppasi sillä hetkellä niin kovasti. Päätäni ei särje, en ole kipeä, nukun yhä hyvin, väitän olevani yhä pelissä mukana, muistan loistavasti, lepäilen, osaan heittäytyä, nautin, itken ja nauran, olen kaiketi itselleni tuttu ihminen. Mutta kuitenkaan nuppi ei pitänyt. Säpsähdin, jopa huvittuneena. Ajattelin, josko konttaisin hautajaispäivän, jos tuo mieli tasapainoni horjuttaa. Sittenpä sekin olisi koettu. Paas kattoo, mitä mieli keksii...<br />
<br />
Kuuntelen musiikkia, kelailen mitä kappelilla siunaustilaisuudessa soitetaan. Alussa, kukkia laskiessa ja saattomusiikkina. Muut biisit tiedän tasan, olemme ohjelman tehneet, siskoni sen paperiversioksi taittanut. Tänään menen harjoituksia kuuntelemaan. Tiedän itkeväni, ei haittaa, mieleni sanoo että minun on mentävä. Menen mielelläni, itseoikeutettuna. Ylpeänä. Todella herkillä ajatuksilla ja mielenliikuilla, toivottavasti omilla jaloillani, ettei tarvitse jo nyt kontata. Tuosta Reetan Taivasystävä -runosta on olemassa sävelletty versio, se on itseoikeutetusti hautajaismusiikkina. Reetta on sen kirjoittanut syksyllä 2012, auton etupenkillä, kukalliseen vihkoon, lyijykynällä ja kaunokirjaimilla. Ajoimme lyhyehkön matkan, sillä aikaa hän sen raapusti. Kun pääsimme kaupan pihalle minulle sen luki, silmät loistaen, sanoi vain sävelen puuttuvan. Teksti kolahti syvälle, mieltäni ravisutteli, sai minut kananlihalle kaikkine väreineen. Muistan niin sen tunteen. Tiesin sillä hetkellä, että yhdestä sairaalakaverista on tullut tai tulossa Taivasystävä. Näin oli. Reetta tiesi ja aavisti sen, kauniiksi sanoiksi puki. "Taivaalla sinut näin..."<br />
Eilen olin koloristikurssilla. Olen maalannut tauluksi tätä tunnelmaa, mitä mieleni ammentaa. Jatkoin kotona, jatkan sitä yhä. Annan kuivua ja taas häivähdys, muutama veto, valon läikähdys. Tuntuu hyvältä ja se kertoo omaa maailmaansa. Oli huikeaa kun sain visioida ja opettaja ymmärsi puhumattakin mitä haen ja miksi. Lämpimien halausten saattelemana hän maalaustani tulkitsi. Surutyö on surutyötä, sitä voi tehdä lukuisilla tavoilla, minä teen omilla kanavillani. Onko taulun nimi Surutyö, tuskin, sillä se ei ole surullinen. Abstrakti, joo, eikä sitä tasan kaikki ymmärrä, mutta sellaisen mieleni on kehittänyt. On myös hämmentävää, kun saan jopa toteutettua sellaisen levollisuutta, utuisuutta ja rauhaa huokuvan sielunmaiseman, valoilla ja varjoilla. Lohdulla ja kiitollisuudella väritetyn. Kutkuttavaa ja tuskallista tehdä, mutta haluan niin tehdä ja prosessoida tuotakin kautta. Tulkita itseäni, mieltäni.<br />
<br />
Eilenkin sain pitkiä puheluita, loistavia kohtaamisia. Vierasmassat ovat rauhoittuneet, satunnaisia kävijöitä. Kukkia, kortteja, adresseja, viestejä tipahtelee yhä. Nautin yksinolostani, mikäli siihen tilaisuus tulee. Olenhan sitä jopa epätoivoisesti halunnut, hetkeä ja omaa rauhaa, nyt sitä saan. Joku on kysynyt tai luullut minun pelkäävän. Mitä minä pelkäisin? Hiljaisuutta? Todellisuutta? Itseäni, ajatuksiani, suruani, ikävääni? Mörköjä, haamuja, kummituksia? Voi kunpa Reetta "haahuilisikin" täällä, niin että voisin todeksi todentaa ja kohdata. Enhän minä nyt lastani pelkää. Enkä kuolemaa. Olen tämän kokemuksen edessä peloton, levollinen ja kiitollinen yhä. Itkettääkin, mutta sehän on omaa tunnettani, omaa ruikutustani. Itsekästä. Eihän minun itkeä tarvitse kun Reetta muistelen, kuvia katselen. Onni että on kännykät, sillä pitkin kesää ja viimeiseltä vuodeltakin on valtava määrä kuvia, tilanteita, hetkessä elämisestä. Monessa kuvassa harmittaa, kun olen aina oman naamani lukuisilla ilmeillä samaan kuvaan ängännyt. Mutta äärimmäisen tiukka symbioosihan olimme, aina samoissa paikoissa, samoissa tilanteissa. Hauskoja muistoja ne ovat, valoilla ja varjoilla on niissäkin valtava merkitys. Elämänilo välittyy niistä yhä ja saa itsenikin hymyilemään, huokaisemaan kiitollisena. Olen saanut kuulla jälleen, että on lohduttanut kun aivoitukseni on tajuttu, hyvä niin. Toki ajatusmaailmaani pidetään myös omintakeisena, kuulemma kukaan muu ei osaa noin asiaa ajatella ja jopa hyväksi kääntää. Noh, onko se sitten hyvä, mutta minun tapani miettiä mielessäni. Sillä lohdullisuus on lohdullista. Eihän ajatusmaailmani kaikille uppoa, eikä ole tarkoituskaan. Mutta jos näillä keinoilla luulen ja tiedän olevani pinnalla, niin se toimii minulla ja meillä. Lähipiiri komppaa ja ajattelee (lähes) samoin. Ei ole asiaa, josta emme olisi keskustelleet, asioita joita päin emme olisi menneet. <br />
<br />
Tuo edellinen Todellisuus-postaus piti olla kopioitu eilisen lehden kuolinilmoitus. Nooh, se ei vain nyt yksinkertaisesti suostunut onnistumaan, kopiointi. Joten asemoin sen omin pikku kätösin. Lehdessä siinä on toki kehykset, risti ja kaunis höyhen. Se oli juuri sellainen kuin olen sen jo kauan nähnyt olevan, nyt siinä oli ainoastaan lisäyksenä se todellinen kuolinpäivä. Todeksi tullut asia, päivä, lopullisuus, raja. Lukuisia vuosia olen seurannut kuolinilmoituksia, tai siis koko ikäni. Mutta nyt kaikki nämä vuodet olen tavallani ollut huojentunut kun lehdestä ei ole löytynyt omaa tai lapseni nimeä ristiltä. Sehän on ollut aina voitto ja todistus siitä, että olen ja olemme elossa. Taas jollakin menee yli, mutta ymmärtäjiäkin löytyy. Yhdelle ystävälle sen tunnustin ja hän on samaa ajatellut, kun oman lapsensa jälkeen on lukuisa kertoja omaa elossa olemistaan miettinyt. Onko vaiko eikö, elossa. Ilmeisesti on, koska kykenee suunnatonta tuskaa, ikävää ja surua tuntemaan. Olemme myös hautakiviasioista keskustelleet. Äitiyden käsikirjassa ei tasan ole mainintaa että sellainenkin voi kuulua äitiyteen, vanhemmuuteen. Lapsemme lapsuuteen, kuolema. Se halutaan välttää jo ihan ajatustasollakin, vaikka niin valitettavan monia se kohtaa. Lapsen kuolema. Sehän on jopa tabu, eihän sitä voi edes ajatella, että sellainen meille annettaisiin. Mutta kuinka monia se kohtaa, liian monia, niin monilla eri tavoilla. Toiset valmistautuvat siihen heti lapsen syntymästä alkaen, toiset pidemmän tai lyhemmän sairauden kautta, toisille se annetaan kohdattavaksi täysin varoittamatta. Osalle ei koskaan anneta edes lasta. Kuolema on toki hyväksyttävämpää ja ymmärrettävämpää iäkkäille. Mutta näin se ei todellakaan aina mene. Kiertelen paljon hautausmailla, sitäkin olen tehnyt koko ikäni. Olen jopa tehnyt laskelmia keski-iästä, se saattaa olla jollakin rivillä todella alhainen. On erittäin paljon lapsia ja nuoria, nuoria-aikuisia tai elämänsä parhaassa iässä olevia ihmisiä ja rakkaitamme joista moni on joutunut luopumaan. Järjenvastaisesti, liian varhain. Oikein vanhoja ja valmiita saattaa ollakin vain murto-osa. Ihmisiä, jotka ovat mielestämme ja omastakin mielestään kuolemaan oikeutettuja ja elämäänsä valmiita.<br />
<br />
Kävimme metsässä. Siskoni, Pasi ja minä. Haimme havuja ja varpuja, oksia. Samaisessa metsässä lähes päivälleen kuusi vuotta sitten olimme myös retkellä, sunnuntaina 17.10.2010. Reettaa paleli, jalat olivat väsyneet, neiti oli kalpea, mutta hän oli kuitenkin mukana ja retkellä. Täti antoi kuumaa kaakaota ja leipää. Tässä olemme nyt, hakemassa havuja Reetan haudalle. Käsittämätöntä, mutta todellisuuttamme. Suurin osa havuista on pienistä kuusista, keskenkasvuisista, niin kuin lapseni. Samalla mietimme, onkohan hautakin keskenkasvuinen, lapsenkokoinen? Onko se eri kauha jolla kaivetaan? Miten tuollaistakin miettii, no, se nyt sattuu mielestä juolahtamaan tämän asian tiimoilta. Kenties osa tätä prosessiamme, prosessointiamme, kuoleman kanssa käymäämme ajatusleikkiä. Seuraavana päivänä tuosta retkestä meille annettiin leukemia, se siis sanoiksi puettiin ja mittareilla mitattiin. Paljon mahtuu siis kuuteen vuoteen tarinaa, tapahtumia. Myös niitä veitsenterällä keikkumisia, läheltäpititilanteita, kauhua, uupumusta, epätoivoa ja ennen kaikkea suunnaton määrä pelkoa ja epätietoisuutta. Eli aika monta kertaa sitä on miettinyt ja kyseenalaistanut omankin olemisensa. Kun on ollut vain mentävä ja jaksettava, vaikka on minkälainen turbulenssi menossa ja turnauskestävyyttä kysytty. Vielä tuohon omassa elossa olemiseensa viitaten, ystäväni sanoi minun olleen ja yhä olevan enemmän elossa kuin monen muun. Räjähdin nauruun. Otin sen itse asiassa kehuna, tai sitten minun pitäisi elävyyttäni osata jo hiukan tasoittaa. Mutta tällainen olen ja niin oli Reettakin, sata lasissa ja päin. Tarvittaessa itkien ja ennen kaikkea nauraen. Iloiten, pilke silmäkulmassa ilman turhaa pingoitusta, heittäytyen aina kun vain voi. Ei sitku vaan nytku! Turha on kiikkustuolissa märehtiä kun ei tullut uskallettua, koettua tai rohjettua. Saattaapi olla ettei pääse edes sinne kiikkustuoliasteelle, miettimään mitä mielessä pyörii. Kannattaa miettiä nyt, kohdata mietteensä. <br />
Ja kannattaa elää silloin kun on elossa.-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-41495109857933579022016-10-13T08:52:00.001+03:002016-10-13T08:52:32.509+03:00TODELLISUUS<div style="text-align: center;">
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
Meille kaikille niin Rakas</div>
<br />
<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: large;">Reetta Noomi Elina</span></div>
<br />
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
<strong><span style="font-size: x-large;">PIIPPO</span></strong></div>
<em></em><div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
s.13.2.2003</div>
<div style="text-align: center;">
k.21.9.2016</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
Taivaalla sinut näin,</div>
<div style="text-align: center;">
aina katsoin ylöspäin.</div>
<div style="text-align: center;">
Ja kun alaspäin mä kurkistin,</div>
<div style="text-align: center;">
sä olit sielläkin.</div>
<div style="text-align: center;">
Oot ystävä ainoa,</div>
<div style="text-align: center;">
tuot tielleni valoa.</div>
<div style="text-align: center;">
Oot mulle sä niin tärkeä,</div>
<div style="text-align: center;">
en tahdo sydäntäni särkeä. </div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
<em>Reetan kirjoittama Taivasystävä -runo vuodelta 2012</em></div>
<div style="text-align: center;">
<em></em></div>
<br />
<div style="text-align: center;">
Äiti ja Isä</div>
<div style="text-align: center;">
Tessa, Fanny ja Verna</div>
<div style="text-align: center;">
sekä lähisuku</div>
<div style="text-align: center;">
ja laaja ystäväpiiri</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
Vietämme Reetan viimeistä juhlaa perhepiirissä </div>
<div style="text-align: center;">
sunnuntaina 16.10.2016.</div>
<div style="text-align: center;">
Voit halutessasi osallistua sytyttämällä kynttilän kotona, omien läheistesi kanssa.</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
Lämmin kiitos kaikille rinnalla kulkijoille.</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div style="text-align: center;">
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------</div>
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com13tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-90531001901337478612016-10-09T11:10:00.000+03:002016-10-09T11:10:58.192+03:00VIERIITänään on sunnuntai, kahdeksastoista päivä, uudessa ajanlaskussamme. Päivät vierii, aika vierii, vauhti on kova. Olen jopa tyytyväinen vierimiseen, ajantajun hahmottamiseen, mitä itsekin hämmästelen. Aikoinaan, kun pappa kuoli vuonna -97, kun isä kuoli -14, kun Reetta sairastui -10, koin elämän pysähtyvän. Oma elämä sai täydellisen stopin ja muu maailma sen kuin vieri eteenpäin. <br />
Minua raivostutti, eikö kukaan tajua vouhottaessaan, että minun elämäni on pysähtynyt isä on kuollut, tai lapseni on hengenvaarallisesti sairastunut? Kyseenalaistin sitä, jopa kapinoin maailmaa tajuamaan meidän maailmamme pysähtymisen. Tänään olen kuitenkin tyytyväinen, ettei maailmamme ole pysähtynyt, vaan se jatkaa pyörimistään ja vierimistään. Ajattelen koko ajan, että Reettakin oli kuin vierivä kivi, ei pysähtynyt, jatkoi vierimistään yhä uusien asioiden ilmetessä, kaikki nämä kuusi sairastettua vuotta. Aina vain uudelleen ja uudellaan. Koen hänen jatkavan eläväistä kulkuaan, vierimistään tällä hetkellä uudessa ulottuvuudessa. Koen yhä, että lapsellani on asiat nyt hyvin, jopa paremmin. Miksi emme siis heittäytyisi vierimiseen itsekin mukaan. <br />
Toki kapinoin turhaa kaupallista ja maallista hysteriaa vastaan, itse kunkin pitäisi joskus seisahtua peilaamaan, katsomaan hiukan sivusta omaa elämäänsä, rytmejään, valintojaan. Myös minä tsiikaan siitä perspektiivistä, erittäin kriittisestikin, mutta vierivästä ajasta huolimatta menen täysillä päin, jokaista eteeni vierinyttä hetkeä. Ennen kaikkea huikeita kohtaamisia, niitä meille on annettu mielettömän paljon. Kuinka elämäämme viimeisien vuosien, jopa viimeisen vuoden aikana on annettu hyviä ihmisiä. Ihmisiä, jotka tukevat tässäkin elämäntilanteessa, vierivät kanssamme, ennen kaikkea vierittävät tarvittaessa kyyneleitäkin kansamme. Se on mieletön rikkaus, uskon Reetan ansiosta heidän tiellemme tulleen, entistä selkeämmin. Tiettyjen asioiden ja ihmisten merkitys on selkiintynyt, auennut uudelle tasolle.<br />
Tajuaakohan kukaan, mitä yritän selittää? Kuumat, isot kyyneleet valuvat välillä yllättäenkin. Huomaan vain niiskuttavani, silmäni sumenevat, tunnen kuinka karpalot vierivät, niitä tulee paljon, ja sitten se vuodatus loppuu kuin seinään. Jokainen itketty kyynel helpottaakin, on minusta ulkoistettu, itketty pois. Samaan aikaan olen huojentunut, ettei minun tarvitse koko aikaa itkeä, miksei. Siitä koen jopa syyllisyyttä, tai siis koin, mutta hyväksyn oman tapani suhtautua. Lähipiirissä on muitakin, jotka kokevat samoin, sekin asia on auennut jauhamalla, kun on vieritty asiaa päin. Näiden asioiden kanssa ei kannata jäädä ja olla yksin, on mentävä reilusti kohti. Helpottaa suunnattomasti kun toinen ymmärtää muutamasta sanasta, mitä itse yrittää jauhaa. Onhan ajatuksia, jotka omassa pienessä mielessä saattavat kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin ja ottaa uusia ulottuvuuksia, että niiden kanssa on pian helisemässä, ellei kohtaa niitä ja mene rohkeasti päin. Uskon myös, että pian alkaa venttiilit piippaamaan, ellei ulkoista asioita itsestään.<br />
<br />
Itse asiassa tähän voisin heittää diffi-ajatusvyöryn, jonka koin muutama vuosi sitten. Alan ihmiset saattavat ajatella, että on se kaheli ja noinko se asian ymmärtää, mutta koitan nyt jauhaa maalaisittain. <br />
Lukuisia kertoja saimme epikriisejä kotiin kantasolusiirtojen jälkeen. Kunnes yhtäkkiä minun mieleeni alkoi pureutumaan lause "diffissä ei uusia löydöksiä (tai kuta kuinkin noin)". Se lause häiritsi minua, kaiversi ja mietitytti. Samaan aikaan jahkasin onko se asia joka on hyvä vaiko paha. Miten siihen kuuluu suhtautua, jos uusia löydöksiä ei ole. Viikon, kaksi, kolme kenties neljäkin sitä jauhoin. Kunnes paniikkini alkoi olla sitä luokkaa omien ajatusteni kanssa, etten voinut seuraavaan viikkoon odottaa. Rohkaistuin yksi perjantai varttia vaille neljä soittamaan tutulle hematologille, jonka lausunnoissa lause oli ilmennyt. Pian ennen kuin virka-aika loppuu ja painaa viikonloppu päälle. Olo oli sietämättömän tietämätön. Toki, joku olisi saattanut asian googlettaa, mutta se ei ole koskaan kuulunut Reetan sairauden aikana tapoihini, olen mieluummin keskustellut kuin amatöörinä jauhanut lukemani perusteella. Ääni vapisten siis soitin ja kysymykseni esitin. Sain todella huojentavan jopa nauravan vastauksen. "Se on hyvä, ettei diffistä löydy löydöksiä, se kertoo ettei siellä ole syöpäsolujen esiasteitakaan, siis veressä." Se kertoo syövättömyydestä! Hematologi kehotti aina kysymään, ettei tietämättömyys ja pelot ota valtaa. Ei siis ole tyhmiä kysymyksiä. Tämä on jopa naurattanut ja painunut mieleen, kuinka vapauttavaa oli kysyä ja saada vastaus. <br />
Käsittääkseni leukemiassa, verisyövässä, syöpä löytyy viimeisenä verestä. Ensin se ilmenee, muhii ja kasvaa luuytimessä. Reetan kohdalla viimeisin lyp on otettu vuosi sitten lokakuun lopussa, silloin hänellä ei ollut luuytimessä syöpää, eikä myöskään jäännöstautisektorilla. Nykyisten mittareiden ja testitulosten perusteella lokakuussa hän oli syövätön. Mikä oli lääketieteellinenkin ihme. Mutta jo vuonna -10, olemme saaneet tietää, että Reetan syöpägeeni on muuntautumiskykyinen ja kloonaa itsensä aina uudelleen, jostakin se pienen pieni murunen vain on lukuisia kertoja löytynyt, joka on leukemian uudelleen aktivoinut. Toki lyppiä olisi voitu ottaa aina uudelleen ja uudelleen, mutta mitä se olisi auttanut. Minusta oli mieletöntä saada pitää lapsi syövättömänä, ainakin jonkin aikaa. Kun jäännöstautisektorilla, PCR, murusen murunen pesi niin kauan, se tarkoitti aina, että mahdollisuus leukemian aktivoitumiseen on aina olemassa. Se on vain jäävuoren huippu pienen pieni kärki joka näkyy pinnalle, on mitattavissa, iso paskasyöpälohkare on erittäin tukevasti sen pinnan alapuolella, koska vain räjähtämässä. Upottamassa. Jokaiseen lyppiin liittyi myös nukutus, enkä halunnut yhtään ylimääräistä sellaista. <br />
Koskaan syöpä ei vielä vuotta ollut pois, aina se heitti lonkeronsa. Toisen kantasolusiirron jälkeen, vuonna -14, naulattiin syöpänaula lopullisesti. Varsinkin kun se nousi valtaviin mittasuhteisiin hetkessä. Toki remissio tässäkin vaiheessa yllätti kaikki, hyvä yleiskunto, hyvä vaste annettuihin lääkkeisiin ja päätettiin käynnistää haploidenttisen kantasolusiirron uhkarohkeat ja ennenkuulumattomat suunnitelmat ja yritykset. Saimme siis huikean jatkoajan jälleen vuonna -14, uudelleen nyt vuosi sitten, lukuisia kertoja. Huikeita jatkoaikoja! Se aika antoi meille aikaa vieriä asian kanssa, tulla enemmän sinuiksi menettämisen kanssa, vieriä lapsemme mukana, kokea huikeita huippuhetkiä. Tajuta elämän tärkeitä asioita tässä ja nyt. Reetta opetti meitä joka ainoa päivä, omalla vierimisellään. Nautinnollaan, naurullaan, rohkeudellaan ja uskomattomalla täysillä päin menemisellään. Reetta jatkoi siis yhä vierimistään, vaikka kultapieni tiesi ja tunnisti tarinansa. Hän valmisti meitä tähän. Vuosi sitten Reetalle annettiin vielä tuo leukoenkelofalopatia, eli valkoisen aivoaineen muutos, laaja aivovaurio. Syksyn aikana Reetta totesi, ettei meidän tarvitse Saksaan lähteä, koska aina on jotakin uutta... Onneksi emme päätyneet sinne saakka, aivovaurio ilmeni ja paljastui juuri oikeaan aikaan. Silloin lapsemme oli syövätön, mutta aivovaurio meinasi hänet tappaa. Onneksi ei tappanut, sillä olisin varmasti katkera nyt "hän kuoli kaikkien näiden syöpähoitojen jälkeen syövättömänä, johonkin hiivatin aivovaurioon..." <br />
Koko kevään lukuisia kertoja hematologikin ihmetteli ettei syöpä nostanut jo aikaisemmin päätään. Kuinka tyttö porskutti, kasvoi, kehittyi, toipui, oppi, hämmensi, hämmästytti... Jopa aivovauriosta toipui asia kerrallaan, sekin on maailmanlaajuinen ihmettelyn paikka. Kukaan ei tiennyt, enkä halunnut tietää luuytimen tilannetta. Elokuussa diffi oli siis edelleenkin puhdas, ilman löydöksiä, ilman syöpäsoluja. Kyllähän kaikki muut asiat ja testit viittasi siihen, että tauti jyllää, jyllää ja kovaa. Itse asiassa minulla on käsitys, että heinäkuun alusta se on jyllännyt. Mutta halusin kieltää sen itseltäni ja myös muilta, koska sehän olisi pian estänyt vierimistä lapsemme kanssa ja rinnalla. Elokuussa kävimme sairaalassa, olin suunnattoman huojentunut kun verikokeita ei otettu, olisimme jo silloin kärähtäneet arvoista. Meille olisi tämä todellisuus annettu kolme viikkoa aikaisemmin lusittavaksi. Kuinka pitkiä viikkoja ne olisivat olleet, kuinka monia labrakäyntejä, piikityksiä ja ahdistusta se olisi aiheuttanut. Uskon, ettei Reetta olisi päässyt kouluun, eikä saanut elää tuota tärkeää siivua teinin elämässä, hän olisi niistä kokemuksista ja iloista jäänyt paitsi. Kuumeilua oli pitkin kesää, sekin oli tiedossa, mutta nuutuneemmaksi tyttö muuttui vasta elokuussa. Emme siis ole hoidoista kieltäytyneet, olemme halunneet vain suojella lastamme ja itseämme tältä todellisuudelta, eihän Reetan kohdalla ollut enää mitään hoitoja annettavissa. Senkin olimme tienneet jo kauan. Meidän kuului vain hyväksyä asia ja mahdollistaa paljon hyvää ja kaunista lapsemme viimeisille kuukausille. Kun kieltäydyin siis diffistä, halusin silläkin suojella itseämme, siihen huippu ammattilaiset ymmärryksellä suhtautuivat. Onnistuimme. Sillä uskon, että olisi ollut kurjaa joutua todistamaan uusien syöpäsolujen kasvu, vaikkapa 2%, 8%, 20%, 44%, 60% jne...räjähdysmäinenkin sellainen. En halunnut mitään numeraalisia faktoja, vaikka tiesimme ja tunnistimme olemassa olevat faktat. Tankkaustarpeisiin ja annettavaan hoitoon, kivunlievitykseen yms näillä testituloksilla ei ollut siis merkitystä. Mutta sillä oli suunnaton merkitys siihen, kuinka uskalsimme elää, vieriä aivan tappiin saakka, täysillä. Meille se mahdollistettiin ja koemme siinä onnistuneemme, niin hyvin kuin ikinä tällaisessa asiassa voi onnistua. Neiti sai mennä täysillä ja osallistua, nauttia. Siitä minulla on hyvä mieli, äitinä saan olla tyytyväinen, perheenä kehaista hyvin me vedettiin. Kesästä lähtien olen tiennyt, että joudun lapsestani oikeasti luopumaan, nyt ei enää auta omat rahkeet, ei lääkkeet, ei ihmeet. Yllätin usein itseni vierivien kyynelten kanssa, kun ikävöin lastani jo hänen eläessään. Surin, kaipasin ja nyyhkytin menetystä. Menetystä, jonka tiesin meitä odottavan. Olen siis surrut jo niin kauan, tehnyt surutyötä lakkaamatta, vuosia. Mutta sekään ei ole meitä estänyt elämästä, vierimästä. Kun tämä asia on nyt konkreettista, Reettaa ei enää oikeasti ole kanssamme, toivon vierimisen yhä jatkuvan. Onhan vieriminen meille ollut myös tapa selvitä, tapa suhtautua, tapa elää ja heittäytyä. Sitä Reettakin meiltä odottaa. <br />
<br />
Kaupassa ja kylillä, kaikkialla, saan pysähtyä tuon tuostakin, missä ikinä liikunkaan, saan surunvalitteluja ja ihania halauksia. Yksi mies sanoi itsekin itkien, että enhän voi koskaan omaa tuskaani unohtaa, kun minua koko ajan asiasta muistutetaan. Mutta kun ei minua haittaa, jokainen kohtaaminen on mielestäni tärkeä, jokainen halaus ja jokainen muistutus. Enkähän koskaan tilannettamme ole unohtanut vaikka olen missä ja miten vierinyt ja kierinyt, se on sieluuni hakattu, ikiajoiksi tatuoitu tarina. En edes yritä sitä paeta. Miksi yrittäisin, koska epäonnistuisin täysin. Reetta tulee kulkemaan mukanani aina, tällä hetkellä erittäin rakkaina muistoina, maallinen kuormitus ja sairaus ei enää suhdettamme rasita. Hän on aina sydämessäni, syvällä ja pysyvästi. Eilenkin vieri isot kyyneleet kioskilla, kaupassa, hautausmaalla, kylmiön oven takana, kuuta katsoessani, ajatuksia ajatellessani... Suunnittelimme myös ensi viikon sunnuntain hautajaisia, kyynelten vieriessä. Onneksi meillä on kaikki jo valmista, ajatukset vieritetty ja suunnitelmat viritetty. Nyt enää toteutamme Reetan toiveet.<br />
Olen myös antanut luvan omalle heikkoudelleni, herkkyydelleni, en yritä liikaa tai muuta kuin olen. Olen ottanut apua vastaan, antanut huoletta muiden hoitaa asioita, kannatella meitä. Tällä hetkellä olen ihan reilusti laskenut tarvittaessa kierroksia, kohdannut hiljaisuutta, nauttinut yksinolosta, ottanut levon kannalta. Itseäkin kuitenkin hämmentää yhä, etten olekaan aivan poikki. Luulin olevani ihan kanttuvei ja voimaton. Minulle on myös sanottu että "esitän reipasta tai esitän lasteni nähden..." Paskan latinat, minä en esitä mitään, itken ja olen romuna silloin kun siltä tuntuu. Miksi minä kenellekään mitään esittäisin, ei minun tarvitse. Olen tätäkin lähipiiriltäni ja ammattilaisilta kysynyt, "esitänkö?" Saanut reilun vastauksen "no et". Vierin sellaisena kuin olen, välillä kyyneleet roiskuen, välillä tanssien. Toki se on vaikeaa varmasti ulkopuolisten tajuta, jopa hyväksyä, mutta näillä mennään. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä nukuin huonosti, liekö syynä liian monet tiistaina juodut päiväkahvit. Unen merkitys on älyttömän suuri. Huomasin heti keskiviikkoaamuna olevani herkillä, paniikkihäiriöinen, vapiseva ihmisraunio. Myönsin sen heti, uskalsin tunnustaa ja tunnistin. En esittänyt mitään, olin juuri niin raunio kuin olin. Onneksi sille päivää sattui myös lekuriaika, pystyin näistä oireista heti avautumaan. Sen päivän olin heikoilla, pelkäsin sen nyt vievän minua pidempäänkin, mutta ei sain jostakin jälleen uutta voimaa ja potkua jaksaa. <br />
Moni kysyy kuinka jaksamme. Olen vastannut, että vaakassamme jaksaminen on vahvempana kuin jaksamattomuus, minkä koen hyvänä asiana. Jaksaminen on kerroksellista, kuin sipuli, siinä on monia kerroksia päällekkäin, limittäin ja lomittain, se ei ole yksiselitteinen ja yksinkertaisesti määriteltävä asia. Eihän koskaan tiedä kuinka se keikkuu ja muuttuu. Mutta tällä hetkellä jaksamme kaiketi hyvin, tilanteesta ja todellisuudesta huolimatta, vierimme tavallamme. Kun sanon että jaksamme hyvin, koen niin, mutta eihän se estä surun, ikävän, kyynelten, suunnattoman kaipauksen, jopa helpotuksen ja huojennuksen vierimistä. Ne aaltoilevat sisälläni, sielussani, sydämessäni. Tunteet ja tunnelmat vellovat ja välillä upottavatkin hetkeksi, mutta aina sitä vain pinnalle pärskähtää. Ne kuuluvat nyt vierivinä elämäämme, kirkkaina, koen niiden olevan kaikessa kirjavuudessaan tämän elämämme tähtihetkiä. Haluan painaa nekin muistoihini ja ne tulevat kulkemaan aina mukanani.<br />
<br />
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-40949288409938538632016-10-03T11:56:00.000+03:002016-10-03T11:56:56.549+03:00IKÄVÄUuden elämämme kahdestoista päivä. Aurinkoinen, pirtsakka pakkasaamu, viikko jälleen aluillaan, kuukausi vaihtunut. Olen edelleenkin hämilläni, kaikesta, myös saamastani palautteesta, uskomattomista yhteydenotoista muitakin kanavia pitkin. Ymmärryksestä, kiitoksista, lohdutuksen sanoista, ajatuksista, myötäelämisestä, jakamisesta...<br />
Eilen aamulla mietin tunteitani, mitä minussa käy läpi. Mietin kuinka niitä määritellä, jäsennellä, hahmottaa, tunnistaa. Otsakkeeksi päätyi ikävä. Ihan yhtä hyvin se voisi olla suru tai kaipaus, jopa lohtu. Mikä näiden ero on? Miten sen osaa määrittää? Mutta sen tiedän, ettei tämä tunne ole pelkoa, sen olen selättänyt, sitä en koe. Vaikka minä samoilla vivuilla ja kroppani tuntemuksilla, sielulla ja suolillakin kaikkea näitä koen, voin olla peloton. Eilen aamulla lueskelin sohvalla, sisälläni aaltoili, velloi, kouristeli. Pinta ei väreillyt, olen päälle päin levollinen, sekin tuntuu hyvältä. Ikävän, surun, kaipauksen takana on suunnaton rauha. Hyvyyden tunne, kiitollisuus edelleen. <br />
Kävin eilen aamulla saunassa, yksin Reinon kanssa. Siellä itketti, itketti ihan siitä syystä että joudun saunomaan ovi kiinni. Reetta ei ole enää ovenvälissä suihkutuoleineen saunomassa kanssani. Miten se ikävä voikin läikähtää noin ihme paikoissa, saunanlauteilla, kun vielä tajusin nakkoneeni liikaa löylyä ja nahkani kipristelevän. Kirjoituspöydällämme on Reetan naurava kuva, siinä se kikattelee, vain ääni puuttuu. Kuva saa minun jokainen päivä hymyilemään, naurut muistamaan, luvan omille hymyilleni antamaan. Vieressä palaa kynttilä, senkin liekki kujeilee ja leikittelee. Eilen siivosin paikkoja, laitoin lakastuneita kukkia roskiin. Olemme saaneet yhden pienen värikkään astiaan tehdyn asetelman, jossa kukkien päällä keikkuu keltainen perhonen. Huomasin sen iloisen perhosen nousseen siivilleen. Nyt se on ilmassa. Ihan siitä syystä, että elämä sen alla on lakastunut, kukat ovat kuihtuneet. Silloin tämä perhonen saa ilmaa siipiensä alle. Koen tavallaan Reetankin kohdalla samoin. Elämä hänestä kuihtui pois ja Reetta sai itselleen siivet, hänen elämänä lähti uuteen ulottuvuuteen, uuteen nousuun, lentoon ja kepeyteen. Aika huikea ajatusmaailma, kun antaa lapsensa mennä, lentää... Vaikka samaan aikaan juuri tuo ikävä kouristelee, mutta sehän on vain minun ikiomaa tunnettani ja ikävääni, jota lastani kohtaan koen. Omaa olemustanihan minä sillä määrittelen ja ruikutan. Samaan aikaan Reetan puolesta minulla on suunnaton tyyneys, aina vain. <br />
Eilen piti jopa sanakirjoista määritelmiä sanoille kaivaa, miettiä mikä on ikävän, kaipauksen ja surun ero. Onhan niissä sävyerot, tunnelmaerot, kulttuurierot, jopa suuret murre-erot. Kaikesta huolimatta otsakkeeksi päätyi ikävä, vaikka se sanakirjamääritelmiltään on ehkä kevytkenkäisin, vähiten vahvaa tunnetta sisällään pitävä ilmaisu. Mutta pohojalaisena se kuvastaa sanana eniten minun tunnelmaani. Se tarkoittaa minulle ihmisen ikävää toisen luo, ihmisenikävää. Siihen sekoittuu sulassa sovussa kaikki muutkin määritelmät. Suruakin, mutta perinteiseen surun määritelmään en näy uppoavan, enkä löydä siitä surustani huolimatta kaikkia niitä määritelmän kohtia, mitä kenties pitäisi löytää. Jälleen kerran olen menemättä muottiin, joka surusta on tehty. Toki "traagisen tapahtuman, läheisen menetyksen aiheuttama pitkäaikainen mielialan muutos..." Sitähän olemme todeksi eläneet jo kaikki nämä vuodet, jo ennen kuolemaa. Surenhan minä, olen surrut jo kauan. Kaikkina näinä vuosina surussa on näytellyt suunnattoman suurta roolia myös pelko. Nyt minun suruni on muuttanut muotoaan, enää en pelkää. Pelko on ollut kaikki nämä vuoden kohdallani ehkä se raastavin tunne, olotila. Loputon pelko ja epätietoisuus. Se on aiheuttanut samoja sisäisiä vyöryjä, hyökyjä, määrittelemätöntä aikajanaa. Nyt se aikajana on suljettu, pelko ei enää hämmennä minua, tunnistan tunteeni selkeämmin. <br />
Surun värihän on kulttuurissamme ja varmaan perus luterilaisuudessa musta. Miksi? Minun surunikin on värikäs. En siis tässäkään mene muottiin, eikä perheessämme kukaan, onneksi. Reetan mottohan on aina ollut; "Minkä värisen päivän minä tänään valitsen." Sitä yritämme edelleen noudattaa, kunnioittaa ja heittäytyä. Minulla oli lukuisat päivät päälläni samat vaatteet, öisin niitä pesin ja aamulla taas päälleni vedin. Yhtenä aamuna niitä pukiessani mietin, nämä ovat minulle roolivaatteet, sopivasti hillityt. Mistä moinen mieleeni tuli, miksi. Tai olivatko ne sitten ulkopuolisen mielestä hillityt? Yritin miettiä miltä ulkopuolisen silmin surevan, lapsensa menettäneen äidin kuuluu näyttää... Varmaan pitäisi näyttää mustalta, mutta kun en näyttänyt silloin, enkä nytkään. Roolivaatteeni olivat ensimmäisen viikon tummansiniset pillifarkut, puserossa musta toppiosa ja pinnassa punaisenkirjavankukertava sifonki. Pasikin otti vastaan vieraat punaisessa paidassaan. Typyillä vaatteet ja väritys vaihtuivat päivittäin, sillä eihän teinit samoissa rytkyissä päiväkausia kulje. Arkunkin valitsin kirkkaan punaisessa takissa. Mutta nyt jos koskaan tarvitsen värejä, niiden tuomaa ja luomaa lohtua, rohkeutta, tsemppiä elämässäni. Miksi en siis väreistä sitä ammentaisi. Surukukkammekin ovat olleet värikkäitä, perinteisiä valkoinen neilikka-iiriskimppuja on vain yksi, kaunis sekin. Meidät siis tunnetaan ja uskalletaan, kiitos kanssakulkijoille rohkeudesta. <br />
Samaan aikaan noihin sanoihin ikävä, kaipaus ja suru sekoittuu valtava määrä lohtua, lohdutusta. Se on koossa pitävä ja side koko tunneskaalassa. Kaikesta huolimatta, olemme lohdullisia. Nukumme edelleenkin loistavasti, koko sakki. Enää ei ole pelkoa, ei huolta ja univelkaa mitä ilmeisemmin on pikku hiljaa kertynyt. Uni on täysin luomua, mikä on itselle uskomattoman vahvistavaa. Ei ainoatakaan turruttavaa nappia, kykenemme ottamaan kaiken vastaan "raakana". Se on minulle sitä tärkeää surun kohtaamista ja päin menemistä, sillä asiat ovat joka tapauksessa edessä. Enkä tarkoita sitä, että tämä olisi ainoa oikea tapa, onneksi on olemassa myös lääkkeitä ja muita keinoja, sikäli mikäli niitä tarvitsee. Eihän minustakaan koskaan tiedä milloin huurut nappaan... Mutta tämäkin aika on selkeää, muistorikasta ja värikästä.<br />
Lauantaina olin aamusta flamecotunneilla. Teki jälleen hyvää, kykenin nauttimaan, oppimaan uutta, keskittymään. Muistan kun Reetalle esitin uudet oppini, kuinka Reetta nauroi kippurassa, odotti esityksiäni. Varmaan suunnaton myötähäpeä oli yksi naurun aiheista. Muut siskot sen sanoittivat Reetankin puolesta. Eli annan lapselleni yhä aihetta nauruun, siihen kuuluisaan myötähäpeään puolestani. Toki itse huomasin, kun kannat takoen ajattelin liikaa, kun ikävä kouraisi, niin heti askeleeni sekosivat. Ihminen kun on niin kokonaisuus, pienikin ajatuksellisesti liian syvä lipsaus kuuluu heti korkkarin kannoissa tai taputuksessa, näkyy ryhdissä, saati sitten naamassa.... Mutta kuinka vapauttavaa, lohdullista on, että yhä kykenemme heittäytymään ja nauttimaan. Vernakin on ollut uudella luokkakaverilla yökylässä, Fanny aloittaa uusia rohkeitakin aluevaltauksia ja Tessa kävi eilen mm. nyrkkeilemässä, tytöillä on muutenkin uusia asioita edessään. Annan heidän mennä ja kokeilla, heittäytyä ja kannustan. Ei se heidänkään suruaan, ikäväänsä ja kaipaustaan vähennä. Se kulkee sisäsyntyisesti mukana heilläkin. Tasan aaltoillen, hyökyen ja hyökkäillenkin. <br />
Vierasmassat ovat nyt rauhoittuneet, onneksikin. Toki aina vieraat ovat tervetulleita, en sitä tarkoita, mutta massat ovat massoja, kaikessa. Nyt olemme vapaampia menemään, olemaan missä haluamme, ei tarvitse odottaa, ketään. Hiljaisuuskin tekee todella hyvää, kun saa pyöriä omine ajatuksineen... Kuulostella, kuunnella, velloa ja mietiskellä. Olemme olleet metsäretkellä, kyläilleet, pihatalkoissa, jopa vapautuneesti tapelleet ja höyryjä päästelleet. Sekin tekee hyvää. Kalenteri on aika tyhjä, ainakin joiltakin osin. Onnekseni minulla on harrastuksia, alkavia uusia kursseja yms. Hyvällä omallatunnolla niihin heittäydyn. Samoin tälle iltaa on hermoratahieronta, odotan sitä niin. <br />
<br />
Itse asiassa monet omat tekstit, runot ja laulujeni sanat ovat käsitelleet alitajuisesti tätä aihepiiriä jo kauan. Ikävää, kaipausta, surua, lohdutusta. Kuinka olen niitä jo vuosikausia pyöritellyt. Voisin joitakin fraaseja, katkelmia tännekin heittää. Jos niistä on itselleni hyötyä, lohtua, niistä saattaa joku muukin löytää sitä. Tai sitten ei, sillä onhan asioita, suruja ja tunteita jotka vellovat, joihin ei ole oikeita sanoja tai ne ovat mahdottomia sanoittaa, tiedän ja tunnistan senkin. Maistelkaa...<br />
<br />
<br />
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"></span> </div>
SYPRESSIKUJALLA, katkelma laulunsanoituksesta 2013<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"><o:p> </o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"><o:p> </o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">KULJEN RANTAA PITKIN YKSIN, NÄIN MENNYTTÄ MUISTELLEN,<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">KUINKA KÄSI KÄDESSÄ IHAILIMME KUOHUJA.<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">LUOTANI HÃN POISTUI, MUISTOT SYVÄT JÄTTI JÃLKEENSÃ,<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">KUINKA LIPUI HITAASTI LUOTANI, VIRRAN MUKANA,<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">JÃTTÃEN KAIKEN TUON KAUNIIN TAAKSENSA.<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"><o:p> </o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">TUNNEN VOIMAKKAAN TUON KUTSUN, SYPRESSIKUJAN TUOKSUN.<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">KUINKA VIRTAA VOIMAT OMAT, LAILLA TÃMÃN KUOHUN.<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">TAITAN OKSAN SYPRESSIN JA ANNAN VIRRAN POIS VIEDÃ.<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">NÃIN KEINUA KEVEÃNÃ HOHTAVILLA AALOILLA,<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">AALOILLA, JOTKA ON TÃYNNÃ VALOA.<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"><o:p> </o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">ISTUN RANNALLA VEEN, KATSON YLÖS ÃÄRETTÖMYYTEEN,<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">AJATTELEN SINUA NYT TAKANA PILVIEN.<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">KUKKAKIMPPU KÃDESSÃNI MÃ HILJAA HUOKAISEN, <o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">SAMALLA PILVIÃ NOITA, NIIN KEVEITÃ, KATSOEN.<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">NÃIN AJATUS LÃHEMPÃNÃ SINUA.<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"><o:p> </o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">PILVET VÃISTYY, TUNNEN TUULEN,<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">SINUN KUTSUSI KAUKAA KUULEN.<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">PALAAMME YHTEEN, VIIMEINKIN,<o:p></o:p></span></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin: 0cm 0cm 0pt; tab-stops: 45.8pt 91.6pt 137.4pt 183.2pt 229.0pt 274.8pt 320.6pt 366.4pt 412.2pt 458.0pt 503.8pt 549.6pt 595.4pt 641.2pt 687.0pt 732.8pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">TUOKSUN VAHVAN TUNNEN SYPRESSIN.</span><br />
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"></span><br />
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"></span><br />
<br />
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"><br />
<o:p><span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span>ELÄMÄ ON, sanoitus kertoo siitä kuinka elämässä vuorottelee kirpeys ja makeus...</o:p></span><br />
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"><o:p><br />
</o:p></span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;"><span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">ELÄMÄ ON, KUIN KELKKA SORATIELLÄ,<o:p></o:p></span></span></span></div>
<span style="font-family: "courier new"; font-size: 10pt;">
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">JOKA EI TAHDO MATKAA NIELLÄ.<o:p></o:p></span></span>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">KUIN LINTU SIIVETÖN,<o:p></o:p></span></span></div>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">KUITENKIN VAPAA PELOTON.<o:p></o:p></span></span>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">KUIN VETEEN PUURO KEITETTY, <o:p></o:p></span></span></div>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">MAHDOLLISUUS HUKKAAN HEITETTY.<o:p></o:p></span></span>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">VÄLILLÄ ELÄMÄ ON KUIN SADEKUURO SAKEA,<o:p></o:p></span></span></div>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">VÄLILLÄ ELÄMÄ ON KUIN VADELMAHILLO MAKEA.<o:p></o:p></span></span>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">ELÄMÄ ON SEIKKAILU,<o:p></o:p></span></span></div>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">ELÄMÄ ON MAHDOLLISUUS.<o:p></o:p></span></span>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">ELÄMÄN ANNA VIEDÄ,<o:p></o:p></span></span></div>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;">LEVITÄ KÄTES LIIDÄ.</span></span><div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;"></span></span><br />
<span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;"></span></span><br />
<br />
<span style="font-family: "calibri";"><br />
<span style="font-size: small;"><span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
PILVET,</div>
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
runo kesältä 2016</div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
<o:p> </o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
pilvet kiertävät
taivaallani,<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
kaartavat ja
kaartelevat<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
<o:p> </o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
taivasmassat
muuttuvat,<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
vetäytyvät, <o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
harsoiksi hiipuvat,<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
tunnelmiaan
muokkaavat<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
<o:p> </o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
pilvet voivat olla
uhka,<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
sateen mahdollisuus,<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
ukkosmyrskyn enne<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
<o:p> </o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
rakoillessaan pilvet
antavat auringolle mahdollisuuden<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
taivaansinelle
tilaisuuden<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
<o:p> </o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
minne pilvet
karkaavat<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
<o:p> </o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
taivas on täynnä
sineä, <o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
vahvaa valoa ja
satumaista loistetta<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
<o:p> </o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
ilman pilviä en
sitäkään tajuaisi<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
taivaan kauneutta
ymmärtäisi<o:p></o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span><br />
<div align="center" class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt; text-align: center;">
<o:p> </o:p></div>
<span style="font-family: Times New Roman;">
</span></span> </span><br />
<span style="font-family: "calibri";"><span style="font-size: small;"><o:p></o:p></span></span> </div>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span><br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<o:p><span style="font-family: "calibri"; font-size: small;"> </span></o:p></div>
<span style="font-family: "times new roman"; font-size: small;">
</span></span><br /></div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin: 0cm 0cm 10pt;">
<o:p><span style="font-family: "calibri";"> </span></o:p></div>
<br />-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-90082063747873525692016-09-30T09:37:00.000+03:002016-09-30T09:37:24.187+03:00KUOLEMA HÄMMENTÄÄMinä olen hämmentynyt, perhe on hämmentynyt. Lähipiiri on hämmennyksen vallassa, moni laajasta tukiverkostosta tai mukanamme kulkeneista suorastaan pihalla. Ihan ulapalla. Jopa pappi muistopuheessaan kuvaa hämmennystä, itsekin sen näyttää. Kuolema hämmentää, hämmästyttää, pistää miettimään ja saa todellakin hämilleen. Mutta ainakaan toistaiseksi pelkäämään se ei ole minua saanut. Tällä hetkellä koen olevani peloton, sillä olemmehan kokeneet jotain sellaista pelkoa jo niin kauan, ettei mitään järkeä. En pelkää kuolemaa, en Reetan, en omaani, en läheisten. Olen kokenut Reetan kautta senkin kauneuden, irti päästämisen mielettömän vapauden, hiljaisen tyyneyden. Siinä ei ole minulle mitään pelottavaa. Kaunista kaikessa luopumisen tuskassaan, lopullisuudessaan, ikävässään ja äitinä olemisen älyttömyydessään. En toivoisi kenenkään kokevan oman lapsensa menetystä, se on samalla todella luonnotonta, väärin ja epäreilua.<br />
Uskon Reetankin olevan hämmennyksissä, mikäs tämä olotila onkaan, ei kipuja, ei huolia, ei pelkoja, kunhan leijun, laulan ja naurelen... Uskon Reetan nauravan, kujeilevan ja jatkavana edelleenkin omine persoonallisine puolineen, vauhdilla. Saattaapi uudet naapurit olla ihmeissään, mikäs vauhtimimmi se tuo on, tuohon tulla tupsahti. Ei tule olemaan tylsää ei, voin vannoa, joka Reetan kanssa jatkaa. Onneksi vastassa on kaksi pappaa, höyry ja vähän tasaisempi, ei ihan yksin tarvitse aloittaa uudessa paikassa. Vastassa on myös lukuisat sairaalakaverit, kohtalontoverit, ymmärtäjät ja vertaistuki. Uskon Reetan saavan paljon uusia ystäviä, ikään katsomatta, niinhän täällä maanpäällisessäkin elämässäänkin sai. <br />
Olisi aika koukuttavaa kirjoittaa enemmänkin moisesta ulottuvuudesta, kuvitella, mutta en nyt kuitenkaan. Koska onhan myös ihmisiä, jotka kokevat ja elävät kuolemankokemuksen ja surun eri tavalla kuin minä tai meidän perhe, kaikkia ei naurata. Mutta me nauramme edelleenkin, ainakin usein hymyilemme. Lähinnä siksi, että muistelemme jatkuvasti Reettaa, ja Reettaahan ei voi tosikkona muistella. Niin monta loistavaa lohkaisua, viisautta, ajatusta, oivallusta, tempausta ja tapahtumaa. Onneksi hyvät ja iloiset asiat kumoavat ikävät muistot, on se onni. Senkin olemme Reetalta oppineet, ei kannata muistella mennyttä kipua, pahaa asiaa, jos se on ollut ja mennyt, nautitaan hetkestä. Tässä ja nyt. Neiti opetti meille hetkessä elämistä ja tarttumista, turha jossitella ja lässytellä, hiimailla, eiku menoksi. Moneen asiaan ja ennen kaikkea omaan asenteeseen voi itse vaikuttaa, ainakin Reetta näin teki.<br />
<br />
Tässä välissä vaihtui vuorokausi, nyt on jo perjantai, uuden elämämme yhdeksäs päivä. Aikaratas raksuttaa edelleen, viikko vilahtanut huomaamatta. Näin sen kuuluu raksuttaakin. Lukuisia asioita tulee ajateltua yhä ja varmasti todella pitkään Reetan kautta. Mitä ruokaa, moneltako, hiljaa hiivimme, ettemme herätä. Lähdöt kylään, onko kassit pakattu, letkut ja ruiskut mukana. Ruiskuja, niitä löytyy pitkään vielä, autossakin on sen seitsemän lokeroa. Minua eteen tulevat löydöt, muistot, kipeätkin asiat eivät saa tolaltaan. Koen niistäkin yhä kiitollisuutta, mieletöntä rauhaa. Outoahan tässä on se, että olen niin tyyni, levollisella tavalla, kärsivällisyyteni on todella elastisen pitkä. Enää ei mikään saa hermostumaan, luulisin. Uskon senkin päivän tulevan, että taas käämit jumittaa ja pulttaan asioista. Kolme olemassa olevaa tytärtämme kuuluu tappelevan äänekkäästi ja ovet paukkuen vessavuorosta. En sekaannu, vaikka en pidäkään tappelusta, tyhjänpäiväisestä aggressiosta. Fanny lötköilee paikallani sängyssä, odottaa piristyvänsä ja starttaavansa kouluun. Hulluinta tuossa äskeisessä tappelussa oli se, että meillä on kaksi vessaa, tappelussa kaksi tyttöä, mutta silti pitää tapella. Kumpikin haluaa juuri samaan vessaan. Huvittaa, tuollainenkin. Samaan aikaan olen otettu elämän äänistä, murkkuhuuruista ja sanallisen ruoskan sivalteluista. Omiani ovat ja paukkuvat edelleen, hyvä merkki.<br />
Eilen minun piti kirjoittamani enemmänkin tuosta hämmentävästä kuolemasta, tänään alkaa aiheet rönsyilemään jo uusille urille. Mutta palaanpa hämmentävään kuolemaan kuitenkin. Eilen sain pitkän, hyvän ja erittäin lämminhenkisen puhelun hematologilta. Puhelun, joka ei periaatteessa protogollaan kuuluisi, mutta se tehtiin inhimillisyyden puitteissa. Juuri tällaisia lääkäreitä ja huippuosaajia tarvitsemme. Kuusi vuotta mukana ja rinnalla, on pitkä hoitosuhde, lääketieteenkin kannalta ja syöpähoidoissa. Onhan se huikeaa, että oma lapsi on piirtynyt maailmanlaajuisestikin lääketieteen historiankirjoihin, vaikka lopullisuus ei ollut kenenkään toivelistalla. Samaan aikaan kuoleman välttely hämmentää monen vuoden ajalta Reetan kohdalla, kuinka monta kertaa jäähyväiset jätimme, kuinka monta kertaa lääkärit ovatkaan sanoneet, perään soittaneet, että nyt kuolema on lähellä. Jostakin se uusi mahdollisuus aina vain kaivettiin, uudet päivät annettiin. Reettahan selviytyi lukuisista sellaisista viruksista, tilanteista, uusimisista, pohjakosketuksista joista ei käytännössä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä. Viime syksynäkin saimme monta kertaa kuulla, että aika on vähissä. Jokaista kertaa en todellakaan tänne ole kirjoittanut, olemme ne itseksemme käsitelleet, yhdessä tyttöjenkin kanssa jauhaneet. Viimeinen, liki vuosi, on ollut pelkkää bonusta. Aikajana aivovaurion jälkeen ja kotona elämämme. Ylittänyt hurjimmatkin toiveet ja ajatukset. Saimme sellaisen aikalisän, jota ei kukaan voinut ymmärtää. Ja kuinka kaunis, valoisa ja iloinen aikalisä se olikaan. Suunnaton määrä hauskoja hetkiä, hymyjä ja sitä naurun rätkätystä. Mikäs niitä on muistellessa, saa hymyilemään ja nauramaan edelleenkin, ja aivan luvalla. Vaikka Reetta joutui olemaan kehonsa vanki ja ilman selkeää kommunikaatiota, ei se hänen valoisaa ja valloittavaa persoonaansa himmentänyt. Sama tempperamentti ja kieroutunut, nopealiikkeinen huumori kantoi ja kannatteli meitäkin.<br />
Meillä on käynyt vieraita, kohtuullisen paljon. Varmaan kaikkinensa kahdeksan-yhdeksänkymmentä, ainakin, toki siinä luvussa on joidenkin kohdalla useampi käynti. Yksittäisiä ihmisiä yli kuudenkymmenen, aluksi pidin tilastoja, mutta en nyt enää. Kortteja, kukkia, adresseja, viestejä, sähköpostia on valtavasti. Kiitos kaikille. Toki tilanteemme on hämmentänyt ja hämmentää edelleen. Osa ihmisistä yrittää vältellä, kierrellä ja kaarrella. Osa tulee valmiiksi hysteerisenä, aivan romuna, vapisten, peläten, kauhuissaan. Monen on todella vaikea puhua kuolemasta, myöntää sen olemassaolo, tajuta oma ja läheisten kuolevaisuus. Mutta kun se vain on kohtaava jokaista meitä, ennemmin tai myöhemmin, ei sitä voi vältellä, loputtomasti. On mentävä vain reilusti päin, vaikka on kuinka hämillänsä. Osalle on vaikeaa tajuta, kuinka olemme kaikesta huolimatta sinut kuoleman kanssa, mutta olemme menneet päin jo niin kauan. Varmasti romuksikin menen, mutta emme edelleenkään koe olevamme. Itkemme suhteellisen paljon, nopeasti, märästi ja yllättävissä paikoissa, mutta emme ole vaipuneet itkumonttuun. Mutta itkemme kenties vähemmän kuin luulimme, odotimme, vähemmän kuin vieraamme odottivat ja pelkäsivät. Ja sekin hämmentää, itseäkin, tunnen siitä jopa hämillistä syyllisyyttä. On kuitenkin ollut todella hyvä saada vierailta viestejä vierailun jälkeen, että omakin olo rauhoittui, kun olemme asian kanssa niin sinut. Ikäväähän se ei poista, vaikka levollisia olemmekin, se on raastavaa... Eilen sanoin hematologille, että hyväksyn tällä hetkellä Reetan kuoleman täysin, olen siitä jopa kiitollinen, mutta en tule koskaan hyväksymään sitä että Reetta sairastui. Siitä koettelemuksesta ja vuosien kauheudesta en ole pätkääkään kiitollinen, olen siitä raivoissani, syövälle suunnattoman vihainen. Mutta se ei himmennä tämän hetken kiitollisuuteni määrää tässä hetkessä, siinä että saimme pitää Reetan noinkin kauan, kaikesta huolimatta. Samalla olen kieroutuneen tyyni senkin asian suhteen, että viimeisellä maalisuoralla leukemia oli yhä täysillä mukana. Olisin pian katkera, jos lapsemme olisi menehtynyt johonkin mitättömämpään asiaan, vaikka adenoviirukseen ja syövättömänä. Maaliviivalla oli kaikki ainekset elämän loppumiseen. Jossiteltavaa ei ole, eikä tule. Se on huikean vapauttavaa ja helpottavaa tajuta. Se auttaa hämmentävän tilanteen edessä itseäkin.<br />
<br />
Pakko heittää teillekin luettavaksi kaikkea korniakin mitä olemme saaneet kokea, kun ihminen on hämmentynyt ja joutunut kohtaamaan kuolemaa, edes ajatustasolla. Halatessaan ihmiset ovat usein sanattomia, itkevät vuolaasti, ihan pärskyen, vapisten, romahtaen, tiukasti puristaen... Osa sopertaa osanottoa, on pärskähtänyt jopa väärää repliikkiä siinä tunnekuohussa. Itkien minulle on sanottu myös "onneksi olkoon", vaikka tasan olen tiennyt mitä halaaja tarkoittaa. Mutta tilanne ja omankin mielen ja kehon hallinta on niin sekaisin. Saattaa siinä väärä repliikki livahtaa, ymmärrän hyvin, olenhan itse juuri näitä sanallisia sammakoita päästelevä ihminen. Olen myös byrokratiaa pyörittänyt, joka raivostuttaa minua suunnattomasti, mutta sitä nyt on vain hoidettava asioita vaikka olisin kuinka kuoleman hämmentävä. Ehkä juuri tämä, kun hoidankin asioita ja selitän puhelimessa tilanteita suhteellisen normisti, menen suoraan asiaan kuolemasta, hämmentää kuulijaa. Hurjin oli vakuutusyhtiön kanssa käymä keskustelu, kun tiedustelin pitääkö minun Reetan kuolemantapauksessa itse jotain sinne hoitaa, todistella kuolemaa ja katkaista vakuutukset... Siinä kun asiaa tiedustelin virkailija päästi sammakkonsa: "onko teillä kuolema suunnitteilla?..." Minä taas omassa hämmennyksessäni todistelemaan: "ihan on jo toteutunut, suunnittelematta". Nopsasti virkailija otti soittopyynnön ja varmaan häpesi sanavalintaansa. <br />
Eilen sain olla saunaillassa, akkojen sellaisessa. Voi sitä kyynelten määrää, jopa huvittaa. Kun menin viimeisenä paikalle hanat olivat jo auki, porukka hämmentyneenä, kun heidät moisesta yllätin. Olivat katsoneet videoita Reetasta, kuunnelleet hänen nauruaan ja märisseet. Sitten minä pomppaankin sekaan, moisiin itkutalkoisiin, hämmentäähän se. Minuakin hämmentää positiivisella tavalla se, kuinka laajasti, monia, yllättäviäkin ihmisiä Reetan kuolema koskettaa. Kuinka suuri tehtävä Reetalla oli, saada ihmiset itkemään, tajuamaan, tuntemaan, pysähtymään, ajattelemaan, oivaltamaan... Kuinka raavaatkin miehet, kaikkea muuta kuin itkijämiehet, ovat hämillään siitä kuinka Reetta on heitä opettanut, koskettanut. Itselle on ollut hämmentävää saada kuulla, tietää, juuri näistä asioista. Voisihan ihminen jättäytyä osanottonsa taakse, asia olisi tavallaan silläkin kuitattu, mutta he ovat halunneet kertoa ja kiittää meitä siitä kuinka Reetta on heitä opettanut. Se on minusta huikealla, positiivisella tavalla hämmentävää, kun kysehän on meidän ikioman lapsemme kuolemasta. On Reetalla ollut todella laaja ja vahva vaikutus. Uskon ja toki niinhän se on, että avoimuudellamme ja tällä naputtelulla olemme avanneet ihmisille uuden maailman, sellaisen johon ei välttämättä olisi ilman Reettaa hakeutunut tai päätynyt. Itse toivon että tämä hämmennys jatkuisi, tavallaan saamamme opit pysyisivät mielessä, niillä olisi jatkuvuutta. On huikeaa ollut todistaa kuinka uusia ulottuvuuksia yllättävissäkin ihmisissä tämä on aukaissut. Moni on avautunut myös sellaisista asioista minulle, jotka he ovat pimittäneet, kierrelleet vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Olen siitä suunnattoman otettu, että juuri minulle he ovat viimeinkin asian kyenneet omassa hämmennyksessään kertomaan. Toivon, että kuoleman hämmentämässä mielentilassa ilmoille päästetty patoutuma tai möykky edes hiukan helpottaisi tai jatkaisi virtaamistaan.<br />
<br />
Tiistaina haimme Reetan kotiin. Päivä oli kuulaan syksyinen, kaunis ja värikäs. Arkku on Reettamainen, keskenkasvuinen ja värillä somistettu. Peittelimme neidin pöllöviltillä, mukaan laitoimme myös Reetan omatekemän selviytyjäpöllön ja riipuksen. Korniin tapaan nauroimme rekvisiittaa olevan jälleen reilusti, jotta jääkö kansi raolleen... Huikeaa on nähdä tämä siskojen rohkeus, kohdata, olla läsnä kaikessa. Huikeaa ja hämmentävää on myös se, että minä ja siskot kannoimme Reetan autoon. Meille se oli suunnaton kunnia tehdä, tuntui kauheudessaan hyvältä. Ylivieskan päässä kantajina oli myös kaksi serkkutyttöä. Kun saavuimme Ylivieskaan ajoimme ruumisauton perässä, Pasi oli Reetan kyydissä. Kun saavuimme kotiin, taivas aukesi, pilvet väistyivät. Tie johti suoraan maahan asti osuvien auringonsäteiden läpi. Mielettömän hieno, valonpolku valonlapsellemme. Minulle nämä asiat piirtyvät niin kauniina muistoina mieleen, ettei mitään tolkkua. Kukaan tuskin haluaa oman lapsensa ruumisauton perässä ajaa, eihän hirveämpää todellisuutta ole, mutta uskon muistoni naamioituvan juuri siihen valoon, kuinka Reetta otettiin vastaan. Se oli ja on huikea edelleen. Hämmentävää on myös se, että ala-asteikäiset serkkutytöt ovat esittäneet toiveen, että haluavat vielä nähdä Reetan hautajaispäivänä. Olen niin ylpeä tästä meidän laumastamme ja siitä kuinka menemme rohkeasti päin kuolemaa. Vaikka hämillämme olemmekin.<br />
Uuden elämämme yhdeksäs päivä näyttää selkenevän. Olen jo kynttilät sytytellyt, aamuturinat Reetan ja muun laumamme kanssa jutustellut, aamuhalaukset antanut, kutsut ovat seuraavana askartelussa. Meidät on kutsuttu saunomaan viikonloppuna ulkosaunaan. Keskiviikkona sain kutsun salaatille, yllättävältä taholta. Tiistaina aloitin myös kuorossa, enhän minä nuoteista ymmärrä, kunhan laulelen mukana. Maanantaina kävin ystävällä päiväkahvilla. Tiistaina Reetan ala-aste järjesti kauniin muistojuhlan Reetalle. Paljon laulua, kauniita sanoja, naurua, videoita, halauksia, itkua... mutta minulle se oli voimaannuttava ja hieno kokemus, uskon myös että lapsille koulussa loistava tapa kohdata kuolemaa ja sen aiheuttamaa hämmennystä. Jaksan edelleen hämmentyä muustakin kuin kuolemasta, hämmennyn elämästä. Hämmennyn kuolemasta huolimatta hyvistä asioista, kauniista muistoista, omasta tavastani olla hämmentynyt. Jossakin välitilassa leijumme yhä, eikä tämä välitila pahalta tunnu, mikä jaksaa hämmentää. Meillä on monia asia hyvin ja Reetan asiat ne vasta hyvin ovatkin. Olen niin kiitollinen, että Reetta kävi elämässämme hiukan ravistelemassa, olen suunnattoman kiitollinen myös siitä että minut oli valittu Reetan äidiksi. Jaksa hämmentyä sinäkin elämän edessä, näe sen kauneus, revi irti oivallukset hyvyydestä ja aivan mitättömistäkin asioista. Niistä elämä ja kuolema koostuu, pienistä hämmentävistä murusista.-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-57350851457763848412016-09-23T10:23:00.000+03:002016-09-23T10:23:24.567+03:00UUDEN ELÄMÄN TOINEN PÄIVÄTänään on perjantai, uuden elämämme toinen päivä, tulkoon tästäkin kaunis ja ikimuistoinen. Jatkukoon yhtä kiitollisena ja hyvillä mielin kuin eilinenkin. <br />
<br />
Olen myös suunnattoman kiitollinen elämäni hirveimmästä päivästä, päivästä joka piirtyy jälleen kalenteriimme pysyväksi, Reetan elämän loppumisen päivä, keskiviikko 21.9.2016 kello 14.35. Reetan vanhan elämän viimeinen päivä. Taitekohta, raja, henkäyksen ohut asia elämän ja kuoleman välillä. Se raja, jonka lapseni ylitti niin kauniisti, niin keveästi, niin valmiina ja niin lopullisesti. Reettamaiseen tapaan nopeasti, kun itse tahtoi, ilman hössötystä, ilman lässytystä, vauhdilla, tavallaan helppoudellaan yllätyksenä kaikille. Hän näki tilaisuutensa tulleen ja tehtävänsä valmiiksi tehdyn, päästi irti ja vaihtoi puolta. Keskiviikkoaamuna Reetta katsoi minua suoraan silmiin, väsyneenä ja kyynel vierähti. Hän oli niin valmis ja tiesi tulevan, kuinka viisas voi olla lapsen katse.<br />
Minua hymyilyttää ja silmät ovat kyynelissä, saan hymyillä, meillä oli lainassa aivan huikea superhuippu tytär, onneksi meidät valittiin hänen vanhemmikseen. Olen myös hengästynyt, kaikesta. Minulle sanottiin kuusi vuotta sitten "Tämä lapsi opettaa sinulle vielä paljon..." Kyllä paljon on opettanut minulle, muille sisaruksille, Pasille, lähipiirille ja tuntuu opettaneen todella laajasti. Samaan aikaan olen kiitollinen omasta kovapäisyydestäni ja hitaasta oppimisestani, saimme niin monta uutta jatkoaikaa näinä vuosina. Reetta tiesi tarinansa, 19.5.2014 on yksi niistä päivistä. Hankimme silloin paljun, tärkeä päivämäärä, silloin isänikin oli vielä mukana täysissä voimissaan. Kesken sukeltelujen, paljussa kisailun Reetta sen todisti. Pärskähti pintaan ja sanoi "Äiti, kun minä kuolen, haluan kuolla sinun sylissäsi" ja sukelsi uudelleen. Asiaan ei palattu sen enempää, mutta täytin lapseni pyynnön. Monina tiukkoina hetkinä olen yrittänyt vaihtaa sanaa jos, kun-sanan paikalle, mutta Reetan sanoissa ei ollut mitään jossiteltavaa, se oli selvä ilmaisu, toive ja mietitty asia. Reettamaisen napakka.<br />
En koe olevani montussa, mutta varmasti tulen sinne menemään, toivon hartaasti ettei se monttu tule olemaan pysyvä olotila. Lähipiiriä olen pyytänyt ottamaan kopin tarvittaessa ja seuraamaan tilannetta, jos en itse kykene ja tajua. Onneksi on lähipiiri, hyvä sellainen, tukeva ja napakka tukiverkko. Kiitos suku, sisareni ja todellisen ystävyytensä kynnet näyttäneet läheiset. Olette huikeita ja olette tärkeitä. Tulemme tarvitsemaan teitä vielä paljon...<br />
Eilen saimme serkkutytön tuomana videoita Reetan toilailuista, näytelmistä, tanssiesityksistä... Nyt Pasi niitä katsoo ja kenenkäs rätkätys sieltä kuuluukaan, Reettamme iloinen, tarttuva ja kupliva. Reetta antaa siis edelleenkin meille luvan nauruun, se pitää muistaa, me suremme Reetan tapaan, äänekkäästi ja vauhdikkaasti. Hänen osoittamallaan rohkealla ja laajalla tunneskaalalla. Itkemme silloin kun itkettää, nopeasti turskautamme ja saman tien olemme jo seuraavassa vaiheessa. Jos naurattaa, nauramme, Reettakin nauroi loppuun saakka. <br />
Verna, ainoa tuplamme, lähti aamulla kouluun. Itse halusi, tunsi olevansa valmis, annoin mennä. Rohkea tyttö, todellinen sissi. Reetan sisko, puolikas, ymmärrän. Torstaina heräsin huojuvan epätodelliseen oloon, lapaset roikkuivat todella alhaalla, samaan aikaan olin voittaja, levollinenkin ja se kiitollisuuden määrä on huikea. Ystäväni, tärkeä tukijani, on menettänyt lapsensa vuosi sitten yllättäen, tapaturmaisesti. Minä koen, että minun menetykseni on helpompi, äitinä armollisempi, vaikka totta kait lopullinen ja tuskainen. Niin monta kertaa olen asiaa jäsennellyt, omat jäähyväiseni näinä vuosina jättänyt. Minua on äitinä valmisteltu tulevaan, usein ja pitkään. Jos saisin valita, valitsisin tämän tavan luopua lapsestani. Meillä oli luopumisenkin aikana paljon hyviä hetkiä, paljon selväksi käsiteltyjä asioita, ei mitään jäänyt sanomatta, ei kokematta. Kaikki on nyt tässä. Kauan sitten, en edes muista oliko minulla lapsia, naiviudessani olen asiaa miettinyt, ääneen sanonutkin. Ilmeisesti liittyen johonkin tapahtumaan, uutiseen. Olen sanonut, että jos minun pitäisi menettää lapseni, niin mieluummin yllättäen kuin vaikean sairauden kautta... Miksi minä olen silloin edes asiaa miettinyt, en tiedä. Mutta tänään sanoisin toisin, nyt olen valmis tähän, valmiimpi kuin koskaan.<br />
<br />
Olimme sairaalassa vain 26 tuntia, vedimme kotona ihan tappiin saakka. Reetta on käynyt tiistaina aamulla kotona kanssani suihkussa. Maanantaina kävimme pikakeikan trompparitankilla päiväsairaalan puolella. Sanoin "tulemme, mutta meidät pitää päästää myös lähtemään." Tyttö oli terävä, tunnisti, tosin hiukan aineissa yön jäljiltä. Hoitajan sanoin "Reetta sinä näytät todella hyvältä, paremmalta kuin osasin odottaa..." Näinpä, Reettahan näyttää edelleenkin hyvältä, ei sairauden runtelemalta. Kolme viimeistä yötä kotona Reetta oli kipuilevan levoton, emme pahemmin nukkuneet, eikä kotona olevat lääkkeet auttaneet. Tiistaina soitin osastolle, että olemme tulossa. Reetta sai toimivan kivunlievityksen. Hänelle tuli myös raju verenmyrkytys, viruskuormineen ja leukemia oli räjähtänyt täysille. Onneksi kieltäydyimme täydellisestä verenkuvasta kaikki nämä viikot, sillä plasteja kasvoi vauhdilla, onneksi emme niitä numeraalisesti joutuneet todistamaan. Mikä sitten oli kuolemansyy, minusta se on elämän loppuminen. Yksinkertaisuudessaan. Näin kuinka hauras lapseni oli. Lääkärin kanssa juttelin vain tuntia ennen Reetan lähtöä, silloin sain faktat tietää, numeraaliset. Meitä onniteltiin siitä kuinka hyvin pärjäsimme kotona, onnistuimme sairaalaa ja todellisuutta karttelemaan, elämään ja nauttimaan. Reetta veti niin täysillä tappiin saakka. Viikko sitten perjantaina Reetta oli vielä koulussa, tikotti nättinä koulukuvauksissa, jaksoi kohtuullisesti. Sunnuntaina shoppailimme, kävimme ulkona syömässä ja olimme pihatalkoissa kolmisen tuntia. Ei huonosti! Samaan aikaan kun lapseni menehtyi sain koulukuvista viestin, sen tuoreempia yksityiskuvia tuskin kenelläkään on. Viisaan näköinen tyttö, eläväinen ja kaunis. Huikea! Muu perhe oli vielä kotona, kun Reetta pääsi pois. En siitä ilmoittanut, koska he olivat juuri tulossa luoksemme. Samalla kellonlyömällä Vieno, Reetan hoivakissa, oli käyttäytynyt oudosti. Vieno oli säntäillyt, juossut piiloon sängyn alle, se tiesi Reetasta, pysyi sängyn alla iltamyöhään. Seuraavana yönä ei kamariimme tullut, ei Reetan tyhjään sänkyyn kiivennyt, viisas. Minulla oli suuri kunnia pestä ja laittaa lapseni, puin hänelle omat vaatteet, ne jotka Reetta tyttöjen kanssa on valinnut. Reettamme nukkuu nyt itsensä näköisenä pillifarkuissa, raitapaidassa hiukset valtoimenaan. Ja mikä huikeinta hänen huulillaan on hymy, kaunis ja levollinen, niin Reettamainen. Perheenä yhdessä kävimme hakemassa pihlajanmarjatertun käsiin. Saimme hyvästellä Reetan pitkän kaavan mukaan. Sisaret ja isä silittivät, koskettivat, puhuivat, pussailivat ja itkivät. Reetta oli heille edelleenkin se sama Reetta kuin ennenkin. Tyttäremme ovat huikean rohkeita nuoria, saan olla laumastamme todella ylpeä. Sairaalassa kommentoivat myös tytärtemme tapaa suhtautua Reettaan, vaikka tilanteet muuttuivat näinä vuosina rajustikin, aina he sopeutuivat ja olivat täydellisiä siskoja Reetalle. <br />
Reetta tai hänen maalliset kuorensa jäivät vielä Ouluun. Eilen valitsimme arkun. Hautajaiset olen suunnitellut jo aika päiviä sitten, ruokia ja servettejä myöten. Viimeinkin Reetta saa haluamansa ja toivomansa ikiomat juhlat, omat bileet. Kaikki kun on aina pitänyt jakaa kun on kaksonen... Tällä hetkellä elämässämme on tyyntä, kiireetöntä ja hiljaista. Kalenteri ei määrittele päiviämme, mekin leijumme ajattomassa ikuisuudessa.<br />
<br />
Olemme saaneet huikeasti tervehdyksiä, koskettavia osanottoja ja viestejä. Emme ole siis yksin, Reetta koskettaa yhä niin monia. Hämmentävää on ollut lukea ne lukuisat kiitokset siitä kuinka Reetta on opettanut ja niin monella tavalla koskettanut monia. Kuinka ihmiset ovat kiitollisia siitä, että ovat saanet olla mukana, osana tätä selviytymistarinaa. Vieraita on käynyt kolmisenkymmentä, uskon että tänään ja viikonloppuna on vilske. Kukkia, värikkäitä sellaisia ja kynttilöitä on paljon. Meistä on pidetty hyvää huolta. Lohikeitto ja kahvit ovat valmistuneet itsekseen, karjalanpiirakoita monta pellillistä, tonnikalapastavärkit, pullat ja pikkuleivät kertakäyttöastioineen ilmestyneet, tiskit on hoituneet. Tarkistuskäyntejä ja tarkistussoittoja lähipiiriltä, olemme ne läpäisseet. Toistaiseksi. Pasi purkaa pyörätuoliramppeja, mööpleeraa, apuvälineet on autotalliin parkkeerattu. Haistelen Reetan vaatteita, tuoksuttelen tyynyjä, juttelen kuville, tunnen kuinka minua seurataan.... Mietin ja suunnittelen, kyselen mielessäni lapseni mielipidettä asioista, pähkäämme yhdessä. Tiedän, että asioilla on tapana järjestyä, Reetan kohdalla monta asiaa on nyt näin järjestynyt. Hyväksynen sen pikkuhiljaa, ainakin yritän sopeutua. Kun ajoimme keskiviikkona kotiin Oulusta sanoin tytöille ja Pasille, että olkaa valppaina, Reetta on yhä mukana ja antaa meille merkkejä. Uskokaa joka haluaa, minä uskon. Ja kuinkas siinä sitten kävikään, juuri ennen kotiristeystä automme ikkunoiden tasolla lensi suuri, kaunis ja rauhallinen pöllö, selviytyjä. -Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com66tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-5023420765313402862016-09-21T21:27:00.001+03:002016-09-21T21:27:22.803+03:00HYMY HUULILLAAN Reettamme on nyt enkeli, <br />
rakas tyttäremme nukkui tänään iltapäivällä pois, <br />
hymy huulillaan ja niin kauniina. <br />
<br />
Reetan on nyt hyvä olla. -Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com110tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-37855718099478702112016-09-11T11:10:00.001+03:002016-09-11T18:58:54.931+03:00LUOTTAMUSSunnuntai, sumuinen syysaamu, kello 8.11. Ulkona on lämmintä ja tuoksuu syksylle. Nousin puolisen tuntia sitten, on aika hiljaista, verrattuna normaaliin meteliimme. Yhdessä huoneessa on yövieras, ihana pörröinen, viikari ja veikeä koiranpentu, siellä taitaa Verna ja Fanny olla jo riiviön kanssa hereillään. Takana loistava yö, nukuttu ja luottamuksellinen. Voiko yö olla luottamuksellinen, voi, ainakin meidän huushollissamme. Luotan niin monen asiaan, joten olen nukkunut kuin tukki. Luotan ensinnäkin siihen, että Ukkokulta nukkuu vieressä, siihen ei sen suurempaa luottamusta tarvita, senhän kuulee, aistii ja haistaa... Samoin elukkalaumamme kuulee, tuntee ja haistaa. Koirat ja Vieno, ne ovat tyypillisimmät kamarimme nukkujat. Tollon päästin kahdelta ulos, kollipoika hakkaa vaatekaapin ovia tassuillaan, kun haluaa pihalle. Muistapa elukoista ei tarkempaa havaintoa. Reetta nukkuu loistavasti, kävi äsken pissalla ja jatkaa aamutirsoja Pasin kainalossa. Annan nukkua, sillä viikonloppumme on onneksi aikatauluista kutakuinkin vapaa. Samalla kun naputtelen minä luotan myös siihen, että minulla on sen verran aikaa, että saan naputeltua kuta kuinkin valmiiksi asti. Monena päivänä minulla on ollut tarkoitus kirjoittaa, otsake, aihepiiri valmiina, mutta aika sen toteuttamisen hukassa. <br />
<br />
Palaan nopeasti tuohon muutaman viikon takaiseen tempomiseen, joka jäi tarkemmin selvittämättä, kun piti tempoa. Noh, sen hetken tempominen ei todellakaan ollut mitään verrattuna siihen, mihin vauhtimme kiihtyi... Hurjimmillaan siinä ei ollut päätä eikä häntää ja tahtipuikot olivat lennelleet ties mihin...<br />
Metsäretkiä saalistuksineen, sienineen ja marjoineen olemme harrastaneet todella usein. Viikko sitten sunnuntaina olin koirien, Vernan ja Fannyn kanssa kuusi tuntia metsässä. Reettakin on ollut ainakin sen neljä kertaa näinä viikkoina laavulla ja metsissä mukana.<br />
Lillukka on sellainen mielikuvitusolentotyttönen, joka seikkailee teksteissäni. Siihen siis tekstissäni viittasin, Lillukka on mielikuvitusrikas metsäläinen, pian kymmenen vuotias tyllerö. Hän havainnoi, miettii, pähkää ja keksii asioita. Lillukalle tapahtuu minun nuppini sisällä koko ajan uusia juttuja, mutta hänenkään seikkailuja en ehdi kirjaamaan ylös. Lillukkaa pitäisi sanella ehdottomasti tästä arjen tempomisessa nauhuriin, sillä muuten hän ei tule koskaan kuulluksi. Useita muitakin tekstejä minulla on vaiheessa...<br />
Varjoliitomietteet liittyi taas Pasin lahjaan, jonka me perheen naiset miehen 50-vuotislahjaksi annoimme. Niin olihan meillä kivat juhlatkin, kaikkiaan vieraita yli viisikymmentä, useampana päivänä. Passelisti juuri silloin oikeana juhlapäivänä, vaikka vettä tuli kaatamalla, kaikille löytyi jokin soppi pihastamme, terassilta ja huushollista.<br />
Oma jaksaminen, siis se surullisen kuuluisa burnouttini, joka iskee joka vuosi samaan aikaan, kesän jälkeen. Olen ollut väsynyt, monestakin syystä ja ihan syyttäkin. Tällä hetkellä en edes kykene väsyäni ja burnouttiani mittaamaan, kunhan porskutan. Eikä oma olotila ole suinkaan ensimmäisenä nyt mielessä, tarvon vain menemään.<br />
<br />
Reetan aikataulut ovat olleet järkyttävät, kaikkine kommervenkkeineen, jatkuvat yhä hurjilla sykkeillä kunhan arki koittaa. En siis syyttä suotta ole Reetankaan väsystä ollut huolissani. Kirjoitin myös paniikista, joka niin helposti ottaa vallan. No kävimme kunnon paniikkisyöksykierteessä. Huomaatko aikamuodon, kävimme!!! Onneksi olen saanut jollekin asteelle luottamuksen asioihin luotua, on myös tullut selvyyksiä ja asiat ovat maallikkoperspektiivistä menneet parempaan suuntaan. Eli minäpä avaan nyt hiukan kokemaamme paniikkia ja kokemuksia, siitä tulee sekavaa ja et tasan pysy mukana, mutta sellaista se nyt vain on ollut. Huomaa jälleen aikamuoto, on ollut, ei ole nyt!!!<br />
<br />
Tiistaina 23.8., laitan päivämäärän, jotta sinä saat hiukan aikaperspektiiviä ja minä itsekin pysyn kärryillä, illalla Reetalla nousi kova kuume 39,5 asteeseen. Kyllähän Reetta muulloinkin on lämpöillyt, jopa kuumeillut, mutta emme ole niitä suuremmin mittailleet. Ihan siitä syystä, että termostaatti on vaurioitunut, kehon lämmönsäätely ja peruslämpökin ovat muuttaneet aivovaurion myötä. Mutta nyt olemus muuttui nuutuneemmaksi kaikkiaan, tai oli pikkuhiljaa ollut vaisumpaan päin. Siksi Reetan väsymystä olin miettinytkin. Meille oli sovittu kommunikaatiokeskukseen aika saman viikon perjantaille, itse olin ajatellut käyttäväni neitiä samalla osastolla yleistsekkauksessa. Mutta emmepä sitten ole Oulussa käyneetkään. Keskiviikkoaamuna labraan, arvot heittelivät, kolme tärkeää solulinjaa sekoili. Hb oli laskenut, leukkarit oli jossakin ja trompparit muistan, vain 20. Soitin labrasta suoraan hematologille, sillä omat polveni olivat jo notkahtaneet, lääkäri epäilyksiä sanoiksi puki... Eikä se ollut kivaa kuultavaa, epäilys jälleen leukemian uusimisesta. Välittömästi suunnitelmaa kehiin. Ensinnäkin samalle illalle osastolta hoitaja tuli meille kotiin tromppareita tiputtamaan ja samalla alkoi laajakirjoinen suonensisäinen antibiootti, crp oli noin 160. Eli tällaisella paniikkivivulla, polvet hyytelönä, shokissa ja asioilla aloimme lusimaan sitä päivää ja nykyhetkeä. Silloin keskiviikkona ihan itse määräsin Reetalle myös jänisruttovasta-aineet otettavaksi, samat arvot heiluvat silloinkin ja kuumepiikki oli samaa luokkaa. Lähete saapui vasta kokeiden jälkeen. <br />
Seuraavat kaksi päivää olivat kaaosta, valtavaa organisointia ja sen kymmentä päällekäistä asiaa, sovittujakin juttuja ja uusia aikatauluja. Onneksi on kännykät olemassa! Ja ikkunat, sillä apteekissakin olen jonottanut pihalla, olen ollut puhelimessa ja seurannut jonotusnumeroiden vaihtumista kadulta. Kolme puhelua ehdin yhtenäkin päivänä vastaanottamaan kadulla apteekkijonossa. Tehokasta. Asioita voi hoitaa todellakin lennosta. Luottamus kuuluu tähän souviin todella isolla roolilla. Luottamus siihen, että pärjäämme yhä kotona, luottamus ettei Reetta tarvitse osastohoitoa, luottamus lääkäreiltä että pärjäämme. Siitä satakaksikymmentä prosenttinen kiitos! Ensimmäisessä puhelussa hematologi jo sanoi, tehän ette halua tänne tulla, katsotaan miten saadaan hommat rullamaan kotona ja kotikaupungissa. Ja se hommien rullaaminen ja ratkominen alkoi jo sen puhelun aikana... Aivan huikea porukka meillä on taustalla, luottamusta luomassa ja antamassa. Siihen luotetaan mitä minäkin aivoilen, pähkään ja sanon, mitä me perheenä tulkitsemme. Olen sanonut ettei Reetalla ole sepsistä, verenmyrkytystä, tyttö ei ole pois pelistä kunhan kuumeilee ja on väsynyt. Veriviljelyä ei ole edes tehty. Torstaina sain laajemman puhelun, mikä tärkeintä diffi on puhdas, leukemiarelapsista emme siis puhu, koska syöpäsoluja ei ole löytynyt!!! Hoito, siis tankkaukset ja kuumeen lievitys ovat joka tapauksessa samat, oli syy mikä tahansa. Hematologin kanssa puhuin siitä ratkaisukeskeisyydestä, nyt hoidetaan siis ärhäkkää ja tuntematonta infektiota, koska syöpäsoluja ei ole löydettävissä, leukemiaa todistettavissa. Tuo puhelu oli minulle jälleen valtavan iso oljenkorsi jossa roikun, hyvä sellainen.<br />
<br />
Torstaille oli kauan sitten sovittuja menoja myös äidin ja systerin kanssa ja Tessan kanssa. Kalenteri oli sumassa jo valmiiksi, mutta siihen muutama lisälyönti vielä... Tässäpä jotakin aikatauluista ja tempomisesta, mitä nyt muistan siitä päivästä: Aamulla puoli kasilta labra Reetalla, 8.20 Tessan meno, 9.00 Tessan meno, 19.30 äitin meno, 12.00 äitin meno, 14.00 äitin meno, 15.00 Reetan antibioottitippa, 15.30 pikana sovittu hoitoneuvottelu Reetan asioista ja viikonlopun tiputusten suunnittelu. Reetallahan kävi myös puheterapeutti, osan aikaa oli hoitaja ja suurimman osan aikaa oli Pasin kanssa kotona.<br />
Sitten perjantaista se se vasta päivä oli, ainakin itsestä tuntuu, että se oli jotenkin kaoottisempi. Tai kalenterimerkintöjä ei ollut valmiiksi, kaikki tempoiltiin lennosta. Päivän saldo pikaisesti laskettuna 25 tullutta ja 24 soitettua puhelua. Yöllä yhden paikkeilla kunnon kuumepiikki 40,3 astetta. Lääkettä, vilvoitusta ja viileään suihkuun neidin kanssa. Samalla Vieno tuli yöjuoksusta korva verillä sisälle. Aamulla kotihoito tuli ottamaan labrat, jotka sitten hyytyivätkin labraan mennessä, joten saimme pikakäskyn oikeaan labraan. Kun sinne neidin kanssa suhasimme poliisitkin minut pysäyttivät, puhalluttivat. Nollat puhalsin, mitä itsekin hämmästelin, tai siis minulla ei ollut itsestäni mitään käsitystä olenko selvä, humalassa, seinähullu, jostain karannut, sekopää, viilipytty, yleensäkään tervejärkinen tai yhteiskuntakelpoinen... Mutta ajelinpa jouhevasti, liikennesääntöjä noudattaen ja nollat puhalsin, valtavan hieno juttu. Monta monituista puhelua siis, asioiden uudelleen pähkäämistä, omia heittojani joihin tartuttiin. Heitin idean jänisruttolääkityksestä, jos se sitä on, onko suonensisäinen antibiootti siihenkin käypä hoito? Sitten heitin adenovirusepäilyn, siihenkin oireet viittaisivat. Infektiolääkärin konsultaation jälkeen päätettiinkin suonensisäinen lopettaa ja vaihtaa antibiootti jänisruton täsmälääkkeeksi. Sain myös adenonäytteestä lähetteen, aikaa puoli tuntia, ennen kuin näytteet lähtee eteenpäin ja labra sulkeutuu. Sain siis pika, todellakin, pikaurssin näytteenotosta. Ajoin tikun kanssa kotiin, kaivoin Reetan nenästä noin neljästä sentistä anteeksipyydellen näytteen, ajelutin tikun labraan. Ehdin! Sitten aikatauluissa tikittikin antibiootin tiputus. Samassa hässäkässä löytyi se yöllinen hakattu kissamme, jota olin koko päivän kaipaillut. Silmä sumeana, verillä, poski turvoksissa. Pikapuhelu eläinlääkäriin, aika puoli kolmeksi sinne. Fanny oli pois koulusta, sillä flunssaa on ollut muissakin, poissaolija pakkaamaan kissan koppaan ja mukaan. Reetta ja Pasi antibiootille, minä, Fanny ja Vieno eläinlääkäriin. Silmä oli ehjä, napakkaa osumaa saanut, antibiootit ja silmätipat. Sieltä osa lastista kotiin ja Reetalle antibiootteja apteekista hakemaan. Pasi ja Reetta tulivat kävellen kohti keskustaa, kunnes Reetan kanyylinreikä alkoi vuotamaan ja takaisin terveyskeskukseen katsomaan tilanne. Moni asiahan on erilaista pienellä paikkakunnalla, kun tk:ssa ei ole viikonloppuna päivystystä tai labroja ei saa. Mutta se onneksi myös rauhoitti viikonloppumme, saimme olla omillamme ilman jatkuvaa syynäämistä. Lääkkeet voimme antaa kotona, tyttö oli hyvävointinen. Pasi lähti kaverin kanssa mökkeilemään. Me harrastimme elokuvia ja synttäreitä, maassa oli luottamus ja rauha, moni asia olikin yhtäkkiä luottavaisen hyvin.<br />
Seuraavilta kahdelta viikolta peruin siis toimintaterapeutin ja koulunkäynnin. Maanantai aloitettiin jälleen labroilla, täydellisellä verenkuvalla jne jne. Suunnitelma oli tvk kolmesti viikossa... Johon minä sitten yhden yön vatvomisen jälkeen heitin ehdotuksen, joka ymmärrettiin, ajatukseeni luotettiin ja se sellaisena hyväksyttiin. Reetan kohdalla riittäköön labrat perusverenkuvalla tankkaustarpeiden määrittämiseksi kolme kertaa viikossa. Täydellistä verenkuvaa en halua otettavan, koska ne päivät ovat todellakin hirttoköydessä roikkumisia kun pelätään ja odotetaan löytyykö diffistä syöpäsoluja. Sitä emme halua toistaa kolmena päivänä viikossa, siinähän pian tulee hulluksi. Huomasithan aikamuodon, tulee, sillä en vielä myönnä olevani hullu, vaikka monet hulluuden määritelmät varmasti täytänkin... Kun sain kevennetyn ja vanhemman perspektiivistä toivotun suunnitelman, kummasti hengitykseni tasaantui ja luottamus hiipi elämään. Kenen etu ja hyöty olisi jos paskaa löytyisi, millä tavalla se vaikuttaisi mihinkäkin. Itsellehän se olisi isku vasten naamaa, toivon riistäminen meiltä, lääkäreille se olisi fakta faktojen joukossa todistus jostakin, mutta tankkaustarpeisiin se ei vaikuttaisi. Tankataan edelleenkin tarvittaessa. Viimeiset kaksi viikkoa olemme siis vetäneet näillä suunnitelmilla, ensi viikoksi on sama kaava suunnitteilla. Reilu viikko sitten aloin kyselemään silloin ensimmäisessä häslingissä otettua jänisruttovastausta, se olikin kadonnut kuin rupsu saharaan, ei löydy täältä, ei Oulusta, ei Kokkolasta. Eli uusi vasta-ainemääritys moisesta... Mutta sitten napsahti positiivinen adenovirus!!!!, Luojan iso kiitos, se selittää lukuisia asioita, olen moisesta viruksesta todella kiitollinen. Perusterveilläkin ihmisillä crp nousee jopa kovasti, perusverenkuva heilahtelee, kuumetta on aaltoilevasti, siihen saattaa liittyä myös oksentelua, ripulia, kurkkukipua, hengitystietulehduksia, silmätulehduksia... Oirekirjo on siis laaja ja moninainen, virus saattaa jyllätä jopa viikkoja... Reetan oman lukuisia kertoja romutetun immunologian reagointia ei kukaan pysty määrittelemään, eikä neiti puhumattomana kykene omia oireitaan ja kipujaan kertomaan. Eli mysteerille on löytynyt mielestäni loistava, huojentava selitys, joka kuului myös huojennuksena lääkärin äänessä kun positiivisen vastauksen ilmoitin "sehän selittäisi monta asiaa..."!!!! Adenovirus on todella yleinen, sekä ihmisillä, että eläimillä. Sen on voinut saada vaikka uima-altaasta Kuopion lomaviikolla... Siitähän saakka meidän huushollissamme ei ole tervettä päivää nähty. <br />
Meidän sakilla on siis kerennyt käydä useampi pöpö, flunssa, kuumepiikki sitten heinäkuun. Miksei siis Reetallakin jokin pesiydy. Jopa minulla on nyt tukkoisuus, tuskanhikoiluröhäily menossa. Näiden kaoottisten viikkojen aikana tässä on tapahtunut myös yhden vävypojan ambulanssilla-ajelut säikäytyksineen. Pahimman säikyn aiheutti naapurin pikkupoika, joka ajoi Pasin auton kylkeen täysillä pihasta. Tai siis peräkärryn kylkeen. Luojan kiitos, siinäkin oli suojelusenkelit valppaina, eikä pyörää suurempaa vahinkoa sattunut. Tämä on sellainen läpikulkutie, onneksi ei mikään isompi härveli ollut mihin poika törmäsi ja onneksi itse osaamme olla varuillaan. Kuulemma poika oli passelisti säikähtänyt ja ottanut opikseen. Lukuisia kertoja viikossa olemme asiasta kyllä sanoneet, varoitelleet... Niin myös vanhemmat, mutta tietyssä iässä järki ei kulje samaa tahtia kuin vauhdinhurma. Pöpökantoja on myös lukuisia menossa koko meidän sisaruskatraidemme perheissä, yksi jos toinenkin torisee ja röhisee.<br />
<br />
Eli kaikesta tästä kaaoksesta huolimatta itsellä on vahva luottamus tähänkin hetkeen. Asioiden järjestymiseen. Olen joutunut kertaalleen perumaan Reetan botoxhoidot, uuden olisivat pian suunnitteilla, paas kattoo yleiskunnon sitten. Emme ole myöskään näinä viikkoina tukilastoja pitäneet, kuka pystyy määrittelemään ihon herkkyyden ja kipukynnyksen infektion jyllätessä ja tromppareiden seilatessa. Leukkarit ovat siis palautuneet normilukemiin, tromppareita on tankattu muutama kerta, mutta nekin ovat pysyneet odotettua paremmin. Punasoluja on mennyt vain kerran, sillä niitäkin luultiin tarvittavan tuon tuostakin. Hb on jopa spontaanisti noussut. Neidin vointi, yleiskunto ja lieveilmiöt ovat tasaantuneet. Nyt nukutaan täysiä öitä, ruoka maistuu hyvin. Ai niin viime viikonloppuna diagnosoin sammaksen, johon saimme heti maanantaina lääkkeen, nyt näyttää olevan paranemaan päin sekin. Jänisruttovastauksia olen uudesta testistä kysellyt, ne näkyvät yhä otettuina, sitten pulpahtivatkin Oulun suunnalta kadonneesta testistä negatiiviset vastaukset. No, nyt on otettu kaksi testiä, kun se kadonnutkin löytyi. Oulusta hoitaja on käynyt meillä muutaman kerran, ihan asiasta tehden tai ohikulkumatkalla. Hyvä kun joku ulkopuolinenkin asioista diagnosoi ja luottamustamme tukee. Viime maanantaina hän löysi meidät mummulasta leipomasta. Kuulemma hyvältä näytti, jaksaminen, neidin väri ja olemus. Sitähän minäkin, niin meistäkin, olotila on kohentunut huomattavasti, sitten parin viikon takaisen. Jotensakin spastisuus on jopa vähentynyt näinä viikkoina, Reetta on todella notkea. Välillä neiti oli vaisu ja hiljainen, mutta nyt alkaa taas tekstiä kuulumaan ja ääni on vahva ja tahto voimakas, perus-Reetta on palannut! Haluamme siis lukita tässä asiassa luottamuksen, kaikkeen, hyvään ja parempaan. Naps.<br />
<br />
Niin vietimme me myös elokuun lopussa 19-vuotishääpäivääkin, kait sekin jotain luottamuksesta kertoo. Perjantaina kävimme myös Mumman 90-vuotispäivillä. Samalla tietenkin myös shoppailemassa laumamme kanssa Oulussa. Reetta siis jaksaa hyvin, kaikesta huolimatta. Eilen aloitin flamencokurssin, jota vahingossa erehdyksissä sanoin flamingokurssiksi. Lapset sen eron huomasivat ja minulle kertoivat ;-) Eilisen illan olin uusista askelista ja opeista aivan täpinöissäni. Minulle aika passeli laji; sillä minullahan on erittäin vahva käsien elekieli, temperamentti ja olen kuulemma teatraalinenkin. Eilen sain takoa kannat kopisten parkettia yhdessä muiden kanssa hameenhelmat hulmuten. Siihen kun yhdistää vahvan teatraalisen ilmehdinnän ja elekielen, O'le minun lajini, onneksi tulin ilmoittautuneeksi. Reetta nauroi aivan katketakseen kun esittelin illalla flamenco-oppejani ja riuhdoin yöpaitaani koko temperamentillani ja teatraalisella olemuksellani. Opin ihan uusia kädenliikkeitä ja yritin Reetankin sormia käskyttää. <br />
Nyt porukka alkaa olla hereillään, kello on pian puoli yksitoista. Typyt katsovat prinsessa elokuvaa, minä suuntaan pian suihkuun. Päivä alkaa kirkastumaan ja moni asia on tyynen turvallista ja luottavaista. Jospa tässä kiihkeimmät, toivottavasti sait jonkin tolokun sepustuksistani. Päivät ovat olleet siis erittäinkin vaihtelevia, paniikeilta ja itkuiltakaan emme ole säästyneet. Mutta olemme käsitelleet asioita, jäsennelleet ja hyviin asioihin tukeutuneet. Toivottavasti sinäkin haluat nähdä ja tukea näitä visioitamme. Tiedämme ettemme ole yksin, tässäkään savotassa, kiitos teille... Äläkää pliis alakoko panikoimaan tai ruikuttamaan puolestamme, sillä me olemme omat paniikkimme jo selättäneet, en siis mielelläni ota muiden paniikkiteorioita kantaakseni. Olenkos itsekäs? Haluan olla, sillä omissa aivoituksissakin on ollut ihan jäsennellä asti. Lääkäreiden mielestä meillä on erittäin selkeä näkemys tilanteesta ja aiheesta, olemme heidän luottamuksen ansainneet ja saaneet, siinä on hyvä ja turvallinen lillua. Olkoon hyvä päivä ja alkakoon huomenna hyvien asioiden viikko, luotetaan hyvään ja luotetaan siihen, että asioilla on tapana järjestyä.<br />
Aurikorantuja elämääsi!<br />
<br />
P.S. Kotimme on myös myynnissä, kiinnostaako? Seinät ovat tulleet vastaan ja on aika muuttaa... Ota rohkeasti yhteyttä mikäli kiinnostaa.<br />
Edellisen kerran kun muutimme, vuonna 2004, möimme silloisen talomme kolmessa päivässä ja muutimme uuteen kahdessa viikossa... Että siihen malliin. Nyt tahti on todellakin maltillisempi, mutta olisihan se huikeaa tässä tempoessa ohimennen löytää ostajakin ;-)-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-88740134470439334152016-08-21T10:06:00.000+03:002016-08-21T21:24:33.147+03:00TEMPOMISTATempoa, vauhtia ja tahtia, onhan sitä. Suorastaan tempomista aiheesta, tilanteesta ja asiasta toiseen. Tempomme on aika napakka. Ei sillä, monta kertaa napakka, tuttu ja turvallinen tempo onkin hyvä seikka, siinä on helppo askeltaa. Toki nyt näin syksyn alussa, rytmejä koulun ja muidenkin asioiden suhteen hakiessa, sellainen turvallinen ja jouhevan nautittava tempo menee enemmänkin kellon kanssa kilpaa tempomiseksi. Joskus jopa riuhtomiseksi. Mutta koen, että tempoa ja tempomistakin tarvitsemme. <br />
<br />
Eilen aamulla metsäretkellä ajattelin taas sen seitsemää aihepiiriä, joista tekisi mieli kirjoittaa, pieniä arkisia oivalluksia jakaa. Mutta samaan aikaan tempoilin mättäältä toiselle sieniä bongaten, näppäimistö oli aika kaukana. Ja sitten kun sieltä mättäiltä kotiin pääsee, tapahtumat ja tilanteet määrittelevät nopeallakin tahdilla temposta. Tahtipuikko heiluu ja heiluttajia riittää. Hmmm, josko opettelisin käyttämään sellaista sovellusta, johon voisin vaikka sanella ajatuksia mättäillä pomppiessa. Kutkuttava ajatusleikki, menisi tasan ajatusvirtojen mukaan, mitähän siitäkin seuraisi. Vedänpäs katkelman, sillä asiahan alkoi kiehtomaan suunnattomasti. Eli jos sanelisin koneelle sen mitä mielessä liikkuu, kone ei tietenkään sensuroisi, laukaisisi kaiken eetteriin ja teidän luettavaksenne, meinasin ajatella että iloksi, mutta eihän se aina välttämättä teitä ilostuttaisi...<br />
<br />
"Tämä se tekee hyvää, olipa hyvä kun sain lähdetyksi. Kivaa näyttää Vernallakin olevan kameransa kanssa. Aina sama kaava, muka ei tekisi mieli lähteä, mutta sitten ei saa metsästä pois. Ihana kuinka niistä aina kuoriutuu aitoja metsäläisiä, samat metsät kun minunkin lapsuudessa. Tietävät mille kalliolle haluavat, tutut maastot. Puolukoita, onpas niitä, vähän raakoja vielä. Perhoset eivät ole vielä heränneet, siksikö ne ovatkin päiväperhosia nimeltään, nythän on aamu. Onko se perhosenkin raskaampi lentää aamukasteisilla siivillä. Onpas paljon kastetta. Missäköhän ne nukkuvat. Haperoita, nyt niitä löytyy kun rouskuja lähdin hakemaan. Tosi hyviä, ei yhtään etanoiden jyrsimiä. Yäk, heti oli etana sormessa, leikkaanpa sen palan sienestä ja etanan sen mukana, ei jää ruokailu kesken. Jännä miksi etana pienenä ja elävänä on yäk, ja sitten tilaan oikein vapaaehtoisesti valkosipulietanoita ravintolassa. Proteiininlähde, olisikohan, jos paistaisi sienet etanoineen ja toukkineen. Nykyäänhän ne ovat muotia. Jos poukkoilisin suu auki ja söisin hyttysen elävältä, paljokohan olisi päivän suositusannos. Haperot ovat niin hyviä, aina muistuu entisen työntekijän perheen kanssa tehdyt metsäretket, sienestykset. Kuinka lapsilauma söi nurisematta ja kyseenalaistamatta haperoista haudutettua kastiketta pastan ja parmesaanin kanssa. Lihaisia ne ovat, kunpa kaikki uskaltaisivat kokeilla. Onhan täällä onneksi rouskujakin. Ihania, tuolla ja tuolla. Nyt haisee tuore kakka, Kaino, oliko se pakko siihen mättäälle vetää. Olisit nyt vähän kauemmas mennyt. Kunpa en liiskaisi, kunhan en siihen liukastuisi. Olisihan se kiva taas ajella tuoreelle sille ihtelleen haisevana kotiin. Koirat ovat kans metsäläisiä. Vetävät irrallaan, mutta kuitenkin lähellä, varmaan minä olen heille hajuetäisyydellä. Ihana sammaloitunut kivi, onkaloita, miniatyyrimetsää. Mieletöntä torvijäkälää, nyt Verna heti tänne kameran kanssa, ennen kuin kivi ja jäkälät karkaa. Ei ne tavallaan karata voi, mutta tuolla on hapero, joka pian karkaa, jos en hae sitä. Ja sitten hukkaan tuon mielettömän paikan. Paljon pintoja, struktuureja, muotoja, värejä, mieletön määrä pienessä palasessa luontoa. Voi noita olisi vaikka kuinka paljon, pitäisi ottaa jäkälä- ja sammalkirja mukaan, voisi tutkia. Mutta tämäkin retki tuli taas niin yllättäen, ei siinä ehtinyt kirjoja kaivella. Mitäs jos Lillukan tarinoissa syventäisin vielä niitä metsäjuttuja. miten osaisin maalailla sanoilla lukijalle metsän maisemia, tunnelmia, pintoja, lapsiperspektiivistä. Lillukalla voisi olla jäkäläkirja mukana, se pitää muistaa. Dialogia, otankohan sitä Lillukan tarinaan, se on aina yhtä vaikeaa minulle. Tai siis en uskalla. Kuitenkin olen sitäkin kokeillut, pitää kysyä kirjoituksenopettajalta mielipidettä, testailla ja kokeilla. Hämähäkinseittiä on nyt joka paikassa, suussakin, onkohan hämähäkki seitissä kiinni ja minussa nyt kiinni. Kaino on taas aivan risujen peitossa, se on outo elukka. Taas haisee kakka, Reino, ihan viereenkö piti rykäistä. Vernan piti tuokin toimitus ikuistaa, kaikkea sitä kuvaakin. Voisiko instaan julkaista eläimien paskannuskuvia, onkohan kukaan moista keksinyt. Meidän kuvasarja olisi aika napakka, tuotoksia olisi muutama päivässä. Siellä lapset kyykkisivät pitkällä putkella tsuumaten kun kissa kakkaa, koira kakkaa, kissa, koira, jopa niitä nyt olisi. Häiritseeköhän kuvaaminen elukkaa, ihmistä häiritsee varmasti jos kakkaamista kuvaa, eipä ole kokemusta. Monttu, olipa syvä, nitkahti. Aina unohtuu jalkoihin katsoa. Onneksi ei ollut vettä saappaanvartta enempää. Polkuja, niitä on paljon. Voisin tästäkin kirjoittaa, siitä miten niihin voi suhtautua. Monia oivalluksia, niihin olen nyt melkein jokaisella sienireissulla törmännyt. Mitenkähän senkin asian osaisin kirjoittaa niin, että lukija oivaltaisi saman oivalluksen. Se on minulle ollut aika hämmentävä asia, mutta sehän on tavallaan elämää, polut, elämänpolut. Kukahan nämäkin polut on tänne tehnyt, mistä ne ovat syntyneet, kuka niitä ylläpitää. Mielenkiintoisia. Polkusarjan kuvas, onkohan instassa sellaistakaan. Kivoja kuvakulmia Verna löytää. Aamukasteinen aarniometsä, salaperäinen ja sitten siellä alakulmassa kyykkää Reino. Onneksi haju ei ole kuvissa mukana, eikä Reino kaikissa kuvissa. Polku, sama polku, kun sen kulkee kerran tiettyyn suuntaan noita sieniä tsiikaillen. Kun luulee löytäneensä kaiken nähneensä tarpeeksi, kannattaa kuitenkin palata samaa polkua. Tosi monta kertaa olen paluumatkalla nähnyt uudesta vinkkelistä ja löytänyt uusia poimimattomia rouskuja, vaikka muka menomatkalla poimin kaikki kasvaneet. Mistä niitä tulla putkahtelee selän taakse. Tämä se on, se ajatus, sama polku eri suuntiin kuljettuna, kuinka eri asioita näkee. Kumpi suunta voisi olla se myötäkarva, voiko sitä ajatella vasta ja myötäkarvana, sopiiko karvamääritelmä polkuun. Taas nuo karvaiset kaverit sekoittivat ajatuksen. Siis oikeastaan paluumatka voikin olla se myötäkarva, jopa helpompi, positiivisia löytöjä tutulta reitiltä. Elämä on siis kuin polku, tuttu polku. On silleen pakko mennä ja etsiä, hakea, tempoa, väkiselläkin kaivaa asioita polunvarrelta. Niin kuin Reetan tilanne, raskaskin polku, josta yrittää koko ajan löytää jotain hyvää, uutta, etsimällä etsiä. Monen tekijän summa. Onkos se sitten rohkeutta vai laiskuutta, kun palaa samaa polkua takaisin. Toisaalta se on myös oivalluksia, uusia tajuntaakin räjäyttäviä, tai etes tajuntaa ravisuttavia oivalluksia. Ei räjäyttämistä, se on negatiivinen pamaus. Sama polku, kun palaan takaisin, tajuan että jotain jäi näkemättä ja kokematta, oivaltamatta yhteen suuntaan mennessä. Paluumatkalla, olkoon se nyt sitä myötäkarvaa, tajuaa samat asiat uudelta kantilta. Toiseen suuntaan mennessä on pakko mennä ja tehdä ratkaisuja, etsiä, löytää, hakea väkisellä. Jokainen rousku paluumatkalla on positiivinen yllätys. Jopa jauhan, mutta selviääkö se nyt muille jos jauhan, se on ollut aika tärkeä oivallus. Elämää pitää uskaltaa katsoa peruutuspeilistäkin, löytää hyviä asioita kunhan uskaltaa kohdata. Onkohan minulla burnoutti, olenko liika väsynyt, miksi en olisi. Milloin on liian väsynyt? Jokainen kesä on aina semmoinen väsyttävä, ei lomasta ja rentoutumisesta tietoakaan. Olenkohan tarpeeksi hyvä äiti Reetalle, entäpäs muille. Osaanko tehdä oikeita asioita, ainakin eilen näytti etten oikeita tehnyt kun hytkyin tyttöjen edessä. Mutta samalla ne olivat tyytyväisiäkin, vaikka häpesivät, muka. Vernan alahuuli väpätti, luulin että nyt kouraisi häpeä niin syvältä, että lapsi itkuun purskahtaa. Silloin minuakin kouraisi, mutta sillä olikin suu täynnä sapuskaa, siksi alahuuli heilui. Pieni, jo niin iso tuokin. On sillä sääriä, niistä on hyötyä metsässä. Jokohan Pasi on Reetan ruokkinut ja aamuhommat hoitanut, en soita, kait ne muistaa mikä on aikataulu aamulle. Hyvin ne jäi nukkumaan, ovi kyllä kolisi, miksi se aina kolisee silloin kun yrittää hiljaa liikkua. Aina joku paikka rytisee, minä kun en osaa salaa mitään. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni, miettiä mitä suuhunsa laittaa, etanavalio. Karsia hiilihydraatteja, maha ei niistä tykkää. Pitääköhän Reetan väsystä huolestua? Järki nyt käteen, älä ala panikomaan, miksi paniikkivipu on koko ajan, aina joka asiassa niin herkässä. Mutta pelko ja paniikki on niin elämääni, joka puskee alitajunnasta, vaikka ei haluaisikaan. Onneksi samikset vanhemmat ymmärtävät aina kun asiasta kertoo, ei välttämättä muut. Burnoutti, siksi, siihen vedoten ja sen varjolla saan olla justiinsa niin paniikissa ja seko kuin haluan. Ha, heti helepotti, kun tavallaan luvan annoin, itseäni ymmärsin. Onhan nuo muutkin väsyneitä, miksei Reettakin. Onhan se tämänhetkinen polku Reetallekin aivan outo ja tuntematon, paljon uutta, vaikeaakin maastoa, koko ajan. Miltähän kaikki lapsesta tuntuu? Voi kunpa Reetta pystyisi kertomaan ajatuksiaan. Kuulenko häntä oikein, siis ymmärränkö? Onko polku sellainen minkä lapsi itse valitsisi, jos voisi? Näillä faktoilla siis valitsisi. Polku on myös parisuhde, ikä, elämä laajemmin. Mikä tahansa ihmissuhde, pätkä elämänpolkua, ajanjakso. Moniko uskaltaa kääntyä samaa reittiä takaisin, voiko asioita korjata paluumatkalla? Eikä todellakaan ole järkeä jokaista polkua ees takasin kulkea, eihän sekään mitään edistystä tai kehitystä olisi. Kun tajuaa jonkin virheen, virhearvionsa menomatkalla, onko se menomatkalla tehty asia korjaamaton. Toisaalta paluumatkan oivallukset ja löydökset eivät suinkaan aina niitä virhearviointeja ole. On myös asioita, joista tekee mieli itseä kehaista, kuinka siinä ja siinä mutkassa tajusikin katsoa sammalen alle ja miettiä mitä siletä löytyy. Paluumatkalla kerätty rousku maistuu kuitenkin samalle kuin menomatkallakin, ei se siihen vaikuta. Sienisalaatissa se on täysin pätevä, samaa sukua ja makua, vaikka tuli menomatkalla sivuutetuksi, paluumatkalla vasta löydetyksi. Jos tuohon asiaan vertaa, niin miksi ei voisi korjausliikettä paluumatkalla tehdä, jos tarve vaatii? Voihan sen, kun tarkemmin ajattelee. Samahan on mielipiteilläkin, kun asioille löytyy uusi katsantokanta, vaikka saman polun paluumatkalla, voi mielipidettä muuttaa, kun siihen löytyy uudet rouskut. Perusteet. Miten ihimeessä osaan tuon kertoa tai kirjoittaa, sillä se on ollut nyt monen rouskun kohdalla selvä oivallus, juuri niiden paluumatkalla löydettyjen, iloisena yllätyksenä löytyneiden. Ei se ehkä olekaan laiskuutta, paluumatkalla matkasta voi jopa nauttia, kun uskaltaa kääntyä samaa reittiä takaisin. Alkaa aurinkokin nousemaan, aamukasteet kuivumaan. Ajantaju häviää, tämä on hyvä paikka rentoutua, metsä. Kunpa kaikilla olisi se oma metsänsä, paikka nollailla, ajatella, poukkoilla. Onneksi sain lähdettyä, varmaan viiden tai kuudes metsäkeikka, ei se varmaan ole burnouttia, silloin ei metsät kiinnosta. Luulisin, tai tuskin näkisi noita rouskuja ja haperoita, torvijäkälän punaisia päitä. Äsken Verna kyllä sanoi, etten nähnyt kauneimpia torvijäkälöitä, onneksi se kuvasi ne minulle, olin kuulemma tallonut päälle. Onpas Reinolla ohuet kintut, mikähän onkalo se oli jossa kävi. Putoankohan itse kohta samaan. Näyttäisinkö minäkin sitten samalta, kun sääret kastuisi, ohuet sääret iso vartalo, eriparia. Kainokin löysi, mennyt paljon syvemmälle. Paljonkohan se kello lie? Ajantaju se katoaa, nyt näkyy perhonen. Verna, iso liitelee tuolla, kamera tänne. Mitenkähän Reetta jaksaa ensi viikon rytmit, kun en itsekään tahdo jaksaa. Mutta toki nämä eka viikot ovat sellaista säätämistä, hakemista. Pitääpä taas muistaa soittaa siitä keskiviikon kuljetuksesta, olen varmaan raivostuttava vanhempi, mutta pitäähän sitä tietää milloin haetaan ja palautetaan. Kuuluuko minun säätää tässä? Tavallaan kuuluu, yhdessähän tässä opitaan, kaikki. Kelaltakin oli viesti, mitähän nyt. Että minua raivostuttaa, niitä ei saa puhelimella kiinni, mikseivät ne soita jos on epäselvää. Viestittely Kelan kanssa on niin tyhmää, aina tulkinnanvaraista mitä viesti tarkoittaa, oliko siinä kaikki. Voi kunpa Reetta tuosta tokenisi. Pääsisi eteenpäin, löytäisi vaikealtakin polulta niitä uusia asioita, vaikka samaa polkua palaisi. Pakkohan se pyörätuolilla on rullata samaa reittiä, jos on kerran yhteen suuntaan päässyt, miksi ei palaisi samaa reittiä, jos on löytänyt passelin. Toki uusia polkuja kokeillemme, mutta ei mahdottomia kerralla, samaan aikaan Reetta rullailee todella monilla uskomattomilla ja hämmentävillä poluillakin. Pelottaakohan Pasia varjoliito? Vai jännittääkö? Aika hyvä ilma sille, kait se tykkäsi lahjasta? Uskaltaisinkohan minä? Jaksaisiko mikään varjo, puhuri tai ilmavirta minua nostaa, yltäisikö valjaat ympäri. Entäs jos olisin kaikin puolin sopimaton, jos se lentäjä sanoisi, ettei halua ja voi ottaa minua mukaan taivaalle. Olisinko liian rasittava ja raskas, painajainen leijutettavaksi, taivaallahan pitäisi nauttia ja olla kivaa, sekoilisinko sielläkin. Säätäisin, koheltaisi, vahingossa mokailisin ja vetelisin vääristä vivuista ja poks tultaisiin syöksyllä alas. Varmaan toisi liitimen alas alta aikayksikön ja vapauttaisi valjaista, kiitos ja näkemiin, ei ilman virtaukset riittänyt pidempään lentoon. Osaisiko olla panikoimatta taivaalla, vai iskisikö idioottihysteria? Olisinko sellainen henkilökemiallinen ihminen, että minua ei edes huolittaisi? Toivottavasti Pasin liito onnistuu. Pitääköhän tässä kotiin, kohta "Varjo" soittaa ja pitää olla kentällä. Haperoja lauma, hitsi kuinka hyviä. Rouskuja löytyy myös laumoittain, kannattaa aina tutkia tarkkaan vierestäkin. Kuusien aluset, siellä monta kertaa, ja kannoissa. Kuinka kaunis on kokonainen pieni ryöpätty rousku sienisalaatissa, noita äskeisiä en pilko. Onpas jo syksyistä, mihin se kesä meni? En taaskaan tajua, tykkään syksystä, onneksi kesä on valmis. Kurjet kiertää taas yläpuolella, äänistä tiedän. Nyt kyllä pitää saada nuo likomärät iloiset koirat autoon ja Verna myös. Ihana kun se keskittyy tuon kameran kanssa. Huppu päässä, ainakin erottuu kirkkaassa takissaan. Verna täällä on perhosia, amiraali, neitoperhonen ja herukkaperhosia. Viime sunnuntaina oli suruvaippakin. Olikohan se parin viikon takainen jättitoukka horsmassa joku noista. Upeita, Verna äkkiä, tänne. Hei ota nyt noistakin kuva, miten ihmeessä koirat voi ristiin paskoa!..."<br />
<br />
Nyt heiluu tahtipuikko taas terävällä tempolla. En siis ehdi asioita availemaan, auki kirjoittamaan, jäätte tasan sekavaan hämmennykseen, joita mätäsaivoituksissani päästelin eetteriin. Aurinko paistaa, kohta tulee vieraita. Positiivista tempoa sinunkin päivääsi! -Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-771102386910197802016-08-10T08:07:00.001+03:002016-08-10T08:07:43.131+03:00AAMUNHYSSYOlipas kiva nousta hiljaisessa aamunhyssyssä ylös, silleen itsekseen. Itsekkäästi, lähes yksin, kun elukatkin vain venyttelivät ja muuttivat nukkumapaikkojaan. Minä niin tarvitsen ja kaipaan näitä ikiomia aamunhyssyjä. Mikä tärkeää taas tässä aamussa on tajuta, on se, että aamunhyssy on luonnollinen, luonteva ja ominta minuutta. Siis koen olevani tässäkin hyssyssä voittaja. Hah! Itsekäs minä nostaa päätään, hah, taas. Ja kaikesta huolimatta luukutan sitä myös muille, ärsyttää taatusti, mutta luukutan kuitenkin. Samalla voisin jälleen kerran kuvailla aamua, jonka ikkunasta näen. Aamunhyssy on pilvinen, kostea. Sadepisarat tipahtelevat lehdistä, puiden oksista, köynnösruusuista. Aurinkoa ei suoranaisesti näy, mutta on se siellä jossain pilvien takana, koska aamu kirkastuu ja valmiimmaksi muuttuu tunti tunnilta. Luonto on muuttanut väritystään, kypsynyt viimeisen viikonkin aikana. Okra, ruskean ja keltaisen syvemmät värit vallitsevat ja hallitsevat näitä lakeuksia. Illalla ajelin tuplien ja Fannyn kanssa, sitä yhdessä mietimme, katselimme. Kävimme itsekkäästi Kalajoella syömässä, ihan vain kesän ja kesäloman loppumisen kunniaksi. Tessa ja Pasi eivät lähteneet, mutta meillä muilla oli kiva ja oli herkullinen reissu. <br />
<br />
Aamuneljä, loistava ajankohta itsekkäälle aamunhyssylle. Reetta minut tavallaan herätti, käytin aamupissalla, neiti jatkoi uniaan, mutta minä tunsin olevani valmis tähän päivään. Pirteänä, ajatuksia ja ideoita pursuavana, tursuavana itsenäni. Äärimmäisen rasittavana, hyväntuulisena, levänneenä virtapiirisätkynä. Olen yrittänyt olla hiljaa, ettei muut ärsyynny aamunhyssystäni. Olen tarkistanut yhden tekstin, viilannut ja avannut, kelannut tätä elämäämme, jopa koko historiaamme. Kaikista kokemuksista ja nykyisestä tilanteestakin huolimatta tunnen olevani voittaja, moni asia on enemmän hyvin kuin huonosti. Ainakin Reetan asioita ja nykytilannetta puntaroidessa. Varmaan aivan sekopäinen ja sairas ajatuskuvio, ulkopuolisen mielestä, mutta antakaa minun pitää tämä visio, sillä minähän pyörin tässä omassa pienilmastossani. Omassa hyssyssäni hyssyttelen. <br />
Eilinen oli varsinainen organisaation ja puhelinrumban päivä. Sen seitsemää eri asiaa ja aihepiiriä, hoidettavaa asiaa. Eikä vähiten siksi, että Reetta aloittaa koulunsa. Huh, huh! Moni asia on ennallaan, tuttuakin, mutta nyt on uudet haasteet ja uusi koulu. Uudet ihmiset pyörittämässä, ottamassa koppia, ja ennen kaikkea aivan uudenlaista koppia. Elämäämme on jälleen tulossa uusia ihmisiä, joiden kanssa Reetta aloittaa uuden aikajanan, vaiheen, elämässään. Paljon ja isoja muutoksia, toivottavasti positiivisia sellaisia. Illalla kun ajelimme yläkoulun ohi, näimme parakkiluokassa rampin, tuliterän ja eilen rakennetun. Sen näkeminen läikähti hyvällä tavalla, lapseni puolesta. Luokanvalvojan luokkaan on Reettaa varten rakennettu ramppi, jotta neiti pääsee esteettömästi hyrräämään muiden mukana. Asia, jota itse en edes ollut tajunnut ajatella tai kysyä. Miksikö parakki, no kun tämä meidän yläkoulumme on niin iso, että menee tavallaan yli ja sitten on kaikenlaisia sisäilmaongelmiakin, niin näitä niin sanottuja väliaikaisia parakkiluokkia on pitkin pihoja. Myös alakouluilla ja päiväkodeissa moisia tila- ja luokkaongelmia ratkomassa. Taitaa olla osa myös kaupungin virastoista moisiin kontteihin rakennettu. Tarkemmin kun ajattelen on niitä Oulussakin. Sen kuulee aina kävellessä, askeleet ovat ontolla pohjalla, huonejärjestykset tietynlaisia, vaikka kuinka olisi hyvinkin naamioituja versioita. Kivoja ne ovat, ei siinä mitään, ajavat asiansa, ovat tavallaan sellaisia ajattomia ja nostalgisiakin siirrettäviä koppiratkaisuja. Silmää hivelevän kauniita myös, sinisävyisiä kantikkaita laatikoita, riveinä, jonoina, pihoille lykättyinä. Noh, ei ne nyt niin kauniita oikeasti minunkaan mielestä ole, mutta sisältä hauskoja. Varmaan tästäkin ollaan sen kymmentä mieltä, mutta ne ratkovat tiettyjä olemassa olevia ongelmia, hyvä niin.<br />
Aamunhyssyyni kuului pari isoa pöllökupillista kahvia. Muutoinpa en juurikaan kahvia kaipaa, aamuni sillä käynnistyvät. Kello on nyt seitsemän, kovin on vielä hiljaista. Eilen aamulla aloin kahdeksan pintaan huutelemaan, että on kouluaamuharjoitus, tähän aikaan pitää olla jo koulumatkalla. Natisevia sänkyjä ja tuhinaa, siinäpä se harjoitus, käänsivät vain kylkeään. Höh! Huomenna se oikeasti alkaa, uskon, että sen verran jännittää, että pääsevät ylös jo aamunhyssyssä. Uutta on myös lukio, jonka Tessa aloittaa. Kirjatilauksia ja nettikursseja. Kursseja, joita ei sitten voikaan ladata, kirjoja joita ei sitten saakaan... Onhan taas opettelun paikka. Höh taas. Onneksi tytöt itse handlaavat omat kouluasiansa hyvin, peesaan vain sivusta. Reetan kohdalla pitää sorvissa olla itsekin mukana aika napakasti, lähinnä näissä taustahommissa. Kuinka ja kuka hoitaa koulukyyditykset, kuinka avustajan kanssa, sopimukset, lukujärjestys, opetussuunnitelmat, aikataulut, kalenterit, terapiat, kuntoutukset, kotikoulut mahdollisesti, byrokratia, lappusulkeiset, inhimillisyys, jaksaminen, sairaalakeikat, poissaolot jne... Kuka, mitä, missä, kuinka, milloin, miksi ja häh! Monia uusia puhelinnumeroita, uusia yhteyshenkilöitä. Sama pätee myös Oulun ja sairaalan suunnalle. Uudet osastot, osaajat, henkilöt, tavat ja kommervenkit. Onhan tässä sopeutuminen, varmaan vastapuolillakin... Ja itse yritän pitää näitä piuhoja käsissäni, vastata puheluihin, antaa vastauksia tai hakea vastauksia. Kysyä ja osata ennakoida, selvittää ja jouhevoittaa asioita, ajatella valmiiksi. Olla muka monena. Odottaa yhä kärsivällisesti soittopyyntöihin vastaamisia, jotta osaisin lyödä lukkoon asioita, joita minulta tivataan ja vaaditaan. Kärsivällisyys, mitä sille tapahtuu, venyykö se jalostuuko se vai napsahteleeko se ihan totaalisesti. Ken tietää.<br />
Aamunhyssyssä soi herätyskellot, tytöillä on omat heräämisharjoitukset menossa. Treenaavat koulua varten, hyvä vain. Ovat aikaistaneet myös iltarutiineja ja nukkumaanmenoaikojaan. Reetta turhautuu kotona tosissaan, ymmärrän lastani. Olen käynyt pieniä, muutaman kilometrin lenkkejä. Vaihteeksi on ollut taas sellaisia äkkisadekuuroja ja todella märkää vettä. Lauantainakin lähdimme auringonpaisteessa kävelylle, ajatuksena kylille mennä pyörimään. Onneksi palasimme takaisin, vaihdoimme autoon ja sitten sitä vettä rysähti ja kunnolla. Olemme autoilleet ja liikkuneet paljon, poistuneet tästä huushollista, pistäneet maisemat vaihtumaan. Eilen luin ääneen Reetallekin epiksriisiä viimeisimmästä osaston tutkimuksista ja lääkäreiden kommenteista viime keskiviikolta. Hymy, ilo ja tyytyväisyys loisti kasvoilta. Moni asia on tietyistä vinkkelistä mitattuna ja katsottuna hyvin ja lääkelista olematon. Pamolia kolme kertaa päivässä tarvittaessa selkä- ja lihaskipuihin. Siis vain yhtä lääkettä tarvittaessa, huikeaa. Sillä joulukuussa lääkelistan pituus oli liki kaksi A4:sta. Olen vähentänyt korvikkeen, valmisruuan määrää yhteen kertaan päivässä, sellaiseen 250 ml:aan vuorokaudessa. Muuten mennään kotiruualla. Uutena olen ottanut "leipäpaistin", kuituja tuomaan. Suoranaista ruisleipää en pahemmin ole uskaltanut suuhun antaa, ettei vedä henkeensä. Sain systeriltä loistavan vinkin "leipäpaistin" tekemisestä, tuttu juttu, jota en ollut osannut itse ajatella ja soveltaa. Olen tehnyt sitä ruisleivästä lihaliemeen keittämällä, sitten lämpimään seokseen lisäksi voinokare ja vaikka jotain tahnaa. Nyt käytin mätitahnaa ja neiti tykkäsi kovasti. Napakan suolaista ja samalla tuttua rukiista, lämmintä ruokaa. Eilen puolestaan liotin ruissipsejä vedessä, ajoin soseeksi ja lisäsin piimään. Tämä oli niin juoksevassa muodossa, että menee ihan hyvin pegnapinkin kautta. Tytöt tekivät eilen tonnikalapastaa, sekin upposi loistavasti, oikein syömällä. Tein alkuviikosta kasvissosekeittoa, se oli myös niin juoksevassa muodossa, että saimme osan tiputettua letkun kautta. Emme ole painostaneet suun kautta kokonaan syömiseen, koska välillä yökkäyttää ja tekee tiukkaa. Mieluummin hyviä makunautintoja ja kiinteää kunnolla suun kautta, suurimmat nestemäärät ja vähemmän hyvän makuiset sörsselit suosiolla letkun kautta. Pakolla ja pakottamalla emme voita mitään, onneksi on olemassa tuo ruokintareitti vatsan läpi. Keväällä joku ohjeisti, että vuorokauden nestemäärä pitäisi olla 1500 ml. Pidämme siis tarkkaa nestepäiväkirjaa, joten yritimme oikeasti pumpata määrätyn määrän joka päivä. Lukuisia kertoja Reetta sitten yökkäili, ihmekös tuo jos oli täyteen pumpattu lientä ja me häntä höykkyytimme, nostelimme, potatimme, kantelimme jne. Nyt olemme kokonaisnestemäärää vähentäneet, samalla on yökkäilyt vähentyneet, lähes loppuneet. Ravitsemusterapeutin kanssa juttelin aiheesta, oikein olemme ajatelleet ja toimineet. Handlaamme asian kyllä. Tällä hetkellä vuorokauden nestemäärä on noin 1200 ml, se vaikuttaa passelilta, toki sekin on vain suuntaa antava. Nesteitähän saa myös ruuasta, emme todellakaan tuijota liian tarkkaan ja vaihtelua on tilanteiden mukaan, helteillä enemmän ja kulutuksen mukaan.<br />
<br />
Nyt se aamuaurinko voitti, oikoo säteitä suoraan silmiini koivujen lävitse. Vihreän ja keltaisen lukuisat eri sävyt saavat lämpimän tujauksen, valon hohteen. Taivas selkenee huomattavasti, aamuiset pisarat ja kasteet kuivuvat, katoavat kastehelmi kerrallaan. Kello lähentelee kahdeksaa, neljä suhteellisen kivaa aamunhyssyn tuntia jo takana. Ajatuksena on keittää tälle päivää vihreää voimakeittoa, pakasteherneitä ja pinaattia, loraus mielikuvitusta... Paas kattoo maistuuko. Kalenterissa on muutama merkintä tällekin päivää. Nyt paistan herkkusieniaamukokkelimunakkaan ja aloitan äänekkäämmän rampan kalakatuksen, nyt olen hyssytellyt tarpeeksi aamunhyssyssäni. Reetakin nousi ja aamuinen hymy nousi myös silmiin saakka. Hyvää hymyilevää ja aurinkoista aamua sinullekin.-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-89019818032953364442016-08-04T10:16:00.000+03:002016-08-04T10:16:03.820+03:00AJATUSKARUSELLITorstai aamu, kello 7.30, hiljaista. Aurinko siivilöityy jälleen Mökömajan takaa, koivun lehvien lävitse, peltojen yli. Kissoilla aamukastetta varpaissa, kun yöjuoksuiltaan palasivat. Nyt on aamupalat tarjoiltu, rapsuteltu ja varpaidenvälit ovat tarkassa puhdistuksessa, kissoilla. Minä aamukahviani hörpin kulahtaneessa yöpaidassani, kulahtaneeksi itsenikin tunnen, eikä se ole ollenkaan uutta. Varpaidenvälinikin ovat tälle aamulle puhdistamatta... Tärkeä tieto sekin, haha. Kävin yöllä pari tuntia hereillään, punnitsin asioita, mietin, järjestelin, funtsin, pyörittelin, kelailin, kaikkea mitä ajatuksille voi tehdä. Onneksi myös niiden järjestystä tsiikailin, hyvin ovat ennallaan ajatukset, ei ne suurempia järjestelyjä tarvinneet. Olen faktojen kanssa ajan tasalla, kaiketi, näin yöllä tuumasin. Harvoin minun valvoa pitää, en tarkkaan syytä viimeöiselle tiedä. Minulla on loistavat unenlahjat. Mutta käpäisimpä valvomassa, sitten jatkoin untani tyynesti.<br />
Kaiketi eilinen Oulun kontrollikeikka, sehän jää kiertämään ajatuskaruselliin, vaikka karusellista saimme niin voittajina ja hyvien asioiden kanssa poistua. Toki jouduimme opettelemaan uudella osastolla käyntejä, iso kourallinen uusia ihmisiä, joille selittää, vakuutta, pilkkoa, avata, todistaa, todistella ja olla itse myös kuulemassa ja ennen kaikkea oppimassa. Kuulemassa diagnooseja, suunnitelmia, uusia asioita, ihan uudesta vinkkelistä, uusilla termeillä jne. Se vaatii minulle sopeutumista, uskon että Reetallekin. <br />
Omalla osastollamme, siis omaksi lasten syöpäosastoa ajattelen, kävimme aluksi. Tarkkaa syyniä, hyviä laajoja keskusteluja, lämminhenkistä otetta, ravitsemusterapeuttia, koulupalaveria. Hirvitti kuinka täyttä osastolla jälleen oli, uusia lapsia, tuntemattomia tarinoita, uusine kohtaloineen ja väsyneitä vanhempia... Meille osoitettiin sängytön kantasoluhuone, lähinnä terapeutin ja lekurin ajaksi, muutenhan koppi ahisti alta aikayksikön. Hoitohenkilökunta oli lähestulkoon uutta, uudistunutta ja lomittajia, onneksi muutama tuttu kasvo oli mukana. Ravitsemusterapeutilla ei ollut huomautettavaa, handlaamme hyvin, olemme tehneet oikeita muutoksia, vaikka olemmekin korvikkeen määrän omatoimisesti puolittaneet. Neiti vaikuttaa sopusuhtaiselta ja hyvinvoivalta, kotiruokamme on monipuolista ja tukee suosituksia. Lääkärinä oli ennestään Reetan muistava lääkäri, mikä itselle on aina tärkeä asia, silloin on vertailupohjaa ja hänellä juoni selvillä. "Edistystä tapahtunut kovasti, ei tunnista samaksi tytöksi kuin loppuvuodesta, hyvältä vaikuttaa." Toipuminen, palautuminen, elpyminen, millä nimellä sitä Reetan nykyistä tilannetta kutsutaankaan on monillakin mittareilla ollut nopeaa, vaikka meikäläisen kärsimättömälle luonteelle sekin aikahaarukka on ollut valtava savotta, sumuinen putki lusittavaksi. Joka kerta huomaa, että paljon on kehitystä, joskin monen mielestä pienen pieniä asioita, tapahtunut muutamassakin kuukaudessa. Itse asiassa olen tajunnut, että me olemme soittolistalta unohtuneet ja pudottu. Kesäkuun hoitopalaverissa moista asiaa ei kukaan ottanut esille, joten sen jälkeen näitä "holhouspuheluita ja raportteja" emme ole saaneet ja antaneet. Onko se hyvä vaiko huono asia? Kenen kannalta mitäkin. Toisaalta sitten kun kerralla rykäsee kolmen kuukauden muutokset se on itselle raskas savotta muistaa, kun niistä ei löydy aikaisempia merkintöjä. Muistanhan minä, sekin on jännä juttu, mutta omaa rajallista kapasiteettiani se tuntuu kuormittavan. Ainakin eilisten rykimisten jäljiltä sain kunnon jysärin, joka jomottaa edelleen. <br />
Koko laumalla lähdimme aamulla ennen kahdeksaa ja kotiuduimme kuuden pintaan, koko aika napakkaa tahtia sairaalassa, osastolta ja henkilöltä toiselle. Sitten on näitä hienoja oransseja mööpeleitä, jotka korvaavat ihmiset, niille kun korttia vilautin, ne väittävät meidän olevan väärässä paikassa. Onneksi löytyi aito ihminen, joka todisti meidän olevan oikeassa paikassa, tosin siltikin olimme mm. toimintaterapeutilta hukassa, perään soittelivat missä olemme. Emmekä periaatteessa itsekään tienneet missä olimme, kun olimme uusilla käytävillä ja odotusauloissa. Tähän asti kun aina osaajat ovat meidän luoksemme tulleet, nyt meidän piti lähteä osaajien luo. Toki tutkimus-ja hoitotilat kun näin, niin ymmärsin miksi, sillä mehän olemme uusien asioiden kanssa tekemisissä. Ja samaiselle osaajalaumalle jonotti muitakin lapsia. <br />
"Kenen luvalla?" oli se kysymys jota osasin odottaa, koskien lääkkeiden lopettamista. Samalla neurologi vahvalla eleellään kätensä rinnan päälle lukitsi, varmasti tekomme kirpaisi ja oli tyrmäyskin, sillä saamamme ohjeet olivat kesäkuussa aivan muuta. Toki samaa asiaa monilta kanteilta hänenkin kanssaan avasin, eikä Reetan spastisuus ole ainakaan lisääntynyt, vaikka spastisuuslääke on lopetettu. Huippuosaajankin mielestä edistystä, palautumista ja kehitystä on tapahtunut, sitten kesäkuun. Toki jäykkyys ja lihaksien napakkuus on edelleenkin ongelma, mutta kyseisellä lääkehoidolla sille ei saatu haettua vastetta, vaikka kuinka kovilla paukuilla ammuimme. Haittavaikutuksia kyllä. Eikä suoraan voi tietenkään todistaa, että lääkkeen lopettamisen vaikutusta olisi Reetan syömisen palautuminen ja puheen hakeminen, ei tietenkään. Mutta katse on terävämpi, sitä ei kukaan kiellä, reaaliaikainen mukana seuraaminen, laajemmat liikkeet, jaksaminen, liikkeiden hallinta ja kehitys ja kaikinpuolinen skarppius ovat todellisuutta. Lääkkeettömyydestä johtuvaa tai siitä huolimatta tapahtuvaa, ihan mistä vinkkelistä asiaa punnitsee. Toki Reetan olemus muuttui täysin, jäykistyi, kangistui ja muuttui säikymmäksi, kun uudelle osastolle menimme. Jälleen lauma uusia ihmisiä ylitse puhumassa, vääntelemässä, jälleen ylitse kommentoimassa ja heiluttelemassa, jälleen ohitse puhumassa ja ajatuksiaan heittelemässä. Kun toinen on viskattuna steriilille isolle hoitopöydälle vieraiden ihmisten toimesta, syynättäväksi, kopeloitavaksi... Ei kiva, ja näin se lapseni ilmeestä. Ymmärsin täysin Reetan ilmeitä ja olemusta. Kun sitten Reetalle itselle kerroin asioista suoraan, selkokielellä, sen mitä itse osasin selittää ja kohdistaen, mitä lääkärit ovat mieltä, näin helpotuksen lapsen katseessa. Hymyn ja innostuksen suunnitelmista, kun ne kerrottiin justiinsa ja hänelle itselleen. Uudet suunnitelmat botoxhoidon aloittamisen suhteen olivat tiedossa, siksi olimmekin siellä, mutta halusin siitäkin paljon lisätietoa, lastani puolustaen ja kotihoidon asioita miettien, koulunkäyntiä funtsien... Hänen etujaan punniten, olimme samoilla taajuuksilla, ei kipsiin vaan hoidetaan edelleenkin samoilla lastoilla kuin tähänkin saakka. Kipsaaminen olisi aika rankka veto, kun kyseessä on kaksi jalkaa ja yksi käsi, oikea on sen verran hyvässä kuosissa, ettei tarvitse piikkien lisäksi uusia tukia. Kenties kämmenlastat, kevyet sellaiset sormia rentouttamaan. Mutta tälläkin hoitomuodolla ja sen kokeilemisella on suhteellisen kiire, koska asennot saattavat muuttua pysyviksi pidemmän päälle. Tiedetään... Uutena tuli ihan hyvä ehdotus korsetista, jokin uusi juttu jälleen, vaatteiden alle puettava ja materiaali jäi vielä epäselväksi. Ranka on pääsääntöisesti ollut suorassa, Reetan kroppa pysyy hyvin ja kehonhallinta on ollut keväästä saakka hyvä, kunhan pääsee vaihtelemaan asentoa, eikä tarvitse tylsistyä pyörätuolissa. Eilen väsymys ja tylsistyminen oli todella selkeää kehonkieltä, mistä moiset johtopäätökset tehtiin, toisaalta kehonhallinnan tukemien, ei sekään huono asia ole. Mutta jälleen yksi tuki lisää... Mutta nyt kun vasemmassa kädessä on sen seitsemän tuntia päivässä napakka, raskasrakenteinen lasta, se väännättää kroppaa oikealle. Onko se sitten spastisuutta vai aivan realismia. Kun Reetta istuu pyörätuolissa siinä on hyvin tilaa olla, mutta kun siihen laitetaan suoraksi kättä vääntävä iso ja painava lasta, niin tila yksinkertaisesti loppuu, jolloin kroppa myötäilee lastan liikerataa ja antaa tilaa sille. Tarkensin vielä palaverin lopuksi mielipidettä siitä baklofeenista, eli spastisuuslääkkeestä. Jatkamme, jee, ilman lääkkeitä nyt. Kokeillaan botoxhoitoa ja lastoilla tukemista, monipuolista fysikaalista kuntoutusta, seisomatelinettä jne, niin kuin tähänkin asti. Myöhemmin voidaan harkita baklofeenipumpun asentamista, sillä tavalla samainen aine saadaan suoraan selkäytimeen ja haittavaikutukset ovat tablettihoitoa pienemmät. Se ei aiheuttaisi samoja päähän ja olotiloihin kohdistuvia haittavaikutuksia, kuin tabletit. Näin minun annettiin ymmärtää, että toimintamekanismi olisi erilainen... Tuokin pumppuasia on ollut puheissa jo marras-joulukuulta lähtien, ei siis uutta sekään... Itselle on tärkeää, että suunnitelmat tähtäävät pitkäjänteisesti, suunnitelmallisen toiveikkaasti, kauas, vuosienkin päähän. Se on hieno putki tsiikata, pitkä, jonka päässä on valoa!<br />
<br />
Jänisrutto, oli Pasi eilen saama diagnoosi. Viimeinkin. Olimme moottoritiellä ja matkalla osastolle, kun vastaus saapui. Nyt napakkaa antibioottitykitystä. Lueskelin, että Pohjois-Pohjanmaa on yleisintä jänisruton esiintymisaluetta, mistä syystä sitäpä ei tiedetä. Vuosittain 50-100 henkeä sairastuu siihen, monilla iskee myös keuhkonkuume lisäksi. Hyttyset ovat yleisin levittäjä, tulehtuneet haavaumat niiden jäljiltä ovat tälle rutolle ominaista. Jänisrutto saattaa olla jopa hengenvaarallinen, muualla päin maailmaa siitäkin on eri kantoja olemassa, joissa kuolleisuus on aika korkea. Ei siis leikin asia, huomasin... Vasta-aineet testattiin viikko sitten Oys:ssa, kun Pasi sinne päivystykseen ja sisätaudeille lisätutkimuksiin ohjattiin. Labroja otettiin sen seitsemän kertaa ja päivystyksissä hän oli kymmeniä tunteja tuona kuumeisena kahden viikon aikana. Samaan aikaan myös Tessa ja Fanny kävivät viiden päivän napakassa kuumeessa, jonka syytä en tiedä, tuskin ruttoa tai pikkurutto, pupurutto. Onneksi vastaus saapui juuri ennen kuin olimme osastolle menossa, sain keskustella heti lääkärin kanssa Reetan kantilta tuostakin asiasta. Ei ole syytä ottaa vasta-aineita, koska tyttö on oireeton, vaikkakin muutama viikko sitten oli jatkuvasti pahkuroille kupattuna. Pasi ei kuitenkaan yhä jatkuvasta lämpöilystä johtuen mukaan sairaalaan tullut. Eli se keikka jäi minun harteille. Kun olen ollut pääsääntöisesti tämän pari viikkoa sairastuvan ja tämän kenttäsairaalamme ainoa kokoaikainen työntekijä, olin ja kävin aika väsyneenä. Huoli oli aika monipuolinen käsite, mistä on kyse ja onko se kuinka tarttuvaa ja muutama muukin ajatus ajatuskarusellissani vilahti. Sunnuntain Pasi kykeni ottamaan sen verran huushollista koppia ja nostelemaan Reettaa että minä huitaisin unta nuppiin. Siis lyhyesti sanottuna osallistumaan edes jollakin tavoin Reetan hoitoon, sillä hoitohan on kokoaikaista ja jatkuvaa. Nukuin ja nukuin, kävin valveilla ja nukuin taas. Kroppa huusi lepoa, akuuttihuolista vapautumista, edes hetkeksi. Onnistuin jotensakin ja taas kulkee. Sunnuntaina omat niskarankani pullistumat ja kulumat muistuttivat olemassaolostaan ja lamauttivat minut niiltä osin, en ole kone en. Jälleen kuuntelen tarkemmin, kun siihen tilaisuus on. Mutta kun siihen ei ole tilaisuutta, on vain mentävä ja tehtävä, mitä on tehtävä. Vihjaukseen siitä, että minun pitäisi viedä mieheni tutkimuksiin, en ota oikein nyt kantaa. Rajansa minunkin huolehtimisella ja holhoamisella on... Kokoaikaisen kenttäsairaalan ainoan hoitajan ideaalitilannehan on se, että lastaan kolme kuumeista potilasta autoon, yhden pyörätuolilaisen mukaan, yhden seuraksi, holhoan holhottavat labroihin, tutkimuksiin ja päivystykseen, kuuntelen kiukkukohtaukset, samalla hoidan apteekkiasiat ja safkat koko laumalle, punkkikarkoitteet eläimille ja muutaman matokuurin... Paljon tein ja holhosinkin, mutta osa kopeista kuuluu asianosaisille, huoltajuudellanikin on tietyt rajalliset rajat. Monta labrakeikkaa ja puhelua hoidin, kuskausta suoritin, olkoon yhteenveto aiheesta. Näinä viikkoina olen äidin asioiden hoitamisen laiminlyönyt täysin, mikä aiheuttaa morkkista ja roskiin heitettäviä kesäkukkia ynnä muuta vastaavaa... Unohdettujen listalla ovat myös omat asiani, tarpeeni ja oma hyvinvointini, nekin vaatisivat jälleen korjausliikettä ja kohennusta, itsekkyyttä. Aikomuksena on ryhdistäytyä, kunhan kykenen ja saan aikaiseksi. Joillakin nousee niskakarvat pystyyn kun kirjoitan omista tarpeistani ja itsekkyydestäni... Ihan sama, pakko löytää omat tavat jaksaa, olkoon ne sivusta katsojasta kuinka vääriä tahansa, saapi tulla kokeilemaan...<br />
<br />
9.27 napsahti kelloajaksi. Reetta nousi ylös, kävi tuossa aikaisemminkin hereillään, mutta jatkoi uniaan. Terävä ja hymyilevä pimu nousi, kaunis teini. Minulla on niin hyvä mieli Reetan puolesta, se heijastuu Reetasta itsestäkin. Venytteleviä kaunokaisia, joskin hiukan peikon oloisia, alkaa nousta jokaisesta nurkasta. Meidän kesäämme on kuulunut suhteellisen "oikeat" päivärytmit, jokainen aamu tytöt nousevat ihan oma-aloitteisesti kymmeneen mennessä. Meidän huushollissa kun ei tulisi kuuloonkaan, että nukuttaisiin koko kesä pitkin päivää tai iltapäivään. Ei todella... Onhan myös nuoria joilla päivärytmit vinksahtavat täysin. Toki nuo meidän teinit eivät myöskään notku öitä kaupungilla, viihtyvät edelleen kotona, liiankin perusteellisesti joskus. Kuulin, että alkavat itse rytmejään muuttamaan vielä aikuisemmaksi herätyksiksi, koska koulutodellisuus on aivan käsillä. Vastuullista ajatuskarusellin pyöritystä tuokin, maalaisjärjellistä toimintaa, koska itsehän heidän pitää osata vastuu moisista asioista kantaa. Ja kun tämä huushollimme vaatii imurointia ja äänekästä arjen pyöritystä päivittäin, en todellakaan alkaisi hiimailemaan ja varpaisillaan kulkemaan iltapäivään saakka, ettei uni häiriinny. Hommathan kasaantuisi ja paakkuuntuisi ihan totaalisesti. Kun pyörähdän aamulla imurin kanssa ja pistän koneet hyrräämään voin sitten suihkunraikkaana jatkaa päivääni. Useina aamuina käymme Reetan kanssa saunassa heti imurointisession jälkeen, se on hyvä tapa aloittaa päivä. Toki jos päivätirsoja tytöt haluaa, sekin onnistuu, saavat ottaa, ovat tottuneet metelissä nukkumaan. Eihän koko huusholli voi lamaantua jonkun tirsojen ajaksi, ei myöskään hiljaista ollut, kun minä sunnuntaina vedin unta nuppiin. Tuttu ja turvallinen älymöly kuului kun hereillä kävin.<br />
Reetta istuu niin suorana, niin ryhdikkäänä. Pää pyörii ja "juttu" luistaa. Raajat ovat rennot, liikkuvat, olemus vapautuneet leppoisa. Ja tuo hymy, se on ihan silmissä saakka ja tuttu nauru kajahtelee heti aamun pöhölöyksiä katsoessa. Tälle päivälle kalenterissa ei ole merkintöjä. Tosin eilen vaihtamamme ruokinta-automaatti ei toimi ihan moitteettomasti, ärsy, paas kattoo pitääkö se vaihtaa. Edellisen vein vaihtoon kun se alkoi naputtamaan, tässä ei pysy virrat eikä asetukset. Korttitilaus napsahti äsken ja illaksi teekutsu, viikonlopuksi kenties paljuilua, yhdet pihapirskeet, toivottavasti myös tanssimaan ehtisin, sunnuntaina odottelemme vieraita. Vieraita olemme saaneet ihan matkojen päästä, kiva kun meillä käydään ja uskalletaan tulla. On helpompi ottaa vieraita meillä vastaan, kuin lähteä itse kylään, ihan Reetan asioiden helppoutta ajattelen. Mustikoita yritin Fannyn kanssa, yhden piirakan verran löytyi. Mutta minäpä saalistin sieniä, mikä on jättikiva juttu. Löysimme myös laavureitin Reetan pyörätuolilla ajettavan, odotan että pääsemme sinne koko laumalla. Ensi viikolla alkaa koulu, sekin vaatii kalenterin päivittämistä, kunhan vain kaikki asianosaiset kertoisivat aikatauluistaan, jotta saan koottua yhteenvedon. Toimivan ja kohtuullisen Reetan kannalta. Mutta nyt siihen imurinvarteen ja ajatuskarusellia pyörittämään ihan arkisissa asioissa. Mitäkö tänään tekisi, missä järjestyksessä ja mitäkö syötäisiin. Minäpä aloitan aamuni nyt metsäsienimunakkaalla, njam. Nauhuksissa on heti aamusta neitoperhosia lauma, yhdeksän on se perusmäärä. Aurinko paistelee, jatkukoon päivä ryhdikkään iloisena ja hyvillä asioilla. Ajatuskarusellini on kirkas, humoristinen ja värikäs. Vauhti passeli, kyyti turvallista, en pelkää putoavani tai että liikaa huimaisi... Tsadaaa!<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-772027357985529292016-07-26T10:06:00.003+03:002016-07-26T10:17:56.319+03:00ESTEETTÖMYYSEstottomuus, esteettisyys, esteettömyys, siinäpä jälleen aamukuuden pähkinät purtavaksi.<br />
Lähes samoja sanoja, samoja kirjaimia paljon, mutta jokaisella erilaiset merkitykset. Esteetön, estoton, esteettinen... sama jatkuu, eri muodoissa.<br />
Esteettömyydestä piti siis kirjoittamani, mutta moinen sanahässäkkä oli tajunnassani kun heräsin. Aamu on kuulas, aurinkoinen. Lämpöä viitisentoista, ilmankosteus korkea. Aurinko siivilöityy asteen verran kypsempänä Mökömajan takaa, koivujen välistä. Linnunpoikaiset kuuluvat harjoittelevan laulantaa, ilmeisesti myös lentämistä. Kesä tuoksuu valmiimmalle, nauhukset hohtavat auringonkeltaisena. Vienokin istui takapihalla aamuauringossa ja orastavaa aamua haisteli, katseli ja makusteli. Ihana seurata kissankin aistihavaintoja Reetan vieressä nukutun yön jälkeen, mikä aamu, mikä meininki. Terassilla roikkuu vanhaan ikkunanpokaan näpertelemäni ajatus, motto, se on aivan huuruinen, ilmankosteudesta sumea. Mutta teksti erottuu kuitenkin terävästi ja muistuttaen, aamuauringossa jälleen uudella, kenties esteettiselläkin tavalla. Ja tuo ajatushan on yhä se pinnalla pitävä "asioilla on tapana järjestyä".<br />
Äsken ajattelin tuota neitiämme Reettaa, hän on samaan aikaan kaikkea noita pyörittelemiäni sanoja, esteettömyyttä janoava estoton ja esteettinen neiti. Kuinka monissa jokapäiväisissä asioissa, ihan perustoiminnoissa onkaan esteitä, voi pojat onhan noita. Ihan konkreettisia esteitä, kun seinät eivät taivu vaikka kuinka törmää. Kun pytty ei jousta vaikka kuinka sulloo suihkutuolilla. Kun auto ei laajene vaikka kuinka runnoo. Kun omat rahkeet eivät riitä, vaikka kuinka yrittää. Tämähän pätee sekä meihin muihin, että itse tyttöön. <br />
Lauantai-iltana Reetta unta odotteli, kuulin ähinää sängystä. Siellä neiti melkein istuma-asentoon itseään humppasi ja jumppasi. Polvet koukussa ja pää korkealla, haki tasapainoa. Vatsalihaksissa löytyy potkua, samoin kropassa muutenkin. Kehonhallinta on koko ajan parempaa ja jaksavampaa. Käsien puristus on napakka ja pitävä, ihan hyvin käskystäkin totteleva. Ai niin, Reetta on nyt täysin lääkkeistä vapaa, päätimme lopettaa kaikki mömmöt reilu viikko sitten. Eikä ainakaan itse ole havaittu harmia moisesta lääkkeettömyydestä. Ensimmäisellä viikolla oli toki vierotusoireita, joita ihan perus kipulääkkeellä pehmitimme, mutta nyt pärjäämme ilman. Olihan esimerkiksi se spastisuuteen tarkoitettu lääke listalla aina marraskuusta saakka, ei siis ihme, jos elimistö tajuaa jotain poistuvan. Toki tarkassa syynissä pidämme, jumppari ja hoitaja myös omia havaintojaan kertoo. Toki myös purin pikkuhiljaa, kun silloin reilu kuukausi sitten yritimme annosta nostaa ja se oli aivan hirveää lapselle, sekä meille. Tällä hetkellä Reetta syö hyvin, siis kiinteitä menee todella hyvin. Yleisvire on loistava, skarppius on entistä parempi. Eilenkin pikkupeilillä kujeilin ja neiti kykeni katsellaan seuraamaan todella nopeasti. Uskon tästä katseella seuraamisesta ja skarppiudesta olevan myös hyötyä kommunikointivehkeiden kanssa, joita katseella ohjataan, katseesta tulkitaan. Neiti tuottaa myös tekstiä, kevään hiljaisuus on vaihtunut äänekkyydeksi, uskallukseksi ja kokeilemiseksi. Tekstiä tulee kovasti, välillä ymmärrettävää ja kunnon komentoja. Suihkussa neiti ilmoitti "kylmä" ja samoin vatsan kurniessa on "nälkä". Papukaijana hän on myös, varsinkin alkutavut kaikuvat perässä, monet sanatkin, naurun säestämänä. Eilen illalla annoin Reetalle Pringlesejä. Silleen autoin syömään... Kunnes jälleen uusi aluevaltaus pulpahti neidin omasta aloitteellisuudesta. Reetta alkoi itse syömään ihan määrätietoisesti ja onnistuneesti. Piti äitipolon jälleen onnesta ja ilosta, liikutuksesta ja hämmennyksestä, helpotuksesta ja asian mielettömyydestä märistä. Vuolaina nauruun sekoitettuina onnenkyynelinä hihkuin ja hytkyin, ääneen märisin ja hörisin. Reetta söi varmaan sen kymmenen lastua, omin avuin, pala kerrallaan pureskellen. Ilmeet kertoivat myös omasta ilosta ja onnistumisesta, siitä kuinka onnistuu ja osaa, kykenee ja hallitsee. Samaan aikaan kykeni hallitsemaan lukuisia asioita, jotka ovat olleet hukassa. Lukuisia kertoja olen täälläkin maininnut, että sitä niin helposti totuttuun tapaan auttaa jopa liikaa, tosin mielellään auttaa jotta monet asiat myös lapselle mahdollistuu. Mutta pitäisi muistaa kyseenalaistaa ja tarkastella omia toimintojaan, ettei tee liikaa toisen puolesta tai ei anna mahdollisuutta kokeilla itse. Toisaalta moniakaan asioita Reetta ei esteistä johtuen voi tehdä, jollemme auta ja mahdollista. <br />
Eilen Reetta oli raivo, lähinnä hoitajalle kuului raivonneen, uskoisin sen olleen selkeää kapinaa. Onhan sovittu, että kun hoitaja käy, hän hoitaa seisomatelinetunnin omalla työvuorollaan. Me hoidamme muina päivinä. Reettahan tietää ja ymmärtää tämän, samoin kaikki tuet ja touhut, joita arkeen kuuluu. Illalla neiti oli ilman kapinointia tukiensa kanssa useamman tunnin, yli neljä tuntia itse asiassa, vaikkei hoitajan aikana juuri moiseen suostunut. Viime viikolla Reetta oli ihan tuosta vain toista tuntiakin seisomatelineessä, kun hänet laitoin, samalla tuet jaloissa ja kädessä. Eikä kapinoinut yhtään. Jumpparillekin eilen kuului mesonneen. Toki onhan tässä sitäkin, että olemme olleet "arjesta lomalla" pari viikkoa, ei siis jumppaa, ei siis toiminta- tai puheterapiaa, olemme menneet omillamme. Kyllähän se kalenteriin aikataulutettu arkemme ja tulevat napakat suunnitelmat itse kutakin ahdistaa. Miksi siis ei myös Reettaa ja toki kapinaan oikeuttaa. Kauhulla ajattelen kuinka saan syksyn kalenterin toimivaksi, kun alkaa myös koulukokeilu, eikä sekään aivan yksinkertaista tule olemaan. Siihen pyörivät terapiat ja toiminnat. kaksi terapeuteista kulkee myös Oulusta, joten en itse voi heitäkään määritellä oman kalenterimme mukaan, on lutvittava siinäkin, sopeuduttava. Haettava kompromisseja, kuitenkin ajateltava Reetankin kannalta, ei ole kiva kun kaikki päivät ovat kellon kanssa kilpailua ja rynnimistä. Tasan silloin alkaa myös kapinointi, kyllä minun itsenikin tekisi mieli kapinoida, ymmärrän siis lastani. <br />
Olen siis kirjoittanut riittämättömyydestä, se on jokapäiväistä elämäämme, lukuisilta eri kanteilta. Hengästyttää ihan, myös ammattilaisia, kun tajuaa mitä kaikkea pitäisi jokaiseen päivään saada sulautettua, upotettua ja tehtyä. Samalla olisi hyvä olla vain ja rentoutuakin, nauttia kesästä ja mennä ilman aikatauluja... Itsellä oli morkkis ensin, kun terapioihin tuli kesätaukoja, mutta ne ovat olleet hyväksi vain. Moni terapeutti sanoikin, että tauot saattavat edesauttaa kehityksessä, näinhän se on nyt todistettu meilläkin. Armollisuutta koitan hakea myös ulkoilussamme. Keväällä ja alkukesästä vedimme todella napakoita kävelylenkkejä, kilometrejä tuli ja paukkui. Nyt olemme ulkoilleet nautiskellen ja esteettisiä asioita haeskellen. Rannassa laineita seuraten, sudenkorentoja bongaillen, aistihavaintoja tehden. Lirinät, liplatukset, tuoksut, kaislikon suhinat, puiden lehtien kahinat, vesilintujen äänet, leikatut nurmikot tuoksuineen, auringon lukuisat vaiheet taivaalla, pilvenliikut, valot ja varjot, ja näin pois päin. On myös aika napakkaa treeniä, pakaratreeniä itselle, lykkiä nurmikenturoilla pyörätuolia. Sillä nehän eivät aivan esteettömiä ole, saa siinä puskea mamma. Pyöräteillä lykkiminen onnistuu (kesällä) vaivattomasti, mutta soratiet ovat heti raskaampia, saati sitten pellot, metsät tai hietikot. Kaikkea olen kokeillut. <br />
<br /><br />
Esteettömyydestä piti siis kirjoittamani, melkein jo unohdin. Mutta tässäpä joitakin ajatuksia, omasta varmaan suppeastakin perspektiivistäni, sillä olemmehan yhä amatöörejä ja aloittelijoita tälläkin saralla. Mutta näen asioita uusista vinkkeleitä ja moni asia saa niskakarvoissa nytkähdyksiä aikaiseksi. Kun on muka esteetöntä, koitappa itse, onkohan se aina niin esteetöntä. Ensinnäkin kynnyksiä, portaita ja porrasralleja on joka lähtöön. On liikkeitä joissa on porrasrallit, mutta luiskan päällä on tavaraa tai parkkipaikka, luiskaan pitäisi pystyä hyppäämään sivusta. Reetan kohdalla monia asia on helpompaa, kun on aina avustaja mukana, Reetta on vielä kevyt lapsi ja pyörätuoli on kapea. Invapaikoilla pysäköidään ilman invamerkkejä, kaikkialla. Jos nyt edes koko invapaikkaa on ajateltu. Ovet saattavat olla sellaisia, ettei mahdu tai niitä ei saa avattua, ellei puske ja pönkää ja ole avustajallakin avustajaa. Monissa liikkeissä on tavaraa, rekkejä ja hyllyjä niin tiheästi, ettei puhettakaan että sopisi välissä pyörätuolilla kärräilemään. Lauantaina ajattelimme lähteä Hiekkasärkille Kalajoelle. Ajatuksena oli päästä ihan uittaan varpaita meressä. Olen aina ajatellut, että särkillä on hyvin pitkospuita. No nyt kun olimme niistä riippuvaisia, tajusin, ettei ne ihan niin mene että niistä suurempaa hyötyä olisi. Juoksuhiekassa saa vetää aika pitkiäkin matkoja jotta pääsee vesirajaan saakka tai edes niille pitkospuille. Mikä taas törkeintä oli tajuta, että mönkijöillä ynnä muilla vehkeillä oli pitkospuut ajettu usean metrin matkalta poikki, kunnon raiteet oli hiekassa. Kuinka kelaat siitä yli, jos on vain yksi tai kaksi lautaa upottavassa hiekassa vierekkäin? Minä vedin voimalla ja yhdenpyöräntekniikalla Reetta keikkuen. Reetan varpaat eivät kastuneet, sillä pitkospuut veivät ihan rannasta pois päin. Muu porukka meni juoksuhiekan kautta uittamaan varpaita. Tessa, Reetta ja minä palasimme pitkospuita pitkin. Siinä oli sellainen kahden-kolmenkymmenen sentin pudotus laudoitukselta hiekalle, jotta pääsimme leirintäalueelle. Mennessä nostajia oli enemmän, enkä ajatellut sen vaikeutta. Palatessa mietimme ääneen Tessan kanssa kuinka ja miten päin. Sattui paikalle lauma atleetteja, jotka sitten apuaan tarjosivat, tulivat nostamaan. Silmiäni räpsytellen vihjaisin, josko ihan portille asti auttaisivat. Kyllä siinä bodarikin hengästyi, ja hiki kirpoili, kun juoksuhiekassa lykki menemään. Itse osasin jo vedätystekniikan, paljon kevyempi niin päin, mutten tietenkään kertonut vaan annoin atleetin huhkia. Eli ei se yksistään minusta raskasta ollut, näytti mieskin yllättyvän voimiensa käytöstä. Hah! Tessa meinasi nauraa, kun tajusi kuinka viattomasti nakitin raskaimman savotan täysin tuntemattomalle. Kiitos kuitenkin, atleetit, rantaleijonat, ilo oli silmille. Monissa kohdissa särkillä ja muuallakin on portaita, joissa on luiskat kiinni. On ja on, mutta onko niiden jyrkkyyttä tai toimivuutta kukaan oikeasti testannut. Itse en uskaltaisi lähteä pitkiä ja todella jyrkkiä portaita Reettaa pyörätuolilla liikuttelemaan. Sama pätee vaunuihin, pysyykö vauva kopassa jo on pää alaspäin tai seisoma-asennossa luiskan jyrkkyydestä johtuen. Kahden renkaan tekniikkakin, keuliminen, on vaikeaa pidemmillä matkoilla saati sitten useiden kymmenien portaiden kohdalla. Tai sitten olen tosi arkajalka ja estoinen tuossa asiassa, vielä. Enkä halua panetella Hiekkasärkkiä nyt yksistään tässä pitkospuu ideassa ja sen ontuvuudessa, varmasti siellä moni asia on pidemmälle ajateltu kuin monilla muilla uimarannoilla. Mutta nämäkin asiat itselle aukesivat nyt uudella tavalla, kun olimme oikeasti pyörätuolin kanssa liikenteessä. Kuinka tärkeää on kuunnella esteettömyyttä tarvitsevia ihmisiä, asettua heidän asemaansa edes pieneksi ajaksi. Tai sitten on oltava itse valmis auttamaan ja palvelemaan liikkeissä vaikka ulko-ovelle asti, jos esteettömyys ei käytännössä onnistu, tulemaan enemmän kuin puoliväliin vastaan. Tänään kalenterissamme ei ole merkintöjä. Eilen ehdotin, josko uusi yritys samaan mereen. Nyt yritän tehdä enemmän ajatustyötä jo etukäteen, miettiä mistä kohtaa ja millä tekniikalla. Bikineitä suunnittelimme Reetalle, ne ovat uimapukua helpommat pukea rannallakin. Ainakin Reetta näytti innostuneelta. Vernaa tosin ilettää merivesi, sillä kerran siellä on uinut valkoisia torakoita, yäk.<br />
Isot typyt ovat Helsingissä, eilen aikalailla ex temporee lähtivät pariksi päivää sukuloimaan. Olihan se melkoinen paniikkifarssi, saada ne junaan saakka, Fanny kun ei haluaisi kotoa poistua. Voi sissus! Reetalla oli juuri silloin hoitaja, hän sanoikin minulla olevan lehmänhermot, joiden elastisuus juuri tuossa paniikkikiireessä korostui. Ihanko totta, taitaa ne olla melkoiset hermot välillä. Onhan noita kuormittavia tekijöitä monenlaisia, hermojenikin suhteen, tai sitten olen kroonisesti itse aivan hermo. Noh, junan lähtöön oli puoli tuntia aikaa, oli pakkamaatta, eikä netistä tahtonut löytyä istumapakkoja vierekkäisiä sellaisia. Sitten piti peilata, miettiä, stailata ja panikoida. Odotin jo autossa ja yritin olla hiiltymättä kun aika vain kului. Matkalle sattui myös muutama tietyökone, sepelinpätkä, ruuhka ja sen seitsemän lomakuskia ja nautiskelevan panikoivaa turistia. Minuutit kuluivat ja paniikki yltyi, juna oli rautatiesillalla tulossa kun lapseni sain asemalle nakattua. Kävi kuntoilusta sekin, syke nousi, puuskututti ja hikoilututti, mutta ehdittiin. Huh huh! Oli ihan voittajafiilis! Kunnes sain tekstarin seitsemäntoista minuuttia lähdöstä, että kaduttaa kun tulikin lähdettyä... Illalla oli ihan toinen ääni kellossa ja puheessa kupli innostus. On vain välillä tehtävä näinkin radikaaleja loikkauksia elämässä ja uskallettava, toisille se on helpompaa kuin toisille.<br />
Mitäs me terveet tehtäisiin? On ollut Vernan kysymys useina päivinä nyt liki parin viikon aikana. Terveiksi hän on minut (!), itsensä ja Reetan määritellyt. Huikeinta on määritelmässä se, että Reetta koetaan meidän huushollissa terveeksi, tarpeeksi terveeksi. Periaatteessa terveeksi, kun ei ole silleen sairas kun ei ole lääkkeitäkään, on vain muutama rajoite. Kun on "vain kehonsa vanki", muuten terve. Serkkupoikakin, kolmevuotias, sanoi jo keväällä Reetasta "Reetta-skeggu ei ole enää sairas". Ihana kuulla lapsen oma määritelmä siitä mitä näkee tai kuinka kokee. Sillä viimeiset pari viikkoa pian meidän huushollissamme on ollut noita sairaita ja oikeita potilaita. Tessalla ja Fannyllä kävi noin viiden päivän kuume. Mutta yksi potilaamme on edelleenkin sairas, Pasilla on ollut neljänkymmenen asteen kuumetta viikko, yhä paukuttaa kolmessakymmenessä kahdeksassa. Eikä syytä tiedetä. Miesflunssa on rankka laji, eikä minulta enää tahdo sympatioita herua, eikä enää ylimääräisiä palveluita irrota, sillä sorvissa on ollut veivattavaa meikäläiselle oikein kunnolla. Hitokseen alkaa jo tuntua, että alan olla loman tarpeessa... Onneksi saimme vieraan viikonlopuksi ja vietimme myös Fannyn synttäreitä. Vieraitakin uskalsi tulla, kun tuo ei kenties ehkä ole tarttuvaa sorttia, mikä lie pöpö... Kyllähän moinen kuume kenet tahansa heikoksi vetäisi, en sitä kiellä, mutta kun Reetan jokaisessa risauksessa minun on ollut oltava mukana ja tekemässä, kun arkea ei ole voinut yhtään jakaa toisen tekemisten kanssa. Kun ei ole jaksanut eväänsä heilauttaa, saati sitten Reettaa nostella tai siirrellä, osallistua hoitoon. Onneksi systerit ovat terhakoita apulaisia, mutta kun niitä oli kolme kuumeessa yhtä aika alkoi apukädetkin meikäläiseltä loppumaan. Samaan aikaan on pitänyt hoitaa juoksevia asioista, äidin asiat on jäänyt hoitamatta. Sunnuntaina äidin sitten synttäreille hain, sain löytää kesäkukat pääosin kuolleena, sillä en ollut Kuopioviikon jälkeenkään revennyt sinne saakka auttamaan. Vähäkös olen rajallinen, rajoittunut, estoinen ihminen. Mutta sain minä Fannyn kanssa yhden ison pihakissan kiveen maalattua, se oli sellainen kolmen-neljän tunnin irtiotto viime viikolla, ja teki terää heittäytyä huuhaaksi edes hetkeksi. Täytyy nuo irtiottojenkin asiat maksimoida ja ottaa kaikki irti pienistäkin hetkistä. Onneksi osaan, olen aina ollut nopea ja suuruudenhullu, heti ja täysillä.<br />
Eilen minulta kysyi kirjoittajakurssikaverin mies, jonka ensimmäistä kertaa tapasin, koskas saan kirjan valmiiksi. Hah, kunpa saisin edes jotain kirjoitettua. Ideoita ja kirjoittamattomia asioita kyllä olisi, nuppi pullollaan. Niin, aamukuudelta kun tänään nousin, sainkin tämän kirjoitettua, mutta kun ei tahdo siltikään ehtiä. Olisihan se hienoa naputella kirja jos toinenkin, olla oikeasti luova, mutta tällä hetkellä ei elastisuuteni anna niin paljoa periksi. Nyt Tollo tuli kertomaan aamutarinoita, kehrää ja puskee koneen vieressä. Otsassa on jokin pahkura, rupi tai punkki, pitää alkaa tsekkaamaan koko kissa. Nämä meidän eläimet ovat niin ihania, mielettömiä persoonia, varsinaisia tapauksia. Jalkojeni päällä makaa kokoa ajan Kaino. Reino nukkuu vieressä. Reetan vieressä nukkuu Vieno, joka ainoa yö. Välillä ne nukkuvat pitkin pituuttaan selät vastakkain tai sitten Vieno nukkuu tyynyn yläpuolella. Vieno kun ei kuule, niin välillä se uppoutuu mietteisiinsä kukkapenkissäkin, eikä tiedä yhtään mitä selän takana tapahtuu. Viikonloppuna seurasin Väinöä ja Vienoa. Vieno istui pionin juurella mietiskelemässä. Väinö tuli takaa päin ja meinasi hyökätä säikäyttämään. Piiloutui kartiotuijan alle ja kyttäsi. Sitten Väinö varmaan muisti ja tajusi, ettei Vieno ole niin kuin muut. Niinpä Väinö peruutti ja kiersi Vienon etuviistosta ja lähestyi pikkuhiljaa. Vieno heti näki kollin lähestyvän ja niin ne jatkoivat yhdessä matkaansa, musta ja valkoinen kaveri. Takaovemme on lähes yötä päivää auki, on kiva kun kissoillakin on esteetön mahdollisuus kulkea. Kyllä ne kulkevatkin ja ruokaa uppoaa. Tinkakin kiipeilee Vinolta oppineena pergolan reunoilla, opettelee yhä. Viime viikolla kärhöt vain rapisivat kun tekniikka petti ja kissa sukelsi takaperin pergolasta alas. Ja kiipesi uudelleen, sitkeitä ne ovat myös. Mökömajan katto on kaikille kissoille kiva paikka loikoilla ja seurata maailman menoa.<br />
Hui, kello on jo yhdeksän, kolme tuntia olen tässä itsekkäästi makustellut aamua. Kauhea, nyt pitää kiriä, olen vasta aamukahvivaiheessa yöpaitasillaan, kaukana esteettisestä. Reetta kun nousee, loppuu tämä joutilaisuus, taidan tarjota Pringlesejä heti aamupalaksi, oli se niin ihana palautunut taito joka eilen löytyi. Haluan mahdollistaa sen ilon ja onnistumisen tällekin päivää. Kenties tyttökin jaksaa paremmin sitten tukien käytön, seisomatelineen ja nämä viralliset höyryämiset kun aloittaa onnistumisilla ja naurulla. Hyvillä asioilla ja estojen poistumisilla. Estottomasti ja toivottavasti myös esteettömästi. Pika-aamusaunoimme, nyt Reetta saa letkusta aamuannoksensa, naksuttelee lastuja, on hymyilevä, keltavihreisiin puettu ja istuu todella ryhdikkäästi. Pasin kuumetta edellä vähättelin, yhä 39 heti aamusta, huh huh, kuulemma jo pää sekoaa ja heikottaa. Voi sissus mistä on kyse, mitä tuo on ja mikä avuksi. Eli jatkan siis "yksinhuoltajuudella", paas kattoo uskallanko tuplien kanssa edes kotoa lähteä jos tuo kuume sekoittaa koko miehen. Onneksi tuon neidin asiat tuo tarvittavaa vastapainoa oikein isoilla punnuksilla noihin Pasin ongelmiin verrattuna. Koen, että olemme niin voittajia tänäänkin, kaikesta huolimatta. Esteettisen estottoman esteetöntä tiistaita, anna auringon hyväillä sielua ja vähän varpaitakin...<br />
<br /><br />
-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1682459928389323123.post-38258844121552651372016-07-16T12:09:00.000+03:002016-07-16T12:09:14.243+03:00PILVENLIIKKUJAJälleen voin aloittaa sanoilla, sataa sataa ropisee... Mistä tuota vettä oikein riittää? Ilma on todella painostava ja hikeä pukkaa ihan tyhjästä. Kävin illalla tanssimassa, ja kun yhden aikaan yöllä ajelin kotiin oli jotensakin jo syksyinen fiilis. Pimeää, valot imeytyivät mustaan asfalttiin, sammakoita loikkimassa ja vettä tuli oikein kunnolla. Siinäkö se kesä siis mennä vilahti, odotellessa. Tuo pimeys jaksoi hämmentää, missä yöttömät yöt, jokos ne meni? Harmittaa maanviljelijöiden puolesta ja lomalaisten puolesta. Omaan elämään sadesäät ei silleen suuremmin vaikuta, kun en anna vaikuttaa. Eihän se elämä voi muokkautua yksistään pilvenliikkujen mukaan. Ei, ainakaan minun mielestäni. Ei sillä, etteikö aurinko tekisi terää, hivelisi, antaisi energiaa. Toki pyykkirumbamme pyörittäminen ulkona kuivattamisineen olisi suotavaa. Samoin pitkät nautinnolliset pyörätuolilenkit ovat jääneet, kun saa palata uitettuna. Eikä Reetta viihdy, jos on liiaksi kelmutettuna, paketoituna tai peitettynä tuoliinsa. Samoin vesitetty pyörätuoli kestää kuivua.<br />
Vesijumppaa ja vesileikkejä olemme myös harrastaneet. Sellaista joutilasta lillumista, satoi tai paistoi. Palasimme eilen Rauhalahden lomaviikolta, jonne saimme yllättäen peruutuspaikan. Vertaistukeakin olisi ollut tarjolla, sillä järjestäjänä oli Sylva. Niin olisi, mutta jotensakin kierrän jo kaukaa uudet tarinat ja vertaistuen. Ei vaan rahkeet riitä, aina uudelleen selittää taustoja, tilannetta ja tulevaisuutta. Kun ei niistä kukaan tiedä, etenkään tästä tilanteesta tai tulevaisuudesta. Enkä jaksa meidän sakkia tsempata sosiaalisuuteen, jos haluavat olla ja möyröttää oman sakin kanssa ja ilman uusia tutustumisia, annan olla. Menimme usein erilaisilla kokoonpanoilla, tytöt pärjäävät myös loistavasti jo päineen. Yhtenä iltana olimme Jätkänkämpällä illallisella ja tukkilaisnäytöksessä, tytöt nappasivat Reetan mukaansa ja lähtivät hotellille ennen meitä vanahuksia. Ohjelmaa oli tarjolla monipuolisesti, osaan osallistuimme, paljon menimme omin nokkineen. Lähinnä niiden pilvenliikkujen mukaan muotoutui päiväohjelmamme... Enkä suinkaan minä niitä liikkuja seurannut. Mutta ei siinä, olihan risteily kivempi aurinkoisella säällä ja pidemmän kaavan mukaan, kuin sateessa pienemmässä paatissa kököttäen. Asioilla on monia puolia, monenlaisia pilvenliikkuja, enkä nyt sen enempää ruodi niitä. Mutta sen voin sanoa, että kompromisseja muokkasimme, usein, on tämä meidän klaanimme sen verran vahvoilla tempperamenteilla varustettu. Reetalla myös mitta täyttyi pyörätuolissa istumisesta ja vaipoissa olosta, ymmärrän. Onneksi uima-altaassa neidin asennot monipuolistuivat ja hän selvästi rentoutui. Ruokaahan oli tarjolla joka käänteessä, kyllä me söimmekin. On se ihan sairasta, aamupalalta suoraan lounaalle, sitten pientä naposteltavaa, päivällisen kautta iltapalalle. Reetta söi todella hyvin, varsinkin kiinteitä siis. Kaikki liharuuat maistuivat, on huikeaa nähdä ja saada syöttää kaksikin isoa jauhelihapihviä ja perunoita aterialla. Ja pitkästä aikaa neiti aukoo suutaan kuin linnunpoikanen kun on niin nälkä. Jess! Jostain syystä Reetta ei halua ottaa lusikasta tai haarukasta, moni ruoka on helpompaa syöttää sormin. Olkoon ihmiset ja sivusta seuraajat mitä mieltä tahansa sormiruokailusta, syötän paljon sormin, koska saan tytön syömään ja hyvin saankin. Korvikkeen eli letkun kautta tiputettavan litkun määrää olemme vähentäneet, nyt menee purkillinen päivässä eli 500 ml. Muu on sitten ihan oikeaa ruokaa, siis smoothieita, soseutettuja oikeita ruokia ja keittoja, mehuja, vettä, jogurtteja ja sen sellaista, mikä nyt saadaan letkujen kautta menemään ja toki suunkin kautta menee loistavasti. Paas katto mitä ravintoterapeutti sanoo, jahka näemme joskus. <br />
Viikon aikana sain tajuta, huomata ja liikuttua myös meidän tyttöjen tiiviistä yhteydestä. Kuinka loistavasti he ottavat Reetan huomioon ja auttavat, osaavat lukea häntä ja toimivat todella napakasti Reetan hyväksi. Suihkussakin tytöt auttoivat pesemällä Reetan ja jopa minunkin hiukseni, kun pidin Reetasta kiinni, ettei putoa pyörätuolista. Auttoivat altaisiin kantelussa, tutkivat esteet edeltä, olivat kärppänä auttamassa. Kylpylässä Reetan käyttöön oli varattu oma pyörätuoli. Oli ja oli, isohan se oli, matala, liukas ja vedätti alaviistoon. Siinä oli myös irtopala, reiän päällä, joka oli istuimessa. Ensimmäinen kerta oli hurja farssi, Reetta liusui, luisui ja keikkui, minulla oli täysi työ saada pidettyä neiti kyydissä. Melekosta epäergonomista akrobatiaa, varsinkin itselle. Mutta harjoitus tekee viikossakin mestarin, kehittelimme oman tekniikkamme. Laitoimme kainaloiden alta ison pyyhkeen, jonka tiukasti vedimme kädensijojen päälle, eli omien käsien alle ja lukitsimme tavallaan siihen. Sitten pystyi napakasti keulimaan tuolilla ja saimme neidin liikenteeseen, kun varpaat eivät raahanneet maata ja neiti pysyi isossa tuolissa. Toki olihan altailla Pasikin mukana, mutta naistensaunassa ei... Välillä altailla samaa ikäluokkaa olevat pojat alkoivat matkimaan Reetan oloa ja asentoa, kun joudumme sylissä pitämään. Se satutti katsoa, kun toiset irvailevat ja pelleilevät, heittäytyvät vanhempiensa käsivarsille, ääntelevät ja ovat puhumatta. Mutta en heitä sanallisesti kuitenkaan ojentanut, tietty mieli teki, ajattelin ettei kukaan koskaan voi tietää mikä on itse kunkin kohtalo. Ehkäpä nuokin pojat saivat toisaalta ajattelemisen aihetta, jos noin monia asioita Reetasta rekisteröivät. Tärkeää ja kaiken muun yli meni Reetan nauttiminen, rentoutuminen ja rätkätys. Systereiden kujeilut ja vesileikit. <br />
Nyt esille on nostettu Reetan vaatteet, lähinnä se miten kotona neidin puemme. Nooh, kunnon kritiikkiä, Reetan puolesta. Leggarit ja helpot kotivaatteet, välillä kuulemma mauttomasti yhdistellen ja lapsellisesti, ei olenkaan Reettamaisesti... Nyt siis shoppailimme Reetallekin vaatteita, kouluakin ajatellen. Sellaisia yhdessä valittuja, pillifarkkuja, puseroita ja kenkiä. Kyllä neidinkin silmät kiiluivat kun hypistelimme ja Verna vaatteita Reetan puolesta kokeili ja päälleen mallaili. Tytöt tuntevat Reetan maun hyvin ja samalla kun alerekeistä itselleen vaatteita bongasivat, valikoivat Reetallekin. Toki itseä välillä mietityttää paljonko vaatteita ihminen tarvitsee, mutta suon sen lapsilleni ja ovathan he järkeviä rahankäyttäjiä, omilla korteillaan höyläsivät menemään. Ja iltaisin ynnäilivät tekemänsä säästöt, kun ostivat aletuotteita. Aikanaan itse olen saanut syksyisin yhdet uudet samettifarkut ja pari puseroa, joilla porskutettiin sitten koko lukuvuosi. Kaikessa ajateltiin myös kasvunvaraa ja niin edelleen... Jostain syystä ruskeat samettifarkut yököttävät ja puistattavat minua yhä. Haluan siis mahdollistaa lapsilleni vaatteiden vaihtelun pilvenliikkujen ja fiilisten mukaan. Reetalla on ollut sairaalajaksoillakin tapana miettiä, minkä värisen päivän tänään valitsen, sillä päiväthän eivät suinkaan ole fiiliksiltäänkään samanlaisia. Ja vaatteillahan niitä fiiliksiä tuodaan myös julki ja vaatteet määrittelevät mikä on oma fiilis, kuinka niissä viihtyy. Minäkin haksahdin kahteen silkkitunikaan, sellaiseen liehuvaan, heiluvaan, varsinkin tanssiessa miellyttävään. Minulla on ollut yksi luottosifonkipusero jo nelisen vuotta, joka päällä tykkään heilua tanssiessa, sellainen joka liehuu kun taiteilen parketilla. Joka elää ja mukautuu liikkeeseen, antaa kevyen vaikutelman ja ei ahdista. Kuvittele vielä vähän... siis pidän tanssiessa sellaisista vaatteista, jotka liehuvat, hulmuavat ja eivätkä kahlitse. Sellaisista jotka eivät ahdista, peittävät alleja ja vatsamakkaroita (ainakin luullakseni), joissa on helppo ja huoleton olla. Ovat ajattomia ja haukkuvat hintansa pitkällä käyttöiällä, ovat myös eri vuodenaikoihin sopivia. Aah, nuo ostamani tunikat olivat ainakin minulle sellaisia, tosin osa kriitikoista vähän nokkaansa kipristeli, kun hotellihuoneessa liehuttelin ja fiilistelin. <br />
Sunnuntaina harrastin tanssimista tyttöjen kanssa. Hotellilla oli sunnuntaihumpat, tauotonta musiikkia laidasta laitaan. Tanssiparketilla pyörähti ajoittain pari tai kaksi, kunnes meidän laumamme parketille rynni. Tyhjässä salissa Reetallakin oli tilaa pyöriä tuolissa. Sain myös opettaa tytöille joitakin paritanssin kuvioita, askeleita, pyörähdyksiä ja kädenalituksia. Kun heidänkin estot karisivat ja musiikki vei mennessään, ei mitään rajaa. Kiipesivät fiilistelemään jo bändin lauteille ja antoivat mennä. Illan päätteeksi yksi taitava tanssijapappa tuli kehumaan tyttöjen tanssia ja rytmitajua. Se hiveli äidinylpeyttäni, näytti hivelevän myös tyttöjen fiiliksiä. Eiväthän he tahdo ottaa korviinsa minun kehuja ja kannustuksia, mutta ulkopuolisen sanat vaikuttivat. Samainen papparainen puhutteli meitä viikon tanssikaverinaan. Keskiviikkona oli naistentanssit, arvatenkin uudessa liehuvassa tunikassani olin heti keulilla pyrkimässä mukaan. Kymmeneen saakka ravintolassa sai olla myös lapset. Tytöillä oli kova kiire päästä mukaan, katsomaan lähinnä. Nooh, mamma näytti mitä on ujouden karistaminen ja naistentanssimeininki. Löytyi muutama loistava tanssittaja, sain vetää rumbat, fuskut ja foksit aivan täysillä. Heittäytyä liehumaan tunikassani. Oma tanssitaito on sen verran jo kohentunut, että kykenen ja uskallan uudenkin tanssittajan vientiin mukautumaan ja lähtemään. Viimein Pasikin pääsi (huomio sanalla pääsi) todistamaan minun harrastustani. Sain jopa positiivisia kommentteja, jostakin käsien venymisestä, pitkistä askelista, vauhdista ja heittäytymisestä. Hetkuttelusta, ketkuttelusta ja hytkyttelystä. Harmi kun en kirjannut niitä uusia tanssiverbejä ihan paperille, joita Pasi keksi seurattuaan tanssimistani. Pointti oli sillä, että perheeni tajuaa kuinka nautin ja jopa osaan, fiilistelen musiikkia. Ihan sama meneekö askeleet ihan nappiin tai kohdilleen, kunhan korvien väli ja kroppa saa sen mitä haenkin. <br />
<br /><br />
Nyt on siis lauantaiaamu ja kello pian yksitoista. Reetta on saanut letkuruoan ja torkkuu tyytyväisenä säkkituolissa. Neiti nauttii niin kun pääsi kotiin ja omiin paikkoihinsa, vapautui vaipoista. Kitinät loppuivat välittömästi kun kotiuduimme. Matkustaminen oli aika äänekästä, huh huh. Auton ja laumamme sisäiset pilvenliikut olivat välillä aika paksut, suorastaan käsinkosketeltavat. Osan matkasta Reetta huusi ja tytöt mukana. Lopulta se meni yhteishuudoksi, niin hyvässä kuin pahassa. Parasta huutamisessa oli huutaa aakkosia tai vokaaleja vuorotahdilla yhteen ääneen. Reetta kun aloitti aina A:lla, muut jatkoivat aakkoset loppuun ja Reetta rätkätti mukana. Välillä lauloimme, veisasimme, heitimme kakkahuumoria, pelleilimme, leikkasimme kiinni, otimme aikalisiä... Kännyköillä tytöt pelleilivät myös. Mitä sitä nyt suurperheen liki kolmeensataan kilometriin saa mahtumaan, saa, myönnän. Minä sain olla ratissa, nautin niin ajamisesta. Pasille iski lomaflunssa, nyt makaa kuumehorkassa ja hikoilee sängyssä. Illalla kuume kiiri yli 39 asteeseen. En tiedä mistä on kyse ja mistä moinen tuli, toivottavasti ei mene koko sakkia läpi. Kakkahomma. Vernan ja Fannyn vein saman tien eilen illalla mummulle yökylään. Tessa oli yhä hereillään kun tanssimasta yöllä palasin. Reetta nukkui loistavan yön ja on silmin nähden rennompi ja tyytyväisempi, ennen kaikkea hiljaisempi, eikä osoita mieltään kotona. Äsken toin Väinön likomärkänä Reetan luo. Hämmennyin, kun Reetta ojensi heti kätensä ja alkoi omatoimisesti silittämään kollia. Oikeilla liikkeillä ja itsenäisesti. Viikkoon emme ole tukilastoja harrastaneet ja omatunto hiukan soimailee, mutta tuo oma-aloitteinen kissan silittäminen ja toiminta oli ihana nähdä ja tajuta. Voi sitä rätkätyksen määrää, kun eläimet tulivat puskemaan ja pussailemaan Reettaa heti jo autoon. Ilo kuului ja näkyi, silmät loistivat ja ikävä kotiin oli ollut kova. Meillä oli kotona eläimillä hoitaja viikon, yksi tärkeä henkilö perheessämme, sukulainen joka ei ole mitään sukua. Oli mieletöntä palata tyytyväisten eläinten luo, siivottuun, mopattuun, siistiin ja pyykättyyn kotiin. Kiitos!!!! Loistava ratkaisu, joka loksahti tavallaan itsestään.<br />
Mitäpä tälle päivää olisi suunnitteilla? Ken tietää, paas kattoo mihin suuntaan pilvet liikkuvat. Nautin simppelistä aamukahvista, omasta isosta pöllökupistani. Tessa ja Pasi nukkuvat yhä, näyttää Reettakin ottavan tirsat. Kasseja ja pusseja olisi muutama purkamatta. Pyykkikone odottaa käynnistämistä. Eilen oli toiveena kunnon kotiruokaa, tein huushollin isoimman kattilallisen kermaista lohikeittoa, jota riittää tällekin päivälle. Meille piti tulla vieraita viikonlopuksi, muttei tullutkaan. Tavallaan minulla onkin yhtäkkiä omaa aikaa, saan naputella kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, sekin tekee kyllä hyvää. Ja varsinkin kun tuo Pasi alkoi nuurumaan... Piha on muuttanut viikonkin aikana muotoaan, nauhukset puskevat kukkaa kovalla tahdilla ja kasvu on ollut hurjaa monilla turppailla. Toki ruohokin on venynyt ja pitäisi ajaa oma ja mummun piha. Mutta kun tuota vettä sataa, ei siinä hommassa ole suurempaa järkeä sateella. Odotan, että kotona ruokailut normalisoituisivat ja ähky-ylensyönti loppuisi. Tytötkin ovat kuulemma herkutelleet aivan liikaa ja ottavat kurinpalautuksen. <br />
Eilen minulta kysyttiin oliko rentouttava loma? Nooh, mitähän tuohon rentoutumiseen ja lomaan oikein vastaisi. Oli ja ei, moni asia on niin paljon helpompaa kotona ja omissa kuvioissa. Loma, mikä määrittelee loman, joidenkin "asiantuntijoiden" mielestä olen ollut "lomalla " pian kuusi vuotta. Minulle loma on myös latautumista, hyviä fiiliksiä ja ylettömästä jatkuvasta huolehtimisesta edes hetkittäistä vapautumista. Yöllä kun ajelin kotiin, ajattelin meillä olevan hyvän vuoden, kaikkinensa, verrattuna huonoon vuoteen. Haasteita, mutkia ja esteitä on ollut ja on yhä ja aina vain, myös muussakin lähipiirissä. Elämän helppoutta en liioin menisi korostamaan tai uskottelemaan, ehei, helppoahan tämä ei ole ja vaatii joka päivä suunnittelua, mukautumista, paljon organisointia ja jaksamista. Loputonta puurtamista, lähinnä lapsemme parhaaksi. Reetan asiat edellä, sitten tulee muut ja oma itsensä jossakin hännillä... Kelailin kaikkea muutakin taivaan, maan ja pilvenliikkujen välistä. Mistä se elämämme nyt koostuukaan. Jos lataa liikaa odotuksia ja huipputavoitteita niin sanotulle lomaviikolle, niin metsään menee että rytisee, ainakin meidän sakilla. Olen pieniin hippuihin, valonpisaroihin, tuokioihin ja hetkiin tyytyväinen. En kurottele utopistisesti kuuta taivaalta, sillä pilvenliikut saattavat vaikeuttaa kurottelua ja olla esteinä. Ja jos ottaa kaikki sadekuurot ja pilvet elämässä esteinä, niin johan niitä riittää. Eilen juttelin myös ihmisten kanssa, jolle tanssiminen on todella tärkeä keino pysyä pinnalla, torjua pahaa oloa ja pahaa mieltä, torjua jopa vihaa, parantaa myös kropan kremppoja ja kuntouttaa monessakin mielessä. Huoltaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. Ymmärsimme toisiamme ja puhuimme samaa kieltä, on tärkeää löytää itselle se oikea keino pitää itsestään huolta. Tänään jaksan taas monta kertaa paremmin, kun kroppani huutaa positiivista tanssikipua ja korvien väli on yhä leppoisa. Tunnen ja luulen olevani nyt lomafiiliksissä, vaikka sade jatkuu yhä ja pilvet roikkuvat alhaalla tummanpuhuvina. Reetta on myös loistavissa kotifiiliksissä, heräsi hymyn noustessa heti silmiin saakka. Tässä pilvilinnassa moni asia tavattoman hyvin! Aurinkoisen positiivista sadepäivää, nauti niistä pilvistäkin!-Tiina-http://www.blogger.com/profile/15948144202274410330noreply@blogger.com1