Onko sinulla tuulipuku, lenkkipuku, ulkoilupuku, jokapaikanasu ja varma vaate? Miltä sinun tuulipuksi kuulostaa. Kuuluuko kävellessä vieno tasainen sihinä, suhina. Se kun kerrotaan liki neljällätuhannella, niin johan suhisee. Hämmästyttävän tasaista miellyttävää sihinää, kahinaa ja suhinaa. Osallistuimme siis eilen Kokkola Cityrun-liikuntatapahtumaan. Systeri, hänen lapsensa, Tessa ja minä. Neljä tuulipukunaista. Jotenkin uusi hämmetävä kokemus saada olla osallisena tällaisessa massatapahtumassa. Päivän ilma oli epävakainen ja välillä sateli rankastikin. Minulla oli varulta ne ihanan härskit kumpparitkin mukana, sikäli mikäli ihan virtaamalla alkaa vettä satamaan. Mutta illaksi sää selkeni ja oli loistava kävelykeli. Matkamme oli 7 kilometriä.
Valtava ihmismassa sihisi, suhisi, värikkäänä, iloisena mutkitellen. Mieleen tuli sopulilauma, joka mutkitellen vaeltaa eteenpäin. Kokemus oli hauska, koukuttava, viehättävä ja hyvin organisoitu. Sopivasti viihdettä, hikeä ja sykettä. Hämmentävintä ehkä oli tai se mitä tavoittelinkin, yhteispeli esikoisen kanssa. Ajatella, kykenimme positiivisesti käsi kädessä, tasatahdilla kävelemään noinkin pitkän matkan. Välillä kädet irtosivat toisistaan, kun ihmismassat harvenivat. Mutta niin se vain lapsen käsi hakeutui takaisin äidin käteen. En huomauttanut, vaan sihisimme rinnakkain ja tasatahdilla. Me olemmekin aika hyvä parivaljakko, vaikka nuo liitokset välillä paukkuu. Maaliin saavuttua, tytöt halusivat osallistua seuraavaankin tapahtumaan. Kenties Oulussa loppukesästä. Hyvä me!
Toisaalta saimme viettää pienellä kokoonpanolla hauskan akkainpäivän. Päivän suhasimme tuulipuvuissamme kaupungilla, sihisten. Kävimme syömässä, hiplasimme retkuja vaatekaupoissa, puhuimme pöhölöjä ja vähän herkuttelimmekin. Alkumatkasta meillä Tessan kanssa tuli eripura, noin 700 metriä kotoa, sillä kännykkä jäi kotiin ja se taas aiheuttaa matkapahoinvointia... Niin, en osaa moista enempää eritellä, mutta silloin piti märistä. Piti äidin tyhmyyttä korostaa ja muutama potkuraivari antaa. Mutta tilanne laukesi suhteellisen nopeasti. Meillä oli varulta, kaatosadetta pelätessä, mukana muoviset lierilliset noitahatut ja jätesäkkirullat. Ajattelimme niillä itsemme hätätapauksessa vedenpitäviski vuorata. Liekö siitä syystä tuo sadekin loppunut, koska aivoituksemme julki toimme. Olisihan se ollut hienoa sihistä hatuissa ja jätesäkeissä kumpparit lonksuen moinen matka. Tessa tosin tästäkin inhonväristyksiä tunsi, pelkästä ajatuksesta. Ei halua tuntea moista äitiä, jos noin pukeutuu julkisesti.
Meitähän mollataan tuulipukukansaksi, ihan syystäkin. Toisaalta näissä sääoloissa, tällä pallonpuoliskolla ja sijainnilla se on mielestäni ihan perusteltua. Niin sikäli mikäli liikkuu ja puuhaa paljon ulkona. Nykyisin vaatteetkin ovat erittäin teknisiä, valtavasti häkellyttäviä ominaisuuksia. Hirvittävän kalliitakin, mikäli haluaa paljon samassa paketissa. Kestäviäkin, minun tuulipukuni tuli julkisen tiensä päähän, olin ostanut sen joskus kaksikymmentä vuotta sitten. Hyvin haukkui hintansa, pelittää yhä salaisissa metsäprojekteissa tai pimeässä... En minä siitä vielä kokonaan luovu, vaikka uuden hankinkin. Sitten värit, onneksi niissä löytyy potkua. Upeita värejä, rohkeita ratkaisuja ja ilmeikkäitä kokonaisuuksia. Tuulipuku ei enää ole muodoton ja mauton säkki. Eilenkin kadehdin monia upeita asuja, voi kunpa itselläkin olisi mielialojen ja tilanteen mukaan. Nyt minulle on eksynyt hämmästyttävän paljon eri vaaleanpunaisen, fuksian, liilan ja pinkin sävyjä. Mikä minulla on? Minä lyllerrän pinkkinä, olenko tajunnut. Olenhan minä ja siitä salaa huolissanikin, mutta ei siitä sen enempää. Nautin eilen valtavasti hehkuvista turkoosin ja vihreän sävyistä. Haluaisin niitä niin itsenikin päälle.
Tuulipukunako, tunikanako, piponako, yöpaitanako, housuinako vaiko tissiliiveinäkö (yritin yhtenä päivänä itselleni turkoosit kyseiset ostaa, mutta ne olivat Vernan mielestä liika härskit...). Sitä en ole vielä kyennyt jäsentelemään. Kunhan nyt moista asiaa ja oivallusta taas imeskelen.
Kaiken tämän hehkutuksen aikana sisältäni kumpuaa traumaattinen tuulipukumuisto lapsuudestani. Olen saanut ensimmäisen tuulipukuni ala-asteella, siinä kymmen vuotiaana. Kirkkaanpunainen säkkimäinen, valkoiset rannut hihoissa ja lahkeissa. Iskä ei ole koskaan ollut rättien perään, ajatellut kaiken kestävänkehityksen kannalta, ilmanaikaisina kotkotuksina. Ostetaan kerran ja pidetään loppuelämä. Näinpä sain itselleni sen ainoan tuulipukuni kasvunvaralla. Lahkeita käänneettiin polveen saakka kaksinkerroin, hihoja rullattiin 27 senttiä ja helma roikkui liki polvissa. Helmassa oli kiristysnauhat, joiden päissä roikkui hopeanväriset kartiotopparit. Tuulipuvussa oli myös huppu, hupunreunassa samanlainen nauha. Taskut olivat sivusaumassa. Samalla loogisuudella minulle ostettiin ainoat kaunoluistimet kokoa 38, kun jalkani oli noin 32. Hitsi kun tuo mono menikin venymään numeroa suuremmaksi, enkö tajunnut kasvattaa suunnitellun kokoista. Onneksi meillä on olllut aina villasukkia, joilla tilikitä liikkumavara kengissä. Sukkia on onneksi riittänyt ilman kasvunvaroja ja kauheita investointeja. Tuo tuulipuku kului lahkeista poikki muutaman vuoden käytön jälkeen, vaikka kuinka yritin kestävästi käyttää. Taitokset eivät kestäneet aikuiseksi saakka. Seuraavat turhanpäiväiset ilmanaikaiset vaatekappaleeni olenkin nuoruudestani saakka tienannut itse. Pääsääntöisesti maatalauslomituksilla kaksitoistavuotiaasta lähtien. Kyllä silloin oli pimulla habaa hauiksessa, kun kannukoneilla lypsin ja kannut tyhjensin tankin päälle siivilään. Kun käsipelillä navetasta paskat loin ja kärräsin tunkiolle. Haasteellisinta oli pysyä painavan kärryllisen kanssa tunkiolla laudan päällä, jotta saisi lastin tunkion perälle. Siltä liukkaalta laudalta olen eräänkin kerran lipsahtanut ja saanut läjän aikaseksi väärään paikkaan. Kaikkea ei ihminen osaa, vaikka paljon osaa. En vieläkään pysy puomeilla, laudoilla tai lankuilla. Aina tahdon lipsahtaa ja pudota. Jos kävelen upottavalla suolla ja pitkospuilla, niin siinä pitää olla kieli keskellä suuta, jottei lipsahda suon nielaisemaksi. Eli nuorallatanssijaksi tai puomilla voimistelijaksi minusta ei ole. Onko minulla tasapainohäiriö, keskittymishäiriö vaiko tunkiotrauma, joka moisen aiheuttaa. Siinäpä sitä taas pureskeltavaa. Kyllä nykylapsilla on toisin, meillä on ainakin paljon kevyempi elämä omilla lapsilla kuin mitä itsellä oli. Onneksi lapsuuskin voi kehittyä siinä missä tuulipuvutkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti